All the dear children

[Stephen Hunter King]

Hunter asteli muutaman askeleen toverinsa jäljessä uhrin pöydän äärelle, mutta jatkoi saman tien muina miehinä eteenpäin ja ulos ravintolasta. Poika istahti oven lähettyville paikalle josta oli alunperin huomannut naisen, mutta niin ettei olisi ohikulkijoiden tiellä ja jäi odottamaan, puristaen pahvilaatikkoa sylissään.
Muutama minuutti kului ongelmitta, nainen lusikoi soppaansa yhtä nyreänä kuin aiemminkin, lukien samalla vanhaa iltalehden numeroa. Hunter kurtisti kulmiaan. Voisiko tuolla sitruunanaamalla olla niin uskomaton onni ettei mutanttimato osuisi tämän lusikkaan lainkaan?
Huolestuneena hän vilkaisi lootan sisään, sillä tämä ei joka tapauksessa olisi muiden mahdollisuuksien menetyksen arvoista. Kala ja hiiri olivat yhä mutantteja, mutta liikaa aikaa ei olisi.
Silloin kuului korvia riipivä kirkaisu, metallin ja keraamisen materiaalin kilinää ja lopulta kova räsähdys. Ravintolassa oli hämärämpää kuin käytävällä ja nurkkapöytä kaukana, mutta suden aistin ansiosta poika näki tilanteen vallan mainiosti. Jestas! Tuo aikuinen oli pahempi kuin kaksivuotias lapsi! Hän totesi mielessään, katsoessaan lautasen sirpaleiden ja kanakeiton muodostamaa sorkua lattialla pöydän vieressä. Myös mutanttimato näytti olevan yhä elossa, kuin ihmeen kaupalla, ja vaikutti jopa kokonaiselta. Siitä hän ei ollut varma oliko se yhä käärmepäinen.
Hurjalla vimmalla nainen putsasi kieltään lautasliinalla, kasvot hieman vihertävän oloisina. Olikohan tämä ehtinyt laittaa madon suuhunsa asti? Toiseen pöytään juuri samaa keittoa tarjoillut nuori mies kiirehti paikalle silmät laajentuneina.
”Mikä hätänä, rouva?” tämä tiedusteli hätääntyneenä.
”Yritättekö myrkyttää minut? Käärmeitä keitossa?!” nainen kiljui ja koko ravintolan asiakaskunnan huomio kääntyi tilanteeseen. ”Odottakaa vain, pian kuulette asianajajaltani!”
”Heh heh...” tarjoilija naurahti epäuskoisena ja hermostuneena, kohotellen käsiään ja katsoen ympärilleen. ”Keitossamme ei ole käärmeitä!” hän vakuutteli väkinäisesti hymyillen. ”Rouva hyvä, olen hyvin pahoillani jos annoksessanne oli jotain vikaa, mutta antakaa minun hakea kokkimme selvittämään mistä on kyse,” nuorukainen puhui jälleen naisen suuntaan, tavoitellen mahdollisimman rauhallista sävyä ja juoksi samantien keittiölle ja ovet paukkuen ovista sisään.
Seuraavat kymmenisen sekuntia aika tuntui pysähtyneen. Rouva jatkoi kielensä pesemistä lautasliinoilla ja vedellä, muut asiakkaat tämän tuijottamista, ja Hunter matonsa tarkkailua. Kyllä, se vaikutti vielä osittain käärmeeltä.
Lopulta miehet, kokki ja sama tarjoilija, pelmahtivat takaisin ja yrittivät rauhoitella järkyttynyttä, kiukkuista asiakastaan.
”Olisin voinut kuolla!” rouva valitti, vihdoin lopettaessaan lautasliinojen tuhlaamisen, vaikka kuvittelikin vielä tuntevansa oudon maun suussaan.
”Älkäähän nyt, rouva hyvä,” kokki tyynnytteli ja katsoi sotkua lattialla. ”Vannon ja vakuutan että henkilökuntamme ei laittaisi ruokaan mitään,” hän jatkoi ja kumartui huomattuaan kiemurtelevan otuksen nuudeleiden ja kanapalojen keskellä. ”...otuksia?”
”Mikä se on? Onko se elävä?” tarjoilija kysyi tuijottaen käärmepäistä suurta kastematoa joka jatkoi kiemurtelua kokin sormien välissä roikkuen.
”Eh...” kokki äännähti sillä ei keksinyt mitään järkevää vastausta.
”Oli mikä oli, selvitätte sen lakimieheni kanssa!” rouva julisti päättäväisesti ja lätkäisi jonkinlaisen kortin pöytään.
”Mutta-- mutta rouva hyvä, eikö tämän voisi selvittää ihan keskenämme?” kokki pyyteli epätoivoisena, ojentaessaan otuksen tarjoilijalle viittoen tätä viemään se pois asiakkaiden silmien edestä. ”Tämä on viiden tähden ravintola. Me emme missään nimessä tekisi mitään tällaista!”
Varsinkaan sinunlaisillesi asiakkaille...Tarjoilija lisäsi mielessään, kiikuttaessaan matoa pois. Keittiöllä, juuri aikoessaan pudottaa sen roskakoriin ovien ulkopuolella, hän jäi tuijottamaan sitä silmät suurina sillä se alkoi muuttaa muotoaan aivan normaaliksi madoksi.
”Kuulkaa, olen melko varma että tämä oli vain jonkun lapsellinen pila,” kokki jatkoi selittelyä, ”Itse asiassa näinkin jonkun pikkupojan keittiön ovella, tämä ilmoitti--” hän jatkoi, mutta katsoi parhaaksi olla tuomatta tilanteeseen mainintaa allergiakohtauksesta vaikka se kuinka olikin väärä hälytys. ”No, minusta tosiaan tuntuu että se poika saattaisi tietää tästä jotain.”
”Minkä näköinen se poika sitten muka oli?” rouva tivasi epäluuloisena ja pistävä katseensa miehessä.
”Uh...Kahdeksan tai yhdeksänvuotias, ehkä...? En, en ehtinyt katsoa häntä kovin tarkasti,” mies vastasi ja katseli ympärilleen oletuksessa että kyseessä oli jonkun asiakkaan lapsi.
Hunter joka oli hetkeä aiemmin pohtinut miten kääntäisi tilanteen ravintolan eduksi sillä tuo nainen ei ansaitsisi mitään rahallisia korvauksia...kömpi nyt nopeasti ylös ja perääntyi pois näkyvistä. Kaikkein viimeiseksi hän halusi sotkeutua minkään tiukkapipoisen tantan oikeussalidraamoihin., ja jotenkin hänestä tuntui ettei kukaan noista tahtoisi viedä tätä asiaa niin naurettavan pitkälle. Kuka tuomari ottaisi tosissaan selityksen käärmepäisestä kastemadosta?
Hänestä pila oli ollut ihan harmiton, mato kun ei ollut millään tapaa myrkyllinen, hän ei ollut pilannut kuin yhden vaivaisen lautasellisen ruokaa, ja jästit tuskin yhdistäisivät mutanttimatoja ensimmäisenä taikuuteen. Mutat hän ei ollut tullut ajatelleeksi että jotkut aikuiset ottivat asiat aivan liian tosissaan. Joka tapauksessa hän ei halunnut tulla yhdistetyksi mihinkään näistä piloista, ainakaan ennen kuin saisi toteutettua niistä kaikki, joten oli paras pysyä poissa ravintolan lähettyviltä ainakin tämä päivä.
Vekara hymyili itsekseen hipsiessään kohti portaita ja ensimmäistä kerrosta, kuunnellen vaimentuvan riitelyn jatkumista ravintolan puolella. Silloin hän muisti Dumon joka taisi yhä olla siellä myös. No, tämä oli aikuinen. Varmasti selviäisi sieltä ihan omin päin.

Alakerrassa hän suuntasi uima-altaille, pohtien kumpaan päästäisi kalan. Päätös oli lopulta helppo, sillä Freya leikki yhä lastenaltaassa uusien kavereidensa kanssa mutta äitiä ei näkynyt missään päin aikuisten altaalla. Eikä oikeastaan muuallakaan tuossa tilassa. Ikävä kyllä ei olisi aikaa odotella Dumoa, etenkin kun ei ollut lainkaan varmaa kuinka pian tämä pääsisi pois, hän totesi vilkaistessaan jälleen seinäkelloa.
Suojassa lukollisten kaappilokeroiden puolella Hunter otti laatikosta muovipussin jossa kala uiskenteli yhä makean lohihain muotoisena. Poika avasi sen suun ja puristi sitä kiinni, takkinsa suojissa kuljettaen sen altaalle jota kiersi muka matkalla lasten altaalle. Meno oli hidasta sillä lenkkarit eivät pitäneet liian hyvin siinä märällä laatoitetulla lattialla eikä häntä huvittanut päätyä itsekin veteen.
Allas oli valtava ja lopulta hän saavutti kulman jossa ei ollut liikaa porukkaa ja varovasti ympärilleen vilkuillen, ettei kukaan vaikuttanut katsovan suoraan hänen suuntaansa, hän polvistui altaan reunalle ja päästi kalan sujahtamaan pussista isoon veteen. Samantien hän nousi jaloilleen ja lähti astelemaan takaisin lokeroiden suuntaan niin nopeasti kuin kykeni. Muutama hetki kului autuaassa ja iloisessa hengessä, kunnes muutama parikymppinen nuori nainen alkoi tuntea jonkin niljakkaan pyyhkäisevään jalkapohjiaan, sääriään tai reisiään vasten ja altaassa alkoi olla levotonta.
”Piraija!” yksi heistä rääkäisi kauhuissaan, osoittaen outoa ja uhkaavan näköistä kalaa joka hetki hetkeltä innostui villimmäksi. Olihan raukka joutunut elämään pienessä pussissa eilisillasta asti.
”Ei, vaan hai!” toinen nuorukainen kiljaisi, ”Katsokaa nyt, sillä on selkäevä ja kaikki!”
Jopa miehet altaassa alkoivat pikavauhtia räpiköidä ylös vedestä, kirkaisujen ja rääkäisyjen kaikuessa vuorotellen.
Hunter oli ehtinyt takaisin laatikolleen, ja seurasi sieltä tilanteen edistymistä, tyytyväisenä virnuillen.
”Älkää olko naurettavia, aikuiset ihmiset!” yksi hengenpelastajista, noin kolmekymppinen mies, huudahti loikatessaan ennätysvauhtia tyhjentyneeseen altaaseen jossa vain kammottu kala pärski ja loikki ympäriinsä, aukoen suutaan jossa komeili pitkä rivi teräviä hampaita.
”Ei mikään hai mahdu uima-altaaseen! Piraija taas olisi jo syönyt jonkun--” mies jatkoi huvittuneena, kunnes katsoi suomuista seuralaistaan tarkemmin ja pysähtyi kuin seinään.
”Piraija!!” hän ulvaisi ja muutamassa sekunnissa oli loikannut ylös altaasta ja kompuroinut mahdollisimman kauas sen reunalta.
Hunter nauroi sydämensä pohjasta, oli aina mahtavaa kun machot hengenpelastajat panikoivat...siis kun tilanne oli oikeasti harmiton. Poika kyykki yhä sivussa lootansa ääressä ja nojasi hieman kaappilokeron oveen.
”Onko kellään harppuunaa?” pikkupoika lastenaltaan puolelta huikkasi, tenavien keräännyttyä katsomaan näytöstä, osa yhä omassa altaassaan ja osa kiiveten lähemmäs aikuisten puolta mutta kukaan ei uskaltautunut veteen pikku hirviön kanssa.
Melkein kaikki hengenpelastajat kokoontuivat altaalle, paitsi muutama jotka jäivät valvomaan lasten allasta vaikka jokainen muksu tuntuikin leikkimisen sijaan seuraavan omituista tilannetta.
”Se kyllä näyttää aika paljon hailta,” yksi nuori mies totesi. ”Mutta eihän se voi olla.”
”Oli mikä oli, se on saatava kiinni. Hyökätkää!” rohkea hengenpelastajanainen julisti dramaattisesti, osoittaen riehuvaa mutanttia ja loikkasi parin kollegansa kanssa veteen. Nämä tuntuivat ottavan tilanteen jo jonkinlaisena pelinä, mutta kuitenkin myös tosissaan, uteliaina siitä minkä lajin eväkäs tämä oli. Fisu oli kuitenkin aivan liian riehakas ja liukas, eikä yksikään saanut siitä kunnon otetta. Kloorivesi vain kuohui ja pärskyi, kannustavia ja ärtyneitä huudahduksia kuului seasta.
Hunter puolestaan raotti pahvilaatikkoaan, varmistaakseen että hiiri oli yhä siellä. Se oli viime yönä yrittänyt nakertaa tiensä ulos laatikosta joten hän oli vetänyt paksusti teippiä sen reunoihin.
Siellä jyrsijä nökötti, joskin hermostuneen oloisena, ilman juustoa tai virikkeitä. Ikävä kyllä, se oli jo muuntunut takaisin aivan tavalliseksi hiireksi. Kello oli varttia vaille yksi, yli puoli tuntia olikin kulunut siitä kun hän oli loitsun asettanut. No, saisi tavallisella hiirelläkin aikaan jotain pientä kohtausta. Dumo saisi, jos haluaisi, keksiä sille käyttöä...Hunter mietti, ja kohotti katseensa etsimään kaveriaan, toivoen että tämä oli selvinnyt ravintolasta ilman suurempia ongelmia. Hän ei löytänyt nuorukaista, mutta toisaalta altaalla oli niin paljon porukkaa että sinne hukkui tututkin kasvot helposti. Poika sulki laatikon kannen ja kuiskasi, ”Älä huoli, pikkuinen, pääset ihan pian vapaaksi.”
Villihiiri kun ei yhtään pitänyt ankeasta suljetusta tilasta, etenkään ilman juustoa.
Vekara nousi jaloilleen ja asteli varovasti eteenpäin. Muutama pukukopeille siirtyvä aikuinen katsahti häneen ja laatikkoon epäilevästi, joten poika katsoi takaisin kauhistunein ja kysyvin ilmein, osoittaen altaalle.
Enempää viivyttelemättä hän liukeni paikalta, aulan puolelle, virnuillen aiempaakin leveämmin kun altaasta kuului kirkaisu kalan napattua yhtä jahtaajistaan varpaasta.