19-03-2016, 03:06 AM
Juniori oli istahtanut kujan suuaukolle, juuri sopivasti ensimmäisen katulampun valokeilan ulkopuolelle ja oli juuri kieli poskella ja innokkaan oloisena loitsimassa kolmannelle lihansyöjämadolle piikkipanssaria ennen kuin suurentaisi sen vielä edeltäviäkin kookkaammaksi ja lähettäisi matkaan. Piikkipanssari jäi aika mitättömäksi, kun loihdinnan keskeytti tuttu ääni. Melkein kenet tahansa muun poika olisi toivottanut hornan tuuttiin häiritsemästä hänen enemmän tai vähemmän kyseenalaista tapaansa viettää iltaansa,, ja luultavasti käyttänyt harvinaisen teräviä ja epäkohteliaita sanavalintoja, mutta Albus Dumbledorelle oli suorastaan mahdotonta olla ilkeä – sen hän oli viime kuukausina todennut. Jotenkin sen miehen kohteliaisuus ja positiivisuus oli oudon tarttuvaa lajia. Vaikka, oli hän Tylypahkassa joitain teinejä nähnyt jotka jostain kumman syystä eivät automaattisesti pitäneet Dumbledoresta.
”Olin minä vielä tänä aamuna,” poika kommentoi myöntävästi hupsuun yleistykseen karkeista ja madoista, napittaen siitä istualtaan ylös tyypillisesti ystävällisyyttä huokuvaan professoriin, itse hieman hämmentyneenä. Ei hän nyt ollut kaikista Lontoossa kulkevista ihmisistä ajatellut juuri koulunsa rehtorin sattuvan paikalle. Tosin, ottaen huomioon sen mitä hän oli tekemässä, hänellä oli saattanut käydä tuuri. Se olisi yhtä hyvin voinut olla joku huumorintajuton tyyppi joka vetäisi palkokasvit sieraimiinsa pienestä lain rikkomisesta saati sitten tällaisten matojen levittelystä. Dumbledoren lähestymistapa ei tietenkään saanut Junioria millään tavalla varautuneeksi vaan viikari mielellään perusteli vaihtoehtoisen kiinnostuksen kohteensa, minkä arveli ainakin vähäsen mietityttävän professoria. Hän kömpi ylös kylmästä kadusta, vaikka ylöspäin hän joutui silti melkein pari päätä pidempään professoriin katsomaan, ja nosti samalla hyvin varovasti piikkipanssaroidun lihansyöjämatonsa vasemman käden etusormen ja peukalonsa välissä mukanaan.
”Mutta kun yksi luihuinen pyysi mausteita joulupuuroonsa, niin pitäähän minun testata mitä kaikkea voin näillä tehdä,” poika selitti vinosti hymyillen, katse laskeutuen edessään roikottamaansa piikkimatoon. Pikku rohkelikon silmät laajenivat ilkeästi kiiluen, kun hän tajusi ettei tätä yksilöä kannattanut tuhlata kaduille. Kotona voisi jatkaa piikkien kehitystä. Joten hän kääntyi ja avasi vieressään lojuvan puulaatikon varovasti raolleen ja työnsi madon sinne, viiden jäljellä olevan tavallisen lajitoverinsa seuraan.
Siinä maustematoa tallettaessaan hän totesi selitystensä perään;
”Kun nyt kerta pelastitte sen kaverin, ” eikä hänen mielessäänkään käynyt että pelastunut kaveri oli ehkä kuitenkin joku aivan muun lajin yksilö, ”niin saisinko sen takaisin?” Hän nousi jaloilleen, puristaen matolaatikkoa tiukasti sylissään kuin kalleintakin aarretta. Jottei unohtaisi kirjojaan, hän laittoi taikasauvansa takkinsa taialla laajennettuun povitaskuun ja poimi kirjat, asettaen ne tukevasti syliinsä, laatikon ja rintakehänsä väliin. Sitten hänen sinisenharmaat silmänsä kohosivat taas tuijottamaan Dumbledorea ja vaikutti siltä kuin hän oikeasti olisikin pyytämässä vain hukkaamaansa marsipaanikarkkipussia takaisin, sen verran kirkkaasti tuon lapsen silmät loistivat.
”Olin minä vielä tänä aamuna,” poika kommentoi myöntävästi hupsuun yleistykseen karkeista ja madoista, napittaen siitä istualtaan ylös tyypillisesti ystävällisyyttä huokuvaan professoriin, itse hieman hämmentyneenä. Ei hän nyt ollut kaikista Lontoossa kulkevista ihmisistä ajatellut juuri koulunsa rehtorin sattuvan paikalle. Tosin, ottaen huomioon sen mitä hän oli tekemässä, hänellä oli saattanut käydä tuuri. Se olisi yhtä hyvin voinut olla joku huumorintajuton tyyppi joka vetäisi palkokasvit sieraimiinsa pienestä lain rikkomisesta saati sitten tällaisten matojen levittelystä. Dumbledoren lähestymistapa ei tietenkään saanut Junioria millään tavalla varautuneeksi vaan viikari mielellään perusteli vaihtoehtoisen kiinnostuksen kohteensa, minkä arveli ainakin vähäsen mietityttävän professoria. Hän kömpi ylös kylmästä kadusta, vaikka ylöspäin hän joutui silti melkein pari päätä pidempään professoriin katsomaan, ja nosti samalla hyvin varovasti piikkipanssaroidun lihansyöjämatonsa vasemman käden etusormen ja peukalonsa välissä mukanaan.
”Mutta kun yksi luihuinen pyysi mausteita joulupuuroonsa, niin pitäähän minun testata mitä kaikkea voin näillä tehdä,” poika selitti vinosti hymyillen, katse laskeutuen edessään roikottamaansa piikkimatoon. Pikku rohkelikon silmät laajenivat ilkeästi kiiluen, kun hän tajusi ettei tätä yksilöä kannattanut tuhlata kaduille. Kotona voisi jatkaa piikkien kehitystä. Joten hän kääntyi ja avasi vieressään lojuvan puulaatikon varovasti raolleen ja työnsi madon sinne, viiden jäljellä olevan tavallisen lajitoverinsa seuraan.
Siinä maustematoa tallettaessaan hän totesi selitystensä perään;
”Kun nyt kerta pelastitte sen kaverin, ” eikä hänen mielessäänkään käynyt että pelastunut kaveri oli ehkä kuitenkin joku aivan muun lajin yksilö, ”niin saisinko sen takaisin?” Hän nousi jaloilleen, puristaen matolaatikkoa tiukasti sylissään kuin kalleintakin aarretta. Jottei unohtaisi kirjojaan, hän laittoi taikasauvansa takkinsa taialla laajennettuun povitaskuun ja poimi kirjat, asettaen ne tukevasti syliinsä, laatikon ja rintakehänsä väliin. Sitten hänen sinisenharmaat silmänsä kohosivat taas tuijottamaan Dumbledorea ja vaikutti siltä kuin hän oikeasti olisikin pyytämässä vain hukkaamaansa marsipaanikarkkipussia takaisin, sen verran kirkkaasti tuon lapsen silmät loistivat.