Vanhemmuuskysely

[Jacob King]

(1990)


~ YLEISTÄ

Kuinka monta lasta sinulla on?
Kaksi, poika ja tytär.

Mitkä heidän nimensä ovat?
Stephen Hunter, ja Freya Emilia.

Poikani nimesin isoisäni mukaan – (Stephen). Se lausutaan kuten 'Steven' - vaikkei se olekaan loogista 'ph':n kanssa, mutta niin se isoisänikin kohdalla lausuttiin emmekä muutenkaan viitsineet alkaa suotta taistella ihmisten vuosisatojen tottumusta vastaan. Hunter on vain vahva nimi josta pidän ja joka kaikista harkituista vaihtoehdoista sopi parhaiten Stephenin ja sukunimeni väliin.
Alunperin tietenkin kutsuimme häntä etunimellään, mutta tuli aika kun hän tykästyi enemmän toiseen nimeensä ja halusi sen kutsumanimekseen.
Freyan nimesi heidän äitinsä, ja se on yksinkertaisesti nimi jonka hän oli aina aikonut mahdolliselle tyttärelleen.

Minkä ikäisiä he ovat?
Hunter on kymmenen, ja Freya seitsemän.

Haluatko vielä lisää lapsia?
En välttämättä. Ainakaan juuri nyt, sillä ei ole aikaa uuteen vauvaan. Ehkä sitten joskus kun nämä kaksi tenavaa ovat aikuisia ja jos olen löytänyt uuden vakaan parisuhteen.

Haluaisitko seuraavan olevan poika vai tyttö, vai onko väliä?
Ei olisi väliä.

Mikä seuraavan nimeksi tulisi?
En ole oikeastaan ajatellut, kun en varsinaisesti suunnittele yhtään lisää. Todennäköisesti nimeäisin tytön äitini mukaan – Josephine. Ja pojan veljeni ja isäni mukaan - Benjamin Aaron.

Asuvatko lapsesi kanssasi?
Kyllä.

Tulevatko he toimeen paremmin sinun vai toisen vanhempansa kanssa?
Freya tietääkseni yhtä hyvin meidän kummankin, Hunter paljon paremmin minun kanssani.

~ ENSIMMÄINEN LAPSESI

Minkä ikäinen olit kun sait ensimmäisen lapsesi?
28-vuotias.

Kuinka kauan synnytys kesti?
En muista tarkkaan, mutta noin 16 tuntia alusta loppuun. Alkoi iltapäivällä ja toivottimme Hunterin tervetulleeksi maailmaan tasan yhdeksältä seuraavana aamuna.

Syntyikö hän normaalisti vai keisarinleikkauksella?
Normaalisti.

Millaisia ensimmäiset kuukaudet olivat?
Pelottavia, uuvuttavia, ja kuitenkin jotenkin ihania ja täydentäviä.

Äidinmaito annettiin välillä myös pullosta, jotta minäkin pääsin luomaan sidettä poikaan yhtälailla ja ylipäätään hoitovastuu saataisiin jaettua tasapuolisemmin.
Olihan minulla jonkinverran kokemusta vauvoista jo aiemmin, mutta ei se lopulta pitkälle auttanut. En yhtäkkiä luottanutkaan keräämääni tietoon ja kokemukseen, eikä se tuntunut edes yhtään samalta kun kyseessä oli oma lapsi ja kokonainen elämä. Sitä paitsi en ollut koskaan varsinaisesti vastasyntyneitä hoitanut ja ensimmäisinä päivinä pelkäsin että rikon hänet.

Elämästä puheen ollen, luulin etten ikinä saa siitä mitään entistä vapaa-aikaa takaisin ja voin vain yrittää kuvitella miltä Carriestä tuntui, hän kun vietti pojan kanssa noin kymmenen tuntia enemmän päivässä kuin minä, minun työpäivieni ajan jotka eivät edes olleet säännöllisiä vaan joskus minua tarvittiin keskellä yötä.
Olin silloin vielä etsivän hommissa, tosin odottamassa paikkaa takaisin taavllisen poliisin tehtäviin. Se taisi olla työparini joka enimmäkseen sai sen aikaiset tapaukset selvemmiksi, koska minä olin joko niin lumoutunut, väsynyt tai sitten hermostunut siitä olinko tehnyt kaiken oikein pienokaisen kanssa ja kuinka Carrie pärjäsi sillä hetkellä kotona...usein kaikkea noita...että en saanut useinkaan järkeäni juoksemaan yhtä terävästi kuin yleensä työasioissa. Onneksi tapaukset eivät johtaneet silloin kentälle kovin usein.

Vieläkin mietin miten niin pikkuruisesta olennosta voi lähteä niin paljon ääntä ja miten sellainen jaksaa kiljua niin paljon? Tai miten paljon sotkua ja sälää niin pieni voi aiheuttaa. Sen kaaoksen alla vielä tunnestressi.
En usko että kukaan selviäisi järjissään vauvasta aivan yksin.
Jopa kaksin se oli ainakin meillä melkoinen haaste, Carrie kärsi synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja minunkin oli pakko jossain vaiheessa yrittää nukkua jotta selviäisin töistäni ja päivistä ylipäätään edes suhteellisen hyväntuulisena ja kunnialla.
Niin paljon kuin kutsumusammattiani rakastankin, silloin toivoin että olisin valinnut jonkun toisen ammatin. Koska rakastan Hunteria (ja Freyaa) enemmän kuin mitään muuta, ja Carrietä tietysti myös, enkä siis kokenut omaavani oikeutta nukkua yhtään enempää kuin hänkään varsinkin jos poika oli hereillä. Mutta oli pakko, jotenkin. Unenlaatu tuskin kuitenkaan oli kehuttavaa tasoa.
Etenkin kun olin alkanut huomata Carrien ja Hunterin väliltä puuttuvan jotain, jonkinlainen yhteys, ja arvelin ettei poika tuntenut oloaan tarpeeksi turvalliseksi äitinsä hoivissa. Ainakin poika itki huomattavasti vähemmän minun kanssani, ja aikanaan kun hän pystyi jo itse tekemään jonkintasoisia valintoja hän vaikutti tahtovan minut.
Carrie pärjäsi ja jaksoi yrittää ihailtavan hyvin tilanteeseen nähden. Yritän aina muistuttaa häntä siitä, kun hän nykyään syyttää itseään huonoksi äidiksi, jona minä en siis häntä varsinaisesti pidä.

Koko perheen tunnestressiä ei yhtään auttanut se että poika syntyi keskelle velhosodan pahinta aikaa ja Carrie on jästisyntyinen. Suojasimme kyllä meidän talon lukemattomilla ja vahvoilla suojaloitsuilla ja työpäivän aikana soitin kotiin monta kertaa ja tiesin että Carrie soittaisi jos tarvitsisi, mutta silti!
Poikaparan ensimmäiset puolitoista vuotta eivät taatusti olleet tunnetasolla kovin tasapainoista tai tarpeeksi usein turvallista, mutta parhaamme yritimme. Se tietoisuus ei tosin auta ajoittain kokeamiani syyllisyydentunteita. Että minun olisi pitänyt yrittää enemmän kuin parhaani.

Oli siis paljon stressiä, pelkoa ja kyyneleitä...ja kuitenkin myös innostusta ja Hunter oli se ainoa syy miksi mukaan mahtui myös paljon naurua, lämpöä ja iloa. Hän oli iloinen vauva kaikesta huolimatta, olisi vain taatusti ollut paljon onnellisempi jos lähtökohtansa olisivat olleet paremmat. Uskon kuitenkin ja vaikutti siltä että hän imi itseensä erityisen hyvin kaiken positiivisen, niinkuin kuka tahansa pimeässä hyödyntäisi kaiken mahdollisen valon.
Sota tosin saattoi lisätä entisestään kallisarvoisten hetkien arvostusta, tosin olin muutenkin pilvilinnoissa siitä että minulla oli poika.
Sosiaalinen elämäni työkuvioiden ja puhelimen ulkopuolella oli melkein nollassa monesta syystä, mutta silloinkin kun olisin voinut, vietin vapaa-aikani mieluiten Hunterin ja Carrien kanssa, etenkin Hunterin. Silloinkin kun poika nukkui, silloin saatoin istua tuntikausia vain katselemassa häntä. (Usein tankaten itseni täyteen virkistävää teetä ja mahdollisimman energisoivia keksejä.)
Paras ystäväni Daniel ja hänen tyttöystävänsä, jotka olimme nimenneet pojan kummivanhemmiksi, olivat paljon läsnä myös joten en sentään aivan ystävistäni eristäytynyt.

Meillä on varmaan satoja tunteja videonauhaa ja pieni vuori valokuvafilmiejä kaikki täynnä Hunterin vauva-aikaa, etenkin ensimmäisiä viikkoja. Ja toinen samanmoinen satsi Freyasta. Hunterin ensiaskeleet saimme videolle.
Jatkoimme toki heidän filmaamistaan ja valokuvaamistaan ahkerasti vuosien kuluessa, mutta nuo vauva-aikojen kuvaukset olivat ihan hillitsemätöntä. Tuskin niistä kukaan muu mitään irti saisi kuin Carrie ja minä.

Mikä on pahinta mitä hän on koskaan tehnyt?
En haluaisi ajatella sitä. No, muutama kuukausi sitten hän oli hiuskarvan varassa tapattaa itsensä. Ja samassa prosessissa riskeerasi lukemattomien ihmisten terveyden ja hengen, mutta pahin osa todellakin oli se että hän itse melkein kuoli. Tietoisesti hän sen tempauksensa teki, mutta ei ollut ajatellut asiaa loppuun asti.

Mikä on parasta mitä hän on koskaan tehnyt sinulle?
Syntyi.
Tosin näin vastaisi melkein kaikki vanhemmat, joten luultavasti tarkoitat syntymän jälkeistä elämää, tietoisesti tehtyjä asioita...Hmm.......Antaapa olla. ”Parasta” on niin laaja käsite etten ikinä pääsisi mihinkään päätökseen...Hänellä kun on jo sen verran paljon ikää ja olen hänen kanssaan hyvin läheinen.

Mikä on se yksi sana joka parhaiten kuvaa tätä lasta?
Monimutkainen.

~ TOISEKSI SYNTYNYT LAPSESI

Minkä ikäinen olit kun toinen lapsesi syntyi?
Melkein 31.

Minkä ikäinen ensimmäinen lapsesi oli silloin?
2 vuotta 4 kuukautta.

Miten hän reagoi pikkusisarukseensa?
Piti kovasti ja halusi jopa auttaa hoidossa, omalla pienellä tavallaan, mutta kun Freya kasvoi ja alkoi osoittaa enemmän ja enemmän oman sukupuolensa persoonapiirteitä, Hunterin innostus hiipui ja hän alkoi olla kaikin puolin isoveli, mukaanlukien kiusaaminen. Ei se tosin alkuvuosina tai yleensä mitään tolkutonta ollut.

Kauanko toinen synnytys kesti?
Noin kymmenen tuntia, aamuyhdeksän aikaan lähdimme sairaalaan ja Freya valaisi maailmaa viisi yli seitsemän illalla.

Luonnollinen vai k.leikkaus?
Luonnollinen.

Mikä on pahinta mitä hän on koskaan tehnyt?
Piti jotain todella suurta ja vakavaa sisällään melkein kolme vuotta ennen kuin kertoi minulle. En tosin voi syyttää häntä siitä, en minäkään varmaan hänen iässään olisi osannut käsitellä sellaista oikein, ja lisäksi hän oli tehnyt lupauksen veljelleen.

Mikä on parasta mitä hän on koskaan tehnyt sinulle?
Kuin myös se syntyminen. Ja samoin, mahdotonta päättää parasta tietoisen elämän varrelta.

Mikä yksi sana parhaiten kuvaa tätä lasta?
Nyt kyllä joudun käyttämään kahta sanaa: vanha sielu.

~ VANHEMMUUS

Mikä on paras kurinpitokeino jonka olet löytänyt?
Ei ole mitään yhtä ainoaa parasta. Freya on aina vastannut hyvin ihan vain puhutteluun ja kotiarestiin, Hunter taasen on niin kovapäinen ettet uskoisikaan. Hän vastaa parhaiten selkäsaunaan, mutta en halua käyttää sitä kohtuuttoman paljoa joten usein pitäydyn nuhteiden lisäksi toiseksi tehokkaimmassa eli etuoikeuksien viemisessä ja kotiarestissa. Pitkälti riippuu siitä millaisesta rikkeestä on kyse ja mikä heidän asenteensa on.

Uskotko selkäsaunaan?
Uskon. Se lähettää selkeän viestin rikkeen vakavuudesta, ja voi pelastaa tenavan hengen. En kuitenkaan ikinä unohda antaa halausta ja suukkoa heti jälkeen, ja yleensä yhdistän sen ei-ruumiillisten rangaistusten kanssa. Toisin kuin vanhempani ja isoisäni, minä en ole koskaan edes harkinnut käyttää mitään välineitä, ne ovat mielestäni tarpeettomia ja vammojen aiheutumisen riski olisi aivan liian suuri. Mutta perustavanlaatuisesti siis kyllä, olen todennut sen tehokkaaksi ja harmittomaksi kurituskeinoksi, kun sen pitää järjen rajoissa.
Tietenkin toivoin ettei tuota metodia ikinä tarvitsisi käyttää, mutta poikani osoittautui vilkkaan lisäksi mm. liian kovapäiseksi, joten on pakko.
Onneksi Freya on lähes vastakohta veljelleen.

Miten palkitset lapsiasi?
Joskus saatan antaa ylimääräistä taskurahaa, mutta se on vain hyvin erityisissä tilanteissa. Yleensä siis kehun, vien ulos jotain erityistä hauskaa tekemään, tai tuon uuden lelun tai muuta vastaavaa mukavaa.

Miten käsittelet nirson syömisen?
Jälkiruoan kieltäminen on yleensä riittänyt, ehkä lähinnä koska Freya ei ole koskaan nirsoillut pidemmän päälle ja Hunteria harmittaa suuresti jos hän joutuu katselemaan vierestä kun sisko syö herkkuja. Jos ei riitä niin sama annos tarjotaan seuraavalla aterialla, vaikka muut söisivät mitä. Kyllä ne epäsuositutkin ruoat lopulta alas menee, kun on tarpeeksi nälkä.

Entä nukkumaanmenoaikaa vastaan tappelun?
Kun he olivat ihan pieniä, pyrin pitämään huolen että he saivat kulutettua tarpeeksi energiaa päivisin, mikä oli suhteellisen helppoa kun olin koti-isänä. Silloin useimmiten jos nukkumaanmenoa vastustettiin, kyse oli jostakin sellaisesta kuin möröt tai vastaavat ja ne hoidettiin melko hyvin pois mielikuvitusleikein ja kävin säännöllisesti katsomassa heitä kunnes he nukahtivat.
Sitemmin Freya ei ole enää heittäytynyt hankalaksi, mutta Hunter hänenkin edestään kun itsenäistyminen alkoi enemmän astua kuvaan ja energiaa alkoi olla liikaakin. Selvisin kuitenkin pitkälle sitkeydellä ja positiivisella vahvistuksella silloin kun ilta oli mennyt suhteellisen hyvin. Vaikka oma väsymys teki siitä silti pirunmoisen haasteen.
Ei tuota nukkumaanmenoajan vastustelua oikeastaan nykyään enää tapahdu kovin usein, ainakaan avoimesti...ja käsittelytapani riippu pitkälti siitä miten ja miksi sitä vastustetaan, (ja miten väsynyt itse olen.) Nykyään en siis omaa mitään tiettyä tapaa.

Saavatko he viikko/kuukausirahaa?
Kerran viikossa, maanantai-aamuisin. Freya 60 penniä ja Hunter 89 penniä. Oletusarvoisesti sitä katsotaan uudestaan aina syntymäpäivänä, josko sitä tarvitsisi korottaa. Lähinnä jotta se pysyisi samanarvoisena, varsinaisen korotuksen annan muutaman vuoden välein. Aluksi se on vain etuoikeus yleisesti rahan arvon opettamiseksi, mutta kun Hunter täytti yhdeksän, korotin taskurahaa huomattavasti, aloin vaatia kotitöihin osallistumista ja yhdistin sen niihin. Aion samaa Freyan suhteen. Saatan kyllä jäädyttää taskurahan muunkin kuin kotitöistä lusmuilun takia, tai antaa hieman ekstraa esimerkiksi hyvien kouluarvosanojen vuoksi, mutta pääasiallisesti se on kevyillä kotitöillä ansaittava etu.

[Pelaajan huomautus: 60 penniä tuona vuonna on nykyeuroissa 1,68€ (mikä oli markoissa 10mk) ja 89 penniä on nykyeuroissa 2,50€ (mikä oli markoissa 15mk.)]

Kotiopetatko heitä / aiotko?
Kotiopetin Hunteria itse pari vuotta. Hän ei ollut koulukypsä vielä 5-vuotiaana, toisaalta jos vaikka olisikin ollut olisin silti kotiopettanut. Mielestäni 5-vuotias on aivan liian nuori kouluelämän paineisiin. Freya oli ja on ikäistään kypsempi, ja kumpikin oli koulukypsä ja Hunter oppinut hyvin hallitsemaan vahinkotaikojakin siinä vaiheessa kun he aloittivat valtion koulun vuonna 1987. Mutta ehkä suurin syy miksi en laskenut lapsiani kouluun ennen tuota vuotta oli että ruumiillinen kuritus oli kouluissa laillista, enkä suvaitse vieraiden kurittavan lapsiani sillä tavalla. Se kuuluu vain lapsen ja tämän vanhempien suhteeseen. Vaikka meillä olikin oikeus kieltää lastemme ruumiillinen kuritus, en halunnut suotta ottaa riskiä kun kerta kykenin ihan hyvin itse kotiopettamaan. Tuona vuonna kuitenkin minun oli palattava uratauolta töihin.
En vedä heitä enää valtion koulusta kotiopetukseen jos ei ole aivan pakko. Koska olen edelleen yksinhuoltaja, luotettavilla ystävillänikin on työt ja omat perheensä, ja vieraiden käsiin julkisten paikkojen ulkopuolella en lapsiani laske enempää kuin on välttämätöntä.

Oletteko puolisosi kanssa samaa mieltä kurinpitokeinoista?
Kurinpito on yksi alue joka ei Carrieltä koskaan kovin hyvin luonnistunut vaikka hän yritti, joten hän jätti sen puolen minun huolekseni. Samoilla linjoilla kuitenkin olemme sen suhteen.

Oletko mielestäsi parempi vanhempi kuin puolisosi?
Olen, ja Carrie itse oli ensimmäinen joka sen sanoi. Ei hänkään varsinaisesti huono ole vaikka itse niin ajatteleekin. Minä sanoisin ennemmin ”ei kovin hyvä” eli jotain hyvän ja huonon väliltä.
Olen minäkin (valtavia) virheitä tehnyt ja epäilemättä teen jatkossakin, mutta yleisesti ottaen minulla vain oli paremmat lähtökohdat monessa suhteessa.

Minulla oli kokemusta lapsista jo ennen kuin poika syntyi, ja lisäksi minulle siunaantui varsin pätevä isoisä kasvattajakseni 8-vuotiaasta eteenpäin, eikä omat vanhempanikaan muistaakseni huonoja olleet. Uskoisin siis heistä ja heidän virheistäänkin olleen myös paljon apua omien yritysteni ja muiden vanhempien tuen taustalla. Ei Carrienkään vanhemmat varsinaisesti huonoja olleet, he kyllä rakastivat tytärtään, hänen suhteensa heihin vain hieman kärsi koska hän oli noita eikä sitä tiedetty ennen kuin Tylypahkasta aikanaan tultiin asiasta selittämään.
Lisäksi hän ei kykene olemaan vahva auktoriteettihahmo - etenkään niin vahva kuin poikamme tarvitsee, (mutta minä olen), ja erään tapahtuman jälkeen tai ehkä jo perusluonnoltaankin hän ei ole kovin vahvasti äidillinen siinä missä minun isänvaistoni ovat vahvat ja hoivaviettinikin taitaa meieheksi olla poikkeuksellisen vahva. Siksi vaihdoimme paikkoja kun Hunter oli 2-vuotias, eli Carrie palasi töihin ja minä jäin koti-isäksi. Ja samasta syystä, sekä tietysti lasten yhdessä pysymisen vuoksi, hän toivoi minun ottavan molempien huoltajuuden kun yhteishuoltajuus- ja asuminen ei enää onnistunut.

Mitä tulee yleisesti kasvatustaitoihin, olen nykyään väkisinkin parempi koska olen kasvattanut nämä kaksi tenavaa pääosin yksin, eli hänellä on paljon vähemmän käytännön kokemusta ja siten vähemmän luottamusta itseensä. Ei hän oikeastaan edes yritä kasvattaa heitä välttämätöntä enempää silloin kun on läsnä, eikä sitä kukaan vaadikaan. Minä vain toivon että jonain päivänä hän löytäisi äidin itsestään muussakin kuin suojeluvaiston ja lievän hoivavietin merkeissä.

Uskovatko lapsesi joulupukkiin?
Eivät ole koskaan uskoneet, koska emme syöttäneet heille kyseistä valhetta. Totuus säästää lapset turhalta ja mahdollisesti hyvinkin pahalta pettymykseltä – ja ylipäätään emme ole mieltäneet moista tarinaa parhaaksi keinoksi rohkaista hyvää käytöstä. Emmekä halua valehdella heille tarpeettomasti.
Suosittelisin samaa muillekin, mutta en toki tuomitse niitä jotka päättävät antaa lastensa uskoa. Sillä kukin tyylillään, tarkoirusperät ovat kuitenkin hyvät ja useimmat perheet taitavat selvitä tuolta polulta ihan hyvin.
Joten olen painottanut lapsilleni että antaisivat muiden lasten rauhassa uskoa, koska se on näiden vanhempien valinta eikä ole meidän asiamme toitottaa totuutta. Ihan kiltisti he yleensä ovat tuon salaisuuden pitäneet.
Lahjoja ja kaiken muun tyypillisen jouluun liittyvän he kuitenkin ovat aina saaneet yhtä lailla kuin muutkin lapset.

Entä hammaskeijuun?
Eivät ole koskaan uskoneet. Pitkälti samoista syistä kuin joulupukkiinkaan. Lisäksi koin paremmaksi opettaa heille alusta asti ettei raha kasva sen enempää suussa kuin puussakaan. Kun aika tuli, aloin antaa ihan tavallisesti taskurahaa.

Pääsiaispupuun?
Eivät tähänkään koskaan. Sama juttu kuin joulupukin suhteen. Piilotan heille kyllä etsittäväksi suklaamunia ja muovisia munia joissa on karkkeja, mutta he ovat aina tienneet kuka ne piilotti. Tosin, pari viime vuotta olen toteuttanut metsästyksen aarrejahti-tyylillä, en yksinkertaisella ympäriinsä etsimisellä.

Yleisesti ottaen he saavat kyllä uskoa kuvitteellisiin hahmoihin, kunhan se on heidän oma valintansa ja pysyy harmittomana. Heidän lapsuudessaan on kyllä riittänyt taikaa, niin kuvitteellista kuin kirjaimellistakin, ihan ilman pukkia, keijua ja pupuakin.

Vietkö lapsiasi kirkkoon?
En.

Miksi tai mikset?
Olemme kyllä kirkon jäseniä, mutta kristinuskomme on vain muodollista. Perheeni ei ole koskaan kuulunut vahvimpiin uskovaisiin, eli pidämme Raamattua pitkälti kuvitteellisena teoksena emmekä koe tarvetta ryhmässä uskon harjoittamiseen. Sen voi tehdä missä tahansa ja milloin tahansa. Jos lapseni kuitenkin tahtoisivat mennä kirkkoon, en minä heitä estäisi. Epäilen kuitenkin ettei heitä sieltä koskaan löydä jumalanpalveluksen merkeissä. Tällä hetkellä ainakin, tietääkseni, koko porukka uskomme vain yleisesti korkeampaan voimaan, emme nimenomaisesti kristinuskon Jumalaan tai muihinkaan tunnettuihin jumaliin.

Mikä on se yksi tärkein asia joka mielestäsi lapsille pitäisi opettaa?
Mielestäni ei ole mitään yhtä ainoaa tärkeintä. Vaan yhdistelmä äärimmäisen tärkeitä asioita, kuten mm. itsesuojelu, itsekunnioitus, vastuuntunto, kuunteleminen ja myötätunto. Mutta uskon että paras lähtökohta on ehkä itsetunto. Jos se ei ole kohdallaan, aika moni alue elämässä voi jäädä kokematta tai mennä pieleen.

Tunnetko onnistuneesi hyvin lastesi kasvatuksessa?
Kyllä.

Miksi tai mikset?
No...poikani osaa kyllä olla tietyssä suhteessa aika mahdoton, eikä tyttönikään täydellinen ole...Mutta mainitakseni muutaman piirteen; he omaavat hyvän itsetunnon ja ovat enemmän tai vähemmän myötä- ja vastuuntuntoisia ja fiksuja. Sekä yleensä kohteliaita ja kunnioittavia muita (etenkin aikuisia ja auktoriteetteja) kohtaan. Ja lisäksi vaikuttavat onnellisilta.