Secret of Portobello Road (K-15)

[Jacob King]

Jacobin kahdeskymmeneskuudes syntymäpäivä oli lähestymässä, mutta hän tunsi olonsa paljon vanhemmaksi, eikä aina pelkästään hyvässä mielessä. Sillä muitakin merkittäviä päiviä oli kulman takana, kuten parin viikon päästä hänen pikkuveljensä kaappauksen vuosipäivä, jo kahdeksastoista. Muutamaa viikkoa myöhemmin vanhempiensa traagisen kuoleman, ja vielä ennen vuoden vaihdetta isoisän kuoleman, vuosipäivä. Tuosta kaikesta oli kauan aikaa, mutta ne seurasivat häntä joka päivä ja yö. Hän oli kuitenkin selvinnyt rakastavan isoisän ja tämän poismenon jälkeen uskollisen ystävän tuella, onnistunut pitämään kiinni isoisän elämänohjeesta pyrkiä elämään niin että edesmenneet olisivat ylpeitä.
Hän oli käynyt läpi synkät aikansa lapsena, ja aikuisvuosinaan hän oli keskittynyt parantamaan maailmaa muille jotka eivät olleet edes niin onnekkaita kuin hän oli ollut. Tänä vuonna kolmen äärimmäisen synkän vuosipäivän varjo ei sattunut aivan niin pahasti sillä hän oli vihdoin täysvaltuutettu etsivä. Voisi entistä paremmin tehdä osansa loputtomassa taistelussa pahaa vastaan, varmistamaan osaltaan että vähemmän perheitä hajoaisi.
Se oli tavoite johon hän oli intohimoisesti ja päättäväisesti pyrkinyt aina siitä asti kun jätti Tylypahkan ensimmäisen vuotensa jälkeen, ja vaikka etsiväkoulutus oli osoittanut tehtävänkuvan olevan välillä hirvittävämpi kuin oli osannut edes kuvitella, kokonaiskuvassa se tuntui silti oikealta valinnalta. Se oli osoittautunut kutsumukseksi yhtä lailla kuin poliisin työ ylipäätään.
Varsinkin nyt velhosodan varjon kasvaessa ja Voldemortin puolen jatkuvasti vahvistuessa tuntui ettei koskaan voinut olla liikaa yritystä, varsinkin kun oli jästien poliisissa niitä harvoja jotka tiesivät tästä maailman toisesta puolesta.
Myös siitä hän ammensi paljon voimia, että etsivän roolissa hän kykenisi paremmin etsimään veljeään. Ystävät olivat hänelle tärkeitä, ja parhaan ystävänsä Danielin kanssa hänellä oli suorastaan veljellinen side, mutta eivät ne aitoa perhettä korvanneet. Yksin eläminen oli yleisesti ottaen siedettävää, mutta ajoittain hän tunsi olonsa sanoinkuvaamattoman yksinäiseksi. Hän oli aina halunnut perustaa oman perheen, mutta ei kaikesta huolimatta edes harkinnut tehdä sitä ennen kuin velhosota päättyisi. Ihminen joutuisi elämässään kokemaan tuskaa ja pimeyttä tarpeeksi ilmankin, no useimmat ainakin...Ei kenenkään pitäisi joutua vieläpä syntymään sellaisen keskelle.

Moni näistä ajatuksista risteili miehen mielessä, kun hän käveli hiljalleen Notting Hillin katuja kohti metroasemaa. Hänen työvuoronsa oli oikeastaan päättynyt jo tunti sitten, mutta hän oli ollut ylitöissä yhden tutkimansa tapauksen johdettua kenttähommiin.
Hän olisi hyvin voinut ilmiintyä kotitalonsa lähelle, mutta tänä iltana hänestä tuntui hieman ikävältä palata tyhjään kotiin. Ehkä hän suuntaisikin Danielin luokse loppuillaksi. Tai ehkä pitäisi hankkia joku lemmikki.

Hän oli juuri aikeissa kaikkoontua pois, kun läheiseltä kujalta kuului ääniä. Ei onneksi mitään uhkaavan oloista, mutta yhtä kaikki huolestuttavaa. Joku kuulosti voivan syvästi pahoin. Jacob otti kuitenkin varmuuden vuoksi taikasauvansa esiin – koskaan, varsinkaan nykyään, ei voinut olla liian varovainen...Etenkään näissä osissa Lontoota.
Hämärällä kujalla hän noteerasi hyvin pian ihmisen joka ensisilmäyksellä vaikutti kuolleelta, ja tarkemmin katsottuna oli keskenkasvuisen oloinen ja kasvoiltaan niin nuori että tuskin oli esiteiniä vanhempi. Jacobin helpotukseksi tyttö kuitenkin osoitti elonmerkkejä, ja hän kyykistyi noin metrin päähän tästä, tarkastelemaan tämän olemusta. Ehdottomasti tuo nuori oli saatava pois kaduilta ja terveyskeskukseen jos ei jopa sairaalaan asti, mutta oli parempi lähestyä pienin askelin. Ties mitä toiselle oli tapahtunut...
”Hei tyttö,” Jacob kutsui tyynesti. ”Kuuletko minua? Pystytkö puhumaan?”