Children are our future

[Jacob King]

Ei Jacob miestä yksinäiseksi vanhukseksi ollut mieltänytkään, lapsia rakastava jotain satavuotias ihminen ilman ainuttakaan omaa lasta oli vain epätodennäköinen. Ei toki kuitenkaan mitenkään ennenkuulumatonta tai outoa, elämällä kun oli tapana jakaa yllättäviä kortteja. Harvan elämä meni omien suunnitelmien ja toiveiden mukaan. Hänen oma elämänsä ainakin oli hurjan erilainen mitä hän oli melkein kolmekymmentä vuotta sitten Tylypahkasta pois jäätyään ensimmäisen vuosikurssin jälkeen, kuvitellut siitä tulevan. Käteltyään ja kiitettyään omasta puolestaan, hän poistui rehtorin kansliasta, kiirehtimättä pois linnasta. Hän teki pienen muistelukierroksen sen ensimmäisessä kerroksessa ja kellaritasolla, ja vielä pihamailla hieman pidemmän. Mikään ei ollut muuttunut siitä mitä hän muisteli. Vietettyään puolisen tuntia lapsuuden päivissään hän päätyi järven rannalle porttien puolelle, mihin hän jäi puun alle istuskelemaan ja katselemaan auringossa kimaltelevalle järvenselälle. Hetkeä aiemmin hän oli pyytänyt ohikulkevaa kotitonttua hakemaan hänen poikansa ja tuomaan sinne sillä hän ei ollut sattunut tähän ja Hagridiin tömäämään kierroksellaan ja olisi melko toivotonta alkaa etsimään heitä tämän kokoiselta alueelta. Kaikella todennäköisyydellä nämä pyörivät jossakin Hagridin mökin tai Kielletyn Metsän laitamilla, mutta silti. Tontut pystyivät sentään ilmiintymään täälläkin.
Muutamaa minuuttia myöhemmin hän ja Hunter astelivat hiljakseen hiekkatietä kohti Tylyahon kylää. Porttiavaimen lähtöön oli vielä reilusti aikaa, tapaamisen sujuttua nopeammin mitä hän oli arvellut. Lähes koko matkan kylälle, poika selitti tohkeissaan kaikista jännittävistä ja erikoisista lemmikeistä joita Hagrdin oli kertonut omistaneensa ja intoili tulevasta lukuvuodesta.
Aiemmin muisteltuaan omaa aikaansa täällä, Jacob oli muistanut ettei itsekään ollut psyykkisesti kovin vahvoilla tänne saapuessaan. Joskin hänen tilanteensa ei ollut varsinaisesti verrattavissa Hunterin tilanteeseen. Silti, usko pojan pärjäämiseen oli vahvistunut huomattavasi.
Katsellessaan nuoren velhon intoilua, Jacob ei voinut olla hymyilemättä aidosti yhä hieman kalvavasta huolesta hetken verran välittämättä. Vaikka noitien ja velhojen ei missään nimessä ollut mikään pakko päästä Tylypahkaan tai vastaavaan kouluun lapsena, saadakseen taikayhteiskunnasta ammatin aikuisena, hän oli iloinen että kykeni tarjoamaan pojalleen mahdollisuuden kokea taikuuden oppilaitos jo pienenä. Jollain tavalla se kuitenkin oli ainutlaatuinen etuoikeus ja kokemus taikavoimaiselle ihmiselle.