19-03-2016, 07:53 AM
Jacon vaikutti pohtivalta rehtorin kysymyksen myötä. Lopulta mies kuitenkin myönsi luottavansa koulun ja Dumbledoren metodeihin tarpeeksi - muutoinhan tämä ei olisi haastatteluun edes tullut - jolloin vanhan velhon kasvoille ilmestyi ymmärtäväinen, lämpöä hehkuva hymy. Dumbledore nyökäytti päätään hyväksyvästi ja istuutui takaisin tuolilleen. Tämä antoi miehen puhua rauhassa loppuun.
"Ymmärrän huolenne täysin, herra King", rehtori sanoi rauhalliseen sävyyn, tarkoittaen jokaista sanaansa aidosti. Vanhan velhon katse nostettiin vastapuoleen, kevyen hymyn tullessa jälleen kasvoille: "Mutta mikäli haluatte poikanne kouluuni, teillä ei ole vaihtoehtoja. Elämä on täynnä riskejä ja päätöksiä ja minä luulen, että toisinaan on hyvä vain hypätä polulle ja katsoa, mitä se tuo tullessaan." Tämä oli totta. Liika diagnosoiminen ja riskien pelkääminen oli rehtorin mielestä usein pahasta. Elämää ei kukaan kyennyt ohjaamaan jatkuvilla ohjilla, sillä elämällä oli hassu tapa toisinaan poiketa käsikirjoituksesta. Joskus oli hyvä vain antaa mennä.
"Mikäli minulta itseltäni kysytään, uskon poikanne olevan täällä hyvissä käsissä. Olet oikeassa, hän ei ole ensimmäinen erityisoppilaamme, eikä suinkaan ainoa - vaikka tilanne eittämättä ainutlaatuinen onkin -, mutta käännyn edelleen opettajieni puoleen; he ovat alansa ammattilaisia. Vaikka poika olisikin suuremman osan vuodesta koulussamme, ei se silti tarkoita useamman kuukauden täydellistä hiljaisuutta. Pidämme aina vanhempiinkin yhteyttä, infoamme heitä ja teemme yhteistyötä, mikäli koemme tilanteessa olevan jotain ongelmia. Ongelmat ovat tehty ratkaistaviksi ja sitähän se kasvaminen onkin; yhteistyön tekemistä", sanottiin vielä lopuksi, vaaleansinisten silmien loistaessa ystävällisyyttä.
Jacbon avasi enemmän huolensa aihetta ja pääsyytä siihen, miksi oli ylihuolehtivainen poikansa suhteen. Rehtori istui paikoillaan hiljaa, nyökäten aina sopivissa kohdissa. Katse oli myötätuntoinen, ymmärtäväinen. Hän jos kuka tiesi miltä tuntui menettää perheensä; sitä menetyksen tuskaa ei yksikään ihminen kykenisi ymmärtämään. Jacobilla oli siis varsin aiheellinen syy siihen, miksi tämä halusi huolehtia pojastaan. Hän ei halunnut menettää, kuten ei yksikään vanhemmista. Menetyksen ja ikävän tuska tulisi seuraamaan jokaista, joka oli menettänyt tärkeän ihmisten elämässään - se oli asia, jonka kanssa tuli vain oppia elämään.
Jacon kertoi, ettei poika ollut koskaan tartuntansa jälkeen tavannut toista ihmissutta, ja siksi Hunteria olisikin viisainta valvoa muuttumisen aikana. Rehtori nyökäytti päätään, katse pohtivana. Kevyt huokaus karkasi vanhan velhon parrakaasta suusta, ja katse suunnattiin papereihin. Hän oli hetken aikaa hiljaa, pohtien kuulemaansa. Tämän jälkeen hän nosti katseensa mieheen. "Uskon, että asia voidaan järjestää", hän sanoi, äänessään edelleen pohtiva sävy, "kykenemme järjestämään ihmisen, joka voi valvoa Hunteria muuttumisen aikana ja sinä saat myös mahdollisuuden tutustua häneen."
Tämän jälkeen Dumbledore kaivoi liittymispaperin, joka oli allekirjoitusta vaille. "Ymmärrämme huolesi ja tulevan päätökseksi - olkoonkin se mikä tahansa. Mikäli koet ettei poikasi ole vielä valmis tähän, ymmärrän senkin. Mutta haluan painottaa, että koulumme ovet ovat aina auki hänelle. Nyt vain kysymys onkin enemmin se, tunnetko sinä olevasi valmis tähän?", rehtori siirsi arvioivan katseen mieheen, työntäen koulun liittymissopimuksen kohti Jacobia, kynän kera. Nyt oli lopullisten päätösten aika.
"Ymmärrän huolenne täysin, herra King", rehtori sanoi rauhalliseen sävyyn, tarkoittaen jokaista sanaansa aidosti. Vanhan velhon katse nostettiin vastapuoleen, kevyen hymyn tullessa jälleen kasvoille: "Mutta mikäli haluatte poikanne kouluuni, teillä ei ole vaihtoehtoja. Elämä on täynnä riskejä ja päätöksiä ja minä luulen, että toisinaan on hyvä vain hypätä polulle ja katsoa, mitä se tuo tullessaan." Tämä oli totta. Liika diagnosoiminen ja riskien pelkääminen oli rehtorin mielestä usein pahasta. Elämää ei kukaan kyennyt ohjaamaan jatkuvilla ohjilla, sillä elämällä oli hassu tapa toisinaan poiketa käsikirjoituksesta. Joskus oli hyvä vain antaa mennä.
"Mikäli minulta itseltäni kysytään, uskon poikanne olevan täällä hyvissä käsissä. Olet oikeassa, hän ei ole ensimmäinen erityisoppilaamme, eikä suinkaan ainoa - vaikka tilanne eittämättä ainutlaatuinen onkin -, mutta käännyn edelleen opettajieni puoleen; he ovat alansa ammattilaisia. Vaikka poika olisikin suuremman osan vuodesta koulussamme, ei se silti tarkoita useamman kuukauden täydellistä hiljaisuutta. Pidämme aina vanhempiinkin yhteyttä, infoamme heitä ja teemme yhteistyötä, mikäli koemme tilanteessa olevan jotain ongelmia. Ongelmat ovat tehty ratkaistaviksi ja sitähän se kasvaminen onkin; yhteistyön tekemistä", sanottiin vielä lopuksi, vaaleansinisten silmien loistaessa ystävällisyyttä.
Jacbon avasi enemmän huolensa aihetta ja pääsyytä siihen, miksi oli ylihuolehtivainen poikansa suhteen. Rehtori istui paikoillaan hiljaa, nyökäten aina sopivissa kohdissa. Katse oli myötätuntoinen, ymmärtäväinen. Hän jos kuka tiesi miltä tuntui menettää perheensä; sitä menetyksen tuskaa ei yksikään ihminen kykenisi ymmärtämään. Jacobilla oli siis varsin aiheellinen syy siihen, miksi tämä halusi huolehtia pojastaan. Hän ei halunnut menettää, kuten ei yksikään vanhemmista. Menetyksen ja ikävän tuska tulisi seuraamaan jokaista, joka oli menettänyt tärkeän ihmisten elämässään - se oli asia, jonka kanssa tuli vain oppia elämään.
Jacon kertoi, ettei poika ollut koskaan tartuntansa jälkeen tavannut toista ihmissutta, ja siksi Hunteria olisikin viisainta valvoa muuttumisen aikana. Rehtori nyökäytti päätään, katse pohtivana. Kevyt huokaus karkasi vanhan velhon parrakaasta suusta, ja katse suunnattiin papereihin. Hän oli hetken aikaa hiljaa, pohtien kuulemaansa. Tämän jälkeen hän nosti katseensa mieheen. "Uskon, että asia voidaan järjestää", hän sanoi, äänessään edelleen pohtiva sävy, "kykenemme järjestämään ihmisen, joka voi valvoa Hunteria muuttumisen aikana ja sinä saat myös mahdollisuuden tutustua häneen."
Tämän jälkeen Dumbledore kaivoi liittymispaperin, joka oli allekirjoitusta vaille. "Ymmärrämme huolesi ja tulevan päätökseksi - olkoonkin se mikä tahansa. Mikäli koet ettei poikasi ole vielä valmis tähän, ymmärrän senkin. Mutta haluan painottaa, että koulumme ovet ovat aina auki hänelle. Nyt vain kysymys onkin enemmin se, tunnetko sinä olevasi valmis tähän?", rehtori siirsi arvioivan katseen mieheen, työntäen koulun liittymissopimuksen kohti Jacobia, kynän kera. Nyt oli lopullisten päätösten aika.