Children are our future

[Jacob King]

Jacob oli kaikkien muiden tavoin pelännyt Voldemortin hyökkäyksiä välillä varsin syvästi, etenkin sen jälkeen kun hän oli ensi kertaa pidellyt pientä elämän alkua sylissään synnytyslaitoksella sairaalassa. Muta hän ei ollut antanut pelon päästä niskan päälle. Hänet oli kasvatettu kohtaamaan pelkonsa ja että uhkan nimen tolkuton kammoaminen oli pahin virhe mitä saattoi asian tiimoilta tehdä. Jo hänen vanhempansa olivat tätä oppia häneen istuttaneet, mutta etenkin hänen aurori-isoisänsä joka oli hänet 8-vuotiaasta eteenpäin kasvattanut.
Eikä lainvalvonnan, varsinkaan rikosetsivän ammatissa edes ollut varaa antaa pelolle tilaa enempää kuin oli aivan pakko. Tietenkin vuodet rikosetsivänä olivat itsessäänkin karaisseet kestämään paljon ja kohtaamaan pelot. Hän ehti toimia niissä tehtävissä vain viisi vuotta, mutta pahoinvoivan maailman ja miljoonakaupungin sykkeessä siihenkin aikaan oli mahtunut enemmän kuin olisi ollut tarpeellista. Hän oli nähnyt asioita jotka hartaasti toivoi että voisi unohtaa, käynyt lähellä kuolemaa ja kohdannut sanoinkuvaamattomia psykopaatteja - varsinkin keskittyessään kadonneiden ihmisten, etenkin lasten tapausten selvittelyyn.
Moni oli päätynyt kiven sisään hänen toimestaan tai osallisuudestaan, mikä paransi maailman turvallisuutta mutta riskeerasi yhä hänen ja hänen perheensä. Ja tässä oli kuvion tärkein kohta; hänen lapsensa olivat riippuvaisia hänen rohkeudestaan ja tunteiden hallintakyvystään.
Voldemortia hän ei ollut henkilökohtaisesti koskaan kohdannut ja oli muutenkin pysynyt sivummalla sodan tuulissa, auttaen siinä epäsuorasti jästipoliisien kuvioista sen minkä kykeni. Mutta hänen mielestään Voldemort persoonana ei ollut sen pelottavampi kuin jotkut sairaista tai tunne-elämältään vammautuneista rikollisista jästien yhteiskunnasta. Itse asiassa, velhoyhteiskunnasta Fenrir Harmaaselällä oli enemmän yhteistä sadistisen sarjamurhaajan kanssa kuin Voldmeortilla, ja niillä kahdella oli kuitenkin tavallaan samankaltainen tavoite.

Tietenkin Voldemort oli silti syvästi häiriintynyt ja tällä oli aseenaan ties mitä pimeyden voimia ja taikuutta, mikä teki tästä yhtä kaikki pelottavan, ja erityisen vaarallisen. Joten ei hän milloinkaan Voldemortia vähätellyt sinänsä, ei, vaan otti tämän äärimmäisen vakavasti – mutta hänellä ei siis ollut varaa eikä mielenmaisemaa pelätä kyseistä miestä niin paljon etteikö tämän nimeä voisi lausua.
Mutta hän ei tuominnut niitä jotka pelkäsivät jopa Voldemortin nimeä, ainoastaan pyrki rohkaisemaan näitä päästämään irti. Sillä hän ymmärsi että oli paljon ihmisiä jotka olivat monenlaisista syistä jatkuvasti tunteneet olonsa paljon avuttomammaksi ja turvattomammaksi kuin hän. Tosin, sekin oli suhteellista. Maailman sairautta vastaan taisteleminen etulinjassa ja tietoisena siitä ettei sairaus ja pahuus koskaan katoaisi, toi väkisinkin joskus syvän avuttomuuden ja turvattomuuden tunteen.

Jacob kuunteli niin avoimin mielin kuin suinkin kykeni tilanteessa jossa hänen odotettiin luottavan poikansa ja tämän suurin hengenvaarallinen salaisuus kuolonsyöjän käsiin. Se että Dumbledore uskoisi vaikka henkensä Kalkaroksen käsiin oli erityisen vahva väite ja se painoi paljon positiiviselle puolelle hänen harkinnassaan, mutta toisaalta hän ei voinut olla miettimättä miten Dumbledore oli yksi yhteiskunnan arvostetuimmista ja mahtavimmista velhoista eli tämä tuskin lankesi ansoihin tai kaatui taistelussa kovin helposti. Se saattoi vaikuttaa miehen luottamukseen ainakin alitajuisesti. Toisaalta taas, olihan kuolonsyöjien joukossa varmasti ollut niitäkin jotka eivät sitä leimaa vapaaehtoisesti ottaneet. Crouch oli sokeassa vihassaan todennäköisesti heittänyt Azkabaniin myös viattomia, kaikkihan eivät olleet saaneet oikeudenkäyntiä edes silloin kun todisteet eivät kirkuneet syyllisyyttä. Kalkaros olisi hyvin saattanut olla yksi niistä, jos Dumbledore ei olisi pyrkinyt puhdistamaan tämän mainetta. Mutta hänen näkökulmastaan ja tilanteessaan oli äärimmäisen vaikeaa, suorastaan mahdotonta, ottaa täysin neutraali tai luottavainen asenne.
Eikä hän purematta niellyt sitäkään väitettä että Dumbledore uskoisi Voldemortin kuolleeksi. Tietysti, saattoihan tämä tietää jotain mitä suurin osa heistä ei tiennyt, mutta...

Tästä pitäisi kyllä keskustella hieman enemmän, ja sitä vaikutti Dumbledorekin ajattelevan. Ensin poika loi häneen pyytävän katseen, haluten jäädä, johon hän vastasi lempeällä mutta päättäväisen kieltävällä katseella. Keskustelu oli menossa suuntaan joka ei todellakaan sopisi lasten korville.
Vaikka Hunteria hieman häiritsikin että hänet työnnettiin pois häntä koskevasta keskustelusta kesken kaiken, se ei ehtinyt vaivata häntä muutamaa sekuntia kauempaa ja hänen olemuksensa kirkastui silmissä, sillä hän todella innostui kuullessaan että pääsisi katsomaan taikaolentoja. Ehkä Hagrid voisi näyttää hänelle jotain hirviöitäkin, jos kerta tykkäsi niistä niin kuin hänkin! Eikä hänellä villimansikoitakaan vastaan mitään ollut, nehän olivat niin herkullisia että niitä voisi ahmia vaikka monta kiloa kerralla.
”Siistiä!” poika hihkaisi. ”Mutta...kai sinä allekirjoitat tuon?” hän totesi huolissaan, siirtäessään katseensa isäänsä ja osoitti pöydällä lojuvaa pergamenttia, kun Dumbledore nousi lähettämään Fawkesia viestinviejäksi.
”En lupaa vielä, mutta muistathan että todella haluan sinun haaveidesi toteutuvan ja auttaa niiden saavuttamisessa,” Jacob vastasi lempeästi. ”Olen kuitenkin nähnyt sen verran enemmän tätä maailmaa että voin luvata niitä tulevan lisää, ja paljon suurempia kuin muutama vuosi Tylypahkassa.”
”Niin kai...” Hunter totesi vaisusti, mutta vaikka hän ehkä olikin hieman eri mieltä, pohjimmiltaan hän luotti isäänsä.
”Mutta kun olisi niin mahtavaa saada opiskella taikuutta oikein koulussa ja olla osa jotain tupaa ja tutkia tätä valtavaa vanhaa linnaa ja-” Hunter aloitti ja alkoi taas muuttua levottomammaksi penkillään.
”Tiedän,” Jacob keskeytti hyväntahtoisesti hymyillen. ”Minäkin olin joskus yksitoista.”
Se antoi Hunterille pikkuisen lisää toivoa hankalasta tilanteesta huolimatta. Hän ja Jacob keskittyivät kumpikin suurella mielenkiinnolla kuuntelemaan Dumbledoren kertomuksia, Hunter aivan kaikkea sillä kaikki tiedonmurenet koulun historiasta ja henkilökunnasta voisivat olla hyödyksi opiskelussa ja keppostelussa. Oli kai olemassa myös kamalan paksu kirja Tylypahkan historiasta, mutta sitä hän tuskin viitsisi lukea, korkeintaan selailla mielenkiintoisimpia kohtia.
Jacob puolestaan kuunteli erityisen tarkkaan henkilökuntaa koskevat asiat. Mitään muuta hälyttävää niissä ei kuulostanut olevan kuin Kalkaros.

Hagridin saapuessa Hunter ytitti olla tuijottamatta liikaa. Hän oli kyllä tiennyt tämän olevan puolijätti, mutta oli se silti livenä nähdessä aika vaikuttavaa. Varsinkin kun hän itse oli ikäisekseen huomattavan pienikokoinen. Hagridin metsäläismäinen olemus oli kiehtova, ja tämän olemus ja käytös oli muutoin niin rento ja sympaattinen ettei pojalla ollut minkäänlaisia vaikeuksia unohtaa mistä keskustelusta häntä oltiin järjestämässä ulos. Hän loikkasi hilpeänä penkiltään ja livahti ovesta ulos, portaikossa jo pommittaen uutta tuttavuuttaan lukuisilla kysymyksillä.

Jacob katsoi pojan perään ajatuksissaan, hän todella haluaisi antaa lapselleen tämän kokemuksen joka oli jokaisen taikavoimaisen lapsen etuoikeus. Kunpa vaan heidän ja velhoyhteiskunnan historia olisi vähemmän tummanpuhuva...

Oven sulkeuduttua hän käänsi huomionsa takaisin Dumbledoreen.
”Niin, on väitetty että Tylypahka olisi yhteisömme turvallisin rakennus heti Irvetan jälkeen, eikä sitä ole vaikeaa uskoakaan,” hän totesi vilpittömästi mutta yhtä kaikki miettivänä. Voldemort ei kuitenkaan ollut kuka tahansa pimeällä taikuudella leikkivä pikkurikollinen. Sen miehen historiassa oli valtava monen vuoden aukko josta hänen tietääkseen kukaan ei ollut saanut selville mitään. Ties mitä tämä oli niinä vuosina oppinut. Ja jos vaikkei tämä tai kukaan muukaan onnistuisi Tylypahkaan murtautumaan kylmiltään, Tylypahkassa edelleenkin oli kuolonsyöjä palkkalistoilla, ja joka tapauksessa Taikaministeriön kautta Tylypahkaan pääsi käsiksi suhteellisen helposti. Taikaministeriön allahan Tylypahka merkittävästi toimi. Katseensa hän piti Dumbledoren kasvoissa, henkäisi syvään ja jatkoi ajatuksistaan.
”En minäkään Voldemortin mahdollista paluuta useinkaan mieti tai jatkuvasti pelkää. Mutta...Hänhän kuitenkin on yksi historian merkittävimmistä pimeyden velhoista - tyranni joka – pakkomielteisesti - 'puhdisti' velhoyhteiskuntaa. Sitten se että hän nimitti seuraajansa kuolonsyöjiksi...moisella nimellä voi olla monta tarkoitusperää, mutta minä pohdin sitä miksi niiden merkki on nimenomaan pääkallo jonka suusta matelee ulos käärme. Käärmeet vaihtavat ihoaan, ja sen vuoksi symboloivat jälleensyntymistä, muodonmuutosta, kuolemattomuutta ja parantumista. Minusta on siis täysin mahdollista että hän haaveili kuolemattomuudesta ja olisi onnistunut siinä sen verran että sai paeuttua kuolemaa, mitä ikinä Pottereiden tragediassa sitten tapahtuikaan.”
Hän ei uskonut että edes taikuudella voisi saavuttaa täydellistä kuolemattomuutta, mutta aivan varmasti tarpeeksi syvälle etenkin pimeään taikuuteen kaivautuessa, löytyisi keinoja paeta kuolemaa tiettyyn pisteeseen asti.
”Tietenkin minun palapelistäni puuttuu lukuisia olennaisia palasia, mutta olen täysin vakuuttunut siitä että hän ei ole kuollut ja haluaa palata takaisin. Ei vain ole mitään mieltä murehtia tai pelätä sitä oman tai perheensä elämänlaadun kustannuksella.”
Hän piti ohikiitävän tauon ja jatkoi sitten siihen mihin tähtäsi.
”Mutta tämä on minun poikani, jonka kasvatuksen ja hengenvaarallisen salaisuuden uskoisin osittain kuolonsyöjän käsiin. Mikä saa teidät uskomaan ettei Voldemort enää palaa? Ja että Severus Kalkaros on täydellisen luotettava?”
Hän puhui vakaasti, ja vakavan ystävälliseen sävyyn. Hän oli itsevarma, mutta pyrki myös välittämään sävyssään että kunnioitti Dumbledoren näkökulmaa. Sillä kuten sanottuakin, hänen palapelistään puuttui olennaisia palasia. Hän vain koki että rikosetsivän kokemuksella – tutkintatavoilla ja psykopaattien mielenmaiseman ymmärryksellä saattoi päästä jo varsin lähelle totuutta. Eikä tässä tapauksessa mikään suorastaan huutanut hänen päätelmiään vastaan.
Dumbledoren mielipiteellä oli toki suuresti painoarvoa, ainakin nyt Kalkaroksen suhteen, mutta hän ei missään nimessä vain ottaisi tämän sanaa noin vain vakuutena. Hän tarvitsi paljon syvempää katsausta tämän syihin ajatella niin kuin ajatteli.
Hän arvosti ja kunnioitti Dumbledorea ja Tylypahkaa valtavasti, mutta hän rakasti poikaansa enemmän kuin elämää eikä mikään mahti maailmassa ylittäisi sitä.