Children are our future

[Stephen Hunter King]

Asiat vaikuttivat varsin mieltä rauhoittavalta, paitsi pari kohtaa mietitytti enemmän tai vähemmän...
Se ettei koulun henkilökunnalla ollut kokemusta ihmissusilapsista ainakaan kouluympäristössä. Mutta toisaalta, hänellä itsellään oli ollut miinus nolla kokemusta ihmissusista ylipäätään kun Hunterin tila paljastui, ja silloin oli ollut liian myöhäistä valmistaa edes sudenmyrkkyjuomaa sille kuulle. Se viikko olikin ollut aikamoinen ja hän arvosti suuresti sitä ettei Carrie ollut lähtenyt vasta kuin monen kuukauden päästä ja siihen asti yritti auttaa sen minkä kykeni. Joten jos hän ja Carrie olivat selvinneet kunnialla ensimmäisistä kuukausista 7-vuotiaan kanssa ilman kunnollista varoitusta, varmasti neljä vastuullista aikuista selviäisi paremmalla varoitusajalla 11-vuotiaan kanssa, varsinkin kun pitäisivät kotipuolen ajan tasalla.

Hän kävi myös uudemman kerran läpi mielessään ne joidlle mainittiin kerrottavan; sairaalasiiven hoitajan oli luonnollisesti ehdottoman tärkeää olla tietoinen pojan tilasta, tuvanjohtajan henkilöllisyys oli toki vielä auki mutta tuskin täällä tuvanjohtajan asemaan ihan kevein perustein pääsi...koulun liemimestari oli luonnollisesti toinen välttämätön ja tärkeä tietämään, mutta tämän nimi oli kovin tutun kuuloinen eikä aivan positiivisissa merkeissä. Jacob kurtisti hieman kulmiaan hyvin mietteliäänä naputtaen sulkakynällään pergamenttia. Hän ei ollut muistanut uutista Kalkaroksen palkkaamisesta Tylypahkaan kymmenen vuotta sitten, ennen kuin nyt kun asia tuli esille. Elämä kun oli jatkunut suloisessa rauhan ajassa...tai niin suloisessa ja rauhallisessa kuin nyt poliisin toimessa elannon hankkiessa saattoi.
Severus Kalkaroksen nimi oli noussut esiin kymmenisen vuotta sitten kun Ministeriö oli yrittänyt saada kiinni viimeiset kuolonsyöjät. Hän oli törmännyt nimeen työnsä tiimoilla jästipoliisissa yhteyksissään Taikaministeriön lainvalvonta-osastoon, ja vain vähän myöhemmin erään tuomitun kuolonsyöjän oikeusistunto oli herättänyt melkoista kohua. Irkoroff oli pyrkinyt vapaaksi Azkabanista pettämällä kumppaneitaan ja väittänyt yhden niistä olleen Severus Kalkaros. Samaisessa istunnossa Dumbledore oli vieläpä vahvistanut Kalkaroksen tosiaan olleen kuolonsyöjä, mutta hän muisti että Dumbledore oli myös vakuuttanut miehen olevan sitä nykyä yhtä vähän kuolonsyöjä kuin hän itse. Kuulema kääntynyt Voldemortia vastaan vakoojaksi jo ennen sodan loppua - ja jos se oli totta, se todella oli paljon. Ei hän toki pitänyt Kalkarosta läheskään yhtä luotettavana asian suhteen kuin Dumbledorea, mutta perustavanlaatuisesti hänelle riitti jos Dumbledore luotti tuohon mieheen. Ja ilmeisesti riitti monen muunkin lapsen vanhemmille. Ja mitä ilmeisemmin Dumbledore luotti mieheen niinkin paljon että oli palkannut tämän kouluun. Lasten opetuksen suhteen liemien professorin virka tuskin oli vaaraksi edes kuolonsyöjän toimittamana, mutta...
Hänellä ei ollut varsinaisesti syytä epäillä Dumbledoren arvostelukykyä, mutta eihän kukaan voinut aina olla oikeassa.

”Severus Kalkaros,” Jacob totesi vakavana, hetken näitä asioita mielessään pyöriteltyään ja nojautui tuolissaan taaksepäin, mutta piti sulkakynän kädessään. Harkitsevan ja yhä hieman miettivän katseensa hän piti Dumbledoren kasvoissa.
”En tiedä kuinka opettajien sosiaaliset kuviot toimivat koulun asioiden ulkopuolella ja koulun lomilla, ja tietysti kaikilla on oikeus omaan yksityisyyteen ja elämään...joten--”
”Iskä...! Juurihan sinä väitit olevasi varma että henkilökunta on luotettavaa!” Hunter kiirehti pistämään väliin, ei syyttävään sävyyn vaan lähinnä ärsyyntyneenä kun tuntui koko ajan löytyvän jotain pirun esteitä. Hän tuijotti isäänsä tiiviisti ja valui huokaisten nojatuolissaan hieman alemmas, kädet puuskassa rinnallaan.
Jacob vain katsahti poikaan, katseellaan viestittäen että ymmärsi kyllä ristiriitaisen tilanteen mutta että tämä oli ehdottoman tärkeää. Hunterin huokaistessa uudestaan ja pyöräyttäessä silmänsä kattoon, Jacob katsoi taas Dumbledoreen ja jatkoi.
”Jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että Voldemortin mahdollisen paluun myötä Kalkaros välittäisi tälle tietoja millään tavalla, en voi tehdä tätä. Epäilemättä Voldemort pyrkisi jälleen keräämään kaikki mahdolliset pimeyden voimat puolelleen - mukaan lukien ihmissusia.”
”Mitä?! Entä sitten? En minä kumminkaan liittyisi!” Hunter ehti taas väliin, yhtä ärsyyntyneenä kuin hetki sitten, jollei enemmänkin.
”Uskon sen,” Jacob totesi niin tyynesti kuin jaksoi, mutta havaittavissa oli stressin ja huolen tuomaa kireyttä, ja hän käänsi katseensa takaisin poikaan. Ei Voldemortilla ehkä lapsille käyttöä olisikaan, mutta jos tämä palaisi lähiaikoina, saisi tietää ihmissusilapsesta ja onnistuisi värväämään Fenrir Harmaaselän puolelleen...Ei, hän ei halunnut edes ajatella pidemmälle. Hän oli jo kerran joutunut etsimään pikkuveljeään niistä piireistä, onneksi varmoin negatiivisin tuloksin. Toki hän yhä halusi veljensä löytää yhtä palavasti kuin aina ennenkin, mutta oli iloinen ettei tämä ollut joutunut ainakaan Harmaaselän uhriksi.
Toinen ongelma oli siinä että Voldemort voisi ilmestyä jostain huomenna, ensi vuonna tai vuosikymmenten kuluttua ja kukaan ei voinut tietää millainen Hunterin elämäntilanne olisi silloin.
”Mutta jos hän tietäisi sinusta, hän pyytäisi sinua. Ja jos kieltäytyisit, sinusta voisi tulla kohde. Hunter, tämä on yksi olennaisimpia syitä miksi olen painottanut ettei tilastasi saa kertoa kenellekään jolle ei ole aivan pakko,” mies puhui vakaasti ja vakavana. Oli jo aivan tarpeeksi riskiä siinä että ihmissusi tunnisti toisen täydenkuun viikolla ja sillehän he eivät voineet yhtään mitään. Hän oli voinut vain pyytää poikaa kertomaan heti jos niin kävi, jotta hän voisi pyrkiä tarkistamaan millainen kyseinen toinen ihmissusi oli.

Ei hän tätä syytä ollut liiemmin painottanut, muun muassa koska poika ei kuitenkaan voisi ymmärtää miten suuresta ja vakavasta asiasta oli kyse. Siksi Jacobin olemus pehmeni hieman hänen katsellessaan paikallaan murjottavaa poikaa. Tämä oli niin viaton...siunatusti niin onnellisen tietämätön. Tämä oli ollut vasta pikkuinen vauva kun jokin Harryssä oli kukistanut Voldemortin. Jacob oli varma että joitain jälkiä sodan ilmapiiri ja kaikenlaiset välikohtaukset olivat saattaneet myös vauvoihin jättää, varsinkin kun Hunter oli vielä niinä kahtena viimeisenä vuotena viettänyt enemmän aikaa äitinsä hoivissa johon tällä ei ollut tarpeellista tunneyhteyttä silloinkaan. Jacob piti sitä yhtenä suurimmista virheistään mitä hän oli lastensa suhteen tähän mennessä tehnyt. Hänen olisi pitänyt jäädä koti-isäksi heti kun huomasi Carrien ongelmat äitiyden suhteen. Tämä teki kyllä parhaansa ja oli vakuuttanut että kyllä hän vielä kasvaisi rooliinsa, pääsisi yli menneistä ja että he pärjäisivät. Mutta tunnepuolella ja auktoriteettipuolella tämä ei ollut koskaan kasvanut rooliinsa läheskään tarpeellisessa määrin. Miten turvaton olo pojalla olikaan mahtanut olla suuren osan aikaa, varsinkin sodan repimässä maassa?
Oli ollut osaltaan suuri onni ja osalta hirvitys saada lapsi juuri sodan pahimpaan aikaan. Hänen omaan mieleensä oli vain painunut onnelliset muistot paljon kirkkaammin tai ne olivat pysyneet kirkkaampina. Hetket kun hän oli voinut palata kotiin stressaavan ja raskaan työpäivän jälkeen ja kaikki oli hyvin, ja pieni poikavauva vaikutti siltä kuin Taivas olisi edessään auennut. Heti kun poika oli oppinut ryömimään, silloin kun tämä ei mönkinyt tutkimassa paikkoja niin tämä yritti seurata häntä joka paikkaan vaikka huomio kiinnittyikin matkan varrella ties mihin lattialla törmäämäänsä uutuuteen. Mutta se että poika oli tykästynyt häneen niin kovasti ja ollut täysin vapautunut hänen kanssaan, kertoi että tämä oli tuntenut olonsa täysin turvalliseksi hänen seurassaan. Joten miten hän oli saattanut jättää tämän niin paljon äitinsä hoitoon? Vaikeaahan sitä oli tilanteita täysin sisäistää, kun ei niissä ollut läsnä vaan töissä jossain aivan muualla, mutta silti.
Mutta poika ei tiennyt, ei – Luojan kiitos – voinut muistaa millaisia kuolonsyöjät todella olivat, ja millainen Voldemort oli ollut. Ne olivat vekaralle vain käsite historiasta, tarinoita muiden joukossa. Tuskin tämä kykeni edes kunnolla sisäistämään miten todellisia ne olivat. Osittain ehkä siksikin että hän oli pyrkinyt pitämään niiden tarinoiden osan perheensä elämässä vähäisenä. Ei halunnut sodan varjostavan lastensa elämää turhan paljon, kun nämä kerta olivat niin onnekkaita etteivät joutuneet sen keskellä pitkään elämään, Freya ei itse asiassa lainkaan. Hän oli tähän mennessä kertonut sodan ajoista lapsilleen vain sen verran että nämä ymmärtäisivät mitä viha ja ennakkoluulot saivat aikaan. Tarkemmin asioihin nämä voisivat halutessaan tutustua hieman vanhempina. Lapsuus oli hirmuisen lyhyt, olkoon ihminen mahdollisimman huoleton edes sen ajan.
Mutta hän muisti sodan kauhut, liiankin hyvin. Hän oli toiminut jästien rikosetsivänä monta vuotta sodan aikaan, eikä ollut liian harvinaista että jossakin oli kyse taikayhteisön kuvioista, ja nimenomaan Voldemortista ja kuolonsyöjistä. Mutta parhaiten hän muisti pelkonsa ja huolensa jästisyntyisen ystävänsä ja heidän yhteisen poikansa puolesta...
”Varmasti teitte valintanne parhaan tietämyksenne ja arvionne mukaan kymmenen vuotta sitten. Mutta täytyy kysyä, miten hyvin tunnette Kalkaroksen ja hänen kuvionsa nykyään ja miten hyvin uskotte pysyvänne niistä perillä jatkossa?” Jacob pääsi vihdoin kysymään, kääntäen katseensa takaisin Dumbledoree, kun Hunter ei ilmeisesti enää viitsinyt esittää vastalauseita. Poika vaikutti pohtivan asioita, katse suunnattuna eteensä mutta kaukaisuuteen, ja vain puolitosissaan sillä tämän olemuksesta säteili vieläkin miten hänen mielestään aikuiset huolehtivat joskus ihan liikoja.