Children are our future

[Stephen Hunter King]

Hunter kurtisti kulmiaan hieman hämmentyneenä riistanvartijan kohdalla, ei kai kukaan sentään ihmissutta lemmikkinään voisi pitää? Kyllä Dumbledoren täytyi pilailla...Ja oli miten oli, sudenmyrkyn litkimisessä oli ihan tarpeeksi kesyyntymistä. Lemmikkileikkejä haluavien sopi pysyä kaukana. Tai siis hänen kai pitäisi pysyä kaukana kaikista. Äh, no kuunnellaan nyt ensin lisää...
Hunter pysyi vaihtelevassa mielentilassa, sillä hän oli tosiaan elätellyt toivoa että saisi juosta vapaana pihamailla jonkinlaisilla järjestelyillä, ja toisaalta taas tämän koulun rehtori vaikutti koko ajan mitä rakastettavimmalta tyypiltä jonka koulussa viihtyisi takuulla mainiosti joka tapauksessa.

Mutta Jacob ei ollut voinut muuta kuin enimmäkseen rentoutua, ja kuuntelun ohella nyökkäsi myöntävästi sudenmyrkyn juonnin valvontaa koskevaan kohtaan. Dumbledore vaikutti juuri sopivalta persoonalta jotta tämä kouluvalinta voisi ehkä onnistuakin. Silti, vaikka paljon oli kerrottu ja henkilökunta varmasti pätevää, Dumbledore tai kukaan täällä ei ollut eikä tulisi olemaan Hunterin elämässä samalla tavalla kuin perhe oli tähän asti ollut. Täällä oli pienen henkilökunnan vastuulla satoja oppilaita jotka olivat yhtä tärkeitä ja vaativat huomiota, jotkut enemmän jotkut vähemmän, ja siihen päälle koulun ylläpidon muut puolet ja muu elämä. Kellään täällä ei olisi aikaa eikä mahdollisuutta oppia tuntemaan tai huomioida poikaa tavalla ja syvyydellä kuin tämän perhe - varsinkaan kun koko totuutta ei sopinut kertoa kuin harvoille ja valituille. Tämä olisi valtava muutos pienen pojan arkielämässä. Niinhän se tietysti oli jokaikisen tänne lähetetyn lapsen kohdalla, eikä hän siis epäillyt etteikö Dumbledorekin sitä ottaisi huomioon tässä paikkaa tällaiselle pojalle lupaillessaan, mutta tästä syystä hän itse ei olisi ehkä missään vaiheessa täysin mielenrauhassa asioiden suhteen. Merkittävästi toki olisi, eihän hän muuten tässä istuisi niistä keskustelemassa tähtäimenään pojan tänne lähettäminen.
Silloin tällöin hän mietti mahtoiko olla ylisuojeleva tai liian huolestunut Hunterin suhteen, sillä tottahan hän halusi osoittaa pojalleen luottamusta ja antaa tälle tilaa tehdä omat valintansa, auttaa silläkin tavalla tätä kasvamaan vahvaksi itsenäiseksi meieheksi. Mutta oli aina tullut tulokseen ettei ollut, ainakin tähän asti oli vain ollut liian todennäköistä ettei tuo nuori sielu selviäisi miehen ikään jos hän huolehtisi ja paimentaisi tätä yhtään vähemmän. Mutta poika oli vielä aika pieni, nimenomaan poika – oli tässä vielä aikaa niin hänen kuin maailmankin vaikuttaa.

Hän katsoi pienen tulkitsemattoman hymyn kera kun Hunter lupasi kirkkain silmin ja leveän, suloisen hymyn kera tulevaan rehtoriinsa napittaen, että ehdottomasti noudattaisi sovittuja sääntöjä, ja kuulosti yllättävän halukkaalta onnistumaan, nähden siihen mistä oli kyse. No, ainakin poika yrittäisi kaikkein parhaansa ja Jaconkin uskoi että se saattaisi hyvinkin riittää johonkin pisteeseen asti jopa tässä pakkomiellettä lähentelevässä ihmissusiasiassa, sen verran paljon Tylypahkaan pääsy oli tuntunut pojalle merkitsevän. Nytkin tenava liikehti nojatuolissaan kuin lentoon lähdössä, mutta pysyi sentään nahoissaan. Sitä paitsi ulkopuolisella, koululaitoksen johtajalla oli valttikortti jota yhdelläkään rakastavalla isällä tai äidillä ei ollut kotielämässä.
”Haluaisin myös varoittaa, jotta tiedätte pitää sitäkin vähän silmällä kun täällä on kaikkea uutta ja jännittävää,” Jacob totesi Hunterin lupausten jälkeen, ”että hän on intohimoinen ja mielikuvitusrikas käytännön pilailija, varsinkin kauhuun liittyen. Täällä on varmasti ollut vuosikymmenten aikana pilailijoita joka sormelle, mutta se vain että hän on niitä jotka saattaa joskus viedä ne aivan liian pitkälle, siis myös todella vaaralliselle tasolle. Hän sai kerran neljännellä luokalla väliaikaisen erotuksen valtion koulusta sen takia. Minusta kyllä tuntuu että sellainen on historiaa kouluympäristössä, tai ainakin tämä on tähän mennessä ainoa koulu jota hän todella haluaa käydä ja on hänen harkintansa ja itsekurinsa aika hyvin kehittynyt niistä ajoista,” mies puhui vakavasti mutta tyynesti, pyrkien välittämään ettei tosiaan halunnut kuin varmuuden vuoksi varoittaa sillä taikuus ja Kielletty Metsä saattaisi innostaa poikaa säätämään liikoja. Katseensa hän piti Hunterissa joka ei vaikuttanut lainkaan pahastuneen tuostakin paljastuksesta, päin vastoin vekara tuntui muistelevan sitä aikaa melkein ylpeänä, vaikkei mitään sanonutkaan saati katsonut sen enempää isäänsä kuin Dumbledoreen. Tuijotti vain peukaloita pyöritellen käsiinsä moninaisin, välillä hilpein ilmein, muuten paikalleen jälleen rauhoittuneena.
”Juu, ihan niin! Muinaista historiaa,” Hunter kuitenkin vakuutteli hyväntuulisena nostaessaan katseensa takaisin Dumbledoreen. No, kolme vuotta ainakin tuntui muinaiselta historialta hänen iässään, ja olihan hän toki oikeastikin sinä aikana kypsynyt huomattavasti. Eli hän tosissaan yritti harjoittaa itsekuriia ja harkintakykyään, mutta pilailuasioissa oli niin helppo lipsua. Tosin, oli kai hän jo jotain todistanut sillä että toista erotusta ei ollut tullut.

Hetken kuluttua Jacob jatkoi, katsoen tilannetta nyt sillä että Hunter oli melkein käytännössä katsoen hyväksytty kouluun, vaikkei hän vielä ollutkaan allekirjoittanut minkäänlaista paikanvahvistuskirjettä, ja vaikka olikin äärimmäisen epätodennäköistä että mikään vaikuttaisi hänen päätökseensä enää negatiivisesti, ei hän aikoisikaan ennen kuin saisi kaikki asiat mielensä päältä.
Ensimmäisenä mieleen tulva ei välttämättä olisi minkäänlainen ongelma - hän tiesi kyllä että Tylypahkassa sai olla juuri niin kauan kuin halusi...Jotenkin vain tuntui mahdollisen olennaiselta tuoda esille kun poika kuitenkin oli erikoistapaus joka vaati erillisiä järjestelyjä.
”Alustava suunnitelmani on katsoa miten nämä asiat lähtevät sujumaan mutta joka tapauksessa ottaa Hunter lopullisesti kotiin viimeistään kolmannen vuosikurssin jälkeen. Toivon tämän olevan oikein positiivinen ja hyödyllinen kokemus hänelle ja luotan toki siihen että osaatte työnne ja pidätte oppilaista parhaan mahdollisen huolen, mutta en silti halua jättää hänen kasvatustaan loppuvuosiksi pääosin vieraille, ja katson muutenkin pojan parhaaksi kasvaa teini-ikä normaaleissa perhekuvioissa,” hän puhui vilpittömän luottavaan mutta päättäväiseen sävyyn katsoen Dumbledoresta Hunteriin. Hän ei tiennyt oliko Dumbledorella tai ylipäätään kenelläkään koulun henkilökunnasta omia lapsia.
”Sitä paitsi en osaa edes kuvitella näkeväni häntä vain kolme kuukautta vuodessa seuraavan seitsemän vuoden ajan.” hän lisäsi lähinnä itsekseen, katsellen Hunteria joka katsoi takaisin häneen. Hänellä oli ollut mielessään vielä ainakin kaksi asiaa joista hän omasta puolestaan halusi kysyä, mutta oli juuri kadottanut ne vuosien takaisten muistojen taakse. Hunter oli ottanut oikein rennon asennon tuolillaan, mutta tunsi nyt olonsa ristiriitaiseksi; toisaalta halusi protestoida vain kolmen vuoden Tylypahka-aikaa, vaikka olihan siitä tietysti puhuttu ja jotenkuten sovittukin, mutta enemmän hän katsoi takaisin rakkaaseen ihmiseen joka oli hänelle maailman tärkein ja ainakin miljoonan taikakoulun arvoinen, ja hän oli Tylypahka-kutsun jälkeen välillä miettinyt kuinkahan edes neljä kuukautta menisi täysin ilman isän ja pikkusiskon seuraa. Ja jos oikein mietti, niin ehkä jopa äidin – koki hän tämänkin merkittävänä ihmisenä elämässään, vaikkei niinkään äitinä. Mutta muu perhe etenkin...Kirjeenvaihto ei ollut lainkaan sama asia kuin näkeminen, puhuminen, koskettaminen, päivän hetkien jakaminen. Eikä hänellä ollut vielä erityistä itsenäisyyden kaipuuta, vaan lähinnä hinku kokea taikaa täynnä oleva uudenlainen koulujärjestelmä – niin suuri ettei hän muistanut perheläheisyyttään kuin hetkinä jolloin jokin nosti aiheen esille.