Child's play on dark days

[Barty Crouch Jr.]

Poika henkäisi helpottuneena ja rauhoittui kuuntelemaan Dumbledoren puolta illan kulusta. Tuntui hieman oudolta, muttei yhtään vähempää mukavalta että rehtori ilmeisesti välitti oppilaistaan noin paljon ja aidosti ja jopa lukukausien ulkopuolella. Hämmentynyt arvostus saattoi näkyä hänen ilmeistä uteliaisuuden ohella, kun tämä tuijotti vanhaa velhoa joka jäi pohtimaan jotakin. Pojan kasvoille levisi lopulta lämmin hymy sillä Rohkelikon arvot olivat sen verta ihailtavia että oli erityisen mukavaa jos jonkun mielestä niitä oli hänessä noinkin vahvasti. Tuskaisen tyhjä olo oli keskustelun aikana jäänyt taakse, mutta henkisesti ja fyysisesti heikko olo hänellä silti oli.
Sen poika kuitenkin sivutti ja hymynsä katosi ja olemus vaihtui kauhun ja ärtymyksen sekaiseksi sillä sekunnilla kun rehtori ilmoitti ilmoitusaikeistaan. Juniori tuijotti tätä kuin tämä olisi juuri ilmoittanut että joulu peruutettiin ja hänet tuomittaisiin kuolemaan.
”Miksi?!” Hän huudahti ja heilautti käsivarsiaan dramaattisesti, sauvansa päästä lennähtäen punaisia kipinöitä.
”Et voi etkä saa! En minä tarkoittanut mitään pahaa paitsi ehkä Luihuisille mutta jos vanhempani kuulevat tästä mitään äiti ylisuojelee ja iskä vihaa minua lopun ikääni ja ne riitelee koko joulun ja niitä on ihan turha huolestuttaa minähän olen ihan kunnossa”, poika puhkesi vastaväitteisiin, ja vaikkei hän enää korottanut ääntään hän puhui lähes yhteen hengenvetoon ja melkoisella paatoksella.
”Katso nyt, voin lähteä kotiin vaikka heti!” Hän julisti itsevarmana ja hieman teennäisen reippaasti, kun pomppasi vuoteelta seisomaan lattialle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan kun silmissä musteni hetkeksi täysin ja hän joutui nojaamaan taikasauvaa pitelevällä kädellään vuoteen päätykaiteeseen. ”Nousin vain liian nopeasti...” hän mutisi päätään pudistaen ja huone selkeni taas. Hänen katseensa osui takkiinsa joka oli riisuttu läheiselle penkille ja se oli repeytynyt pahasti sisätaskun kohdalta. Kirjojen ja iilimatolaatikon muodonmuutosloitsu oli tietenkin tässä ajassa jo rauennut, poika ajatteli harmissaan.
”Parantaja!” Hän huusi kuin isäntä palvelijaansa, päättäneenä ettei kellään täällä olisi mitään sanomista hänen tekemisiinsä, ja aiemmin huoneesta poistuneen parantajan kipittäessä huolestuneen oloisena takaisin, tenava osoitti takkiaan ja katsoi naista syyttävästi.
”Missä tavarani ovat? Minä olen lähdössä kotiin.”
Parantaja vilkaisi kysyvästi Dumbledoren suuntaan, mutta vastas pojalle samantien.
”Jos tarkoitat niitä vaarallisia kirjoja ja matoja, epäilen vahvasti ettet omista niitä. Joka tapauksessa ne on takavarikoitu enkä voi luovuttaa niitä sinulle, sen kieltä varmasti jo joku lakikin”, nainen sanoi päättäväisesti ja osoitti vuodetta.
”Eikä kiellä!” Poika intti, vaikkei hänellä ollut asianlaidasta aavistustakaan. Hän vain oletti että osaisi moisen lain etu -ja takaperin ulkoa jos sellainen olisi. Sen verta innoissaan isäukko oli asemastaan taikaministeriön lainvalvontaosaston johtajana ja sen verran tosissaan halusi hänen seuraavan jalanjäljissään tai vastaavaa. Parantaja ei tuntunut enää kuuntelevan.
”Nyt ole hyvä ja mene takaisin lepäämään, emme myöskään voi päästää sinua kotiin näin pian noin vahvan kirouksen jälkeen.”
”Mutta kun minä haluan! Haluan!” Juniori väitti vastaan kaikella lapsen päättäväisyydellä eikä tehnyt elettäkään vuoteen suuntaan. Taikasauvaa hän puristi yhä kädessään, nyt se ei uhannut minkäänlaisella purkauksella, mutta poika mietti mikä olisi paras kirous typerää parantajaa vastaan jos ei pakenemisen nimessä niin edes suuttumuksen purkamiseksi. Vekaran tyhjä ja välinpitämätön olotila oli nyt selvästi kaukana takana, mutta parantaja vaikutti vähintään yhtä huolestuneelta kuin aiemminkin sillä pojan tummentuneet silmät ja kireä olemus ja ilme viestivät sellaista tunnekuohua että sähköstä riippuvaisessa jästisairaalassa olisi saattanut koko osasto olla jo kaaoksessa. Jos poika nimittäin oli yhtä taikavoimainen kuin isänsä väitettiin olevan. Siksi parantajaa huolestutti sekin että tällä oli taikasauva kädessään, sitä kun ei voinut tietää mitä kaikkea tenava oli niistä kirjoista jo ehtinyt mieleensä painaa.
”No, tarvitsemme siihen ensin vanhempiesi--”
”EIKÄ!” Juniori keskeytti koko ajan turhautuneempana ja vihaisempana. ”Kotiin ne minut haluaa!”
Ehkä isän jalanjäljissä seuraamisesta voisi olla iloakin. Sitten voisi ajaa läpi lakia joka antaisi yksitoistavuotiaille enemmän oikeuksia niin tulevaisuuden lapset eivät joutuisi olemaan niin pitkään aikuisten armoilla.