Children are our future

[Stephen Hunter King]

Hunterin olemus kirkastui entisestäänkin Dumbledoren sanottua epäsuorasti mutta käytännössä katsoen 'tervetuloa'. Pojan olemukseen hiipi kuitenkin takaisin hivenen hermostuneisuutta sillä häntä arvelutti sanat 'monenlaiset toimenpiteet'. Ainoa paikka missä minkäänlaisia toimenpiteitä oli tarvittu asian suhteen oli kotona ja se oli ihan eri asia kuin satojen ihmisten asuttama linna. Hän yritti ottaa mahdollisimman mukavan asennon pehmeässä nojatuolissaan nojaten sen selkänojaan ja pyöritteli peukaloitaan osin mietteissään, mutta selvästi kuunnellen nyt varsin tarkkaan keskustelun etenemistä.

Se mikä hermostutti poikaa, antoi isälle asteen paremmin mielenrauhaan. Hän kuitenkin ehti nostaa arvioivan katseensa seinällä roikkuviin tauluihin juuri ennen kuin Dumbledore niihin viittasi. Ei ollut vaikeaa uskoa tämän vakuutteluja sillä eipä kai tämä pitäisi seuranaan epäluotettavia kollegoita. Tämä nimittäin tuskin oli ensimmäinen saati viimeinen ehdoton salaisuus joka tässä huoneessa jaettiin.
Joten Jacobin yhä hieman epävarma ja ankarasti pohtiva olemus ei johtunut luottamuksen puutteesta vaan poikansa ongelmista jotka eivät ikävä kyllä rajoittuneet ihmissusiliittoisiin. Miten ihmeessä kertoa niistä tarkkaan niin että ei varmasti antaisi millään tavalla väärää kuvaa?
”Niin,” mies totesi pohtivasti huokaisten ja yritti hänkin rentoutua tuoliinsa, onnistuen siinä astetta huonommin kuin Hunter.
”On kaksi asiaa - eivät suuremmin liity toisiinsa, joten aloitetaan vakavammasta,” hän sitten aloitti ja tarkasteli vierellään istuvaa poikaa. He olivat kotona keskustelleet siitä mitä kaikkea menneistä ongelmiin liittyen kerrottaisiin ja tulleet melko hyvin yhteisymmärrykseen, ja poika tuntui yhä luottavan häneen.
Arvelu, veikkailu ja aavistelu olivat kuitenkin merkittävästi eri asia kuin suoranainen tieto. Alitajuinen epämukavuus siitä että tämä täytyi kertoa yhtään kenellekään joka ei siitä jo tiennyt, sai hänet huomaamattaan vilkaisemaan vielä seinillä nukkuvia entisiä rehtoreita samalla kun hän puhui.
”Ehkä jo arvelittekin,” hän aloitti, ei silä että pojasta tosiaan mitenkään olisi voinut arvata mutta vanha velho ja vanha koulu nähneet varmaan kaiken mahdollisen.
”Häntä puri ihmissusi. Joitakin vuosia sitten.” Hänen katseensa siirtyi Dumbledoren kautta taas Hunteriin joka tuijotteli omia sylissään pitämiään käsiään ja tämän olemuksesta katosi jälleen hermostuneisuus. Aivan kuin joku olisi todennut hänen olevan erilainen, mutta niin ylivoimaisella tavalla ettei mikään olisi hänelle mahdotonta. Vaikka Jacobin sävy olikin ollut vain ja ainoastaan vakava.
”Hän oli juuri täyttänyt seitsemän, ihastunut kauhufiktioon, ja yhtenä yönä karkasi etsimään ihmissusia joiden todellisuudesta oli kuullut. Hän sanoo, ettei tarkoittanut saada tartuntaa vaan halusi vain nähdä aidon ihmissuden.” Jacob kertoi yllättävän tyynesti, ihan kuin neljän vuoden takainen olisi kaukaisempaakin historiaa josta oli jo yleisesti ottaen helpompi puhua. Kaukaiselta se hänestä tuntui tämän salaisuuden tiimoilta vaikka muutoin vuodet kylä lensivät aivan liian nopeasti mitä lasten kasvuun tuli.
”Ja minä uskon sen. Olin läsnä kun pureman alkuperä paljastui, ja tunnen hänet hyvin. Se oli ollut pikkupojan innostus ja kiinnostus hirviöihin, mutta kun hän joutui myöntämään joutuneensa siihen maailmaan kirjoja syvemmälle, hän vaikutti aidosti pelkäävän.”
Nyt Hunterkin tuntui viilipyttymäisestä tyyneydestä päätellen ajattelevan asiaa muinaisena historiana, suorastaan jonkun toisen muinaisena historiana.
”Mutta ei kovin pitkään. Hän on yhä suuri kauhun ystävä ja muodostanut poikkeuksellisen vahvan rakkauden ihmissusiin, varsinkin omaan tartuntaansa. Hunter?” Jacob lopetteli tarinan alkua. Hunter tajusi pallon olevan hänellä vilkaistessaan isäänsä joka katsoi häntä ja myös äänettömästi rohkaisi olemaan ihan rehellinen ja välitön.

”No...niin...” poika aloitti sanoja hakien ja siirsi hämmentyneen pohtivan katseensa Dumbledoren kasvoihin ja siitä tämän takana olevaan ikkunaan josta aurinko kurkki sisään. Hän ei ollut keksinyt miten selittää tällainen asia sellaiselle joka ei lainkaan tiennyt millaista tämän tartunnan alla oli. Hän päätti siis aloittaa alusta ja kertoa itsestään tarkkaan, kuten rehtori oli pyytänyt. Hän kun ei kokenut juuri nyt omaavansa varaa asioiden kiertelyyn tai pintaraapaisuun, jos halusi pitää kiinni tilaisuudestaan päästä tähän kouluun.
”Eka täysikuu oli niin aito kuin sisälle lukittuna voi olla, koska ei ollut enää aikaa keittää sudenmyrkkyjuomaa eikä isä ja äiti uskaltaneet antaa edes unilääkkeitä sinä täysikuuna kun eivät tienneet ihmissusista tarpeeksi. Niin että saatoin vain ottaa sen mitä se viikko toi. Mutta se oli mielenkiintoista”, hän kertoi, huomaamattaan tunteella joka löytyisi monen huumeisiin tai näennäisesti kiehtoviin pimeisiin kultteihin vedetyn puheesta.
”Eikä enää pelottavaa, koska tiesin että perheeni olisi tukenani, mitä se sitten tarkoittaisikaan. Etenkin iskä,” poika lisäsi ja ääneensä nousi aimo annos kiintymystä ja rakkautta. Sitten hän alkoi syventyä ihmissuteuden hienouksiin ja sävy pysyi ehdottoman positiivisena, mutta tunnelataus oli lähinnä syvää innostusta.
”Superterävät aistit ovat tosi siistejä omata - ja minullapa on ne ympäri vuoden - vaikken minä kyllä huomaa niitä enää kovin usein ellen jotain erityisesti tarvitse. Mutta parasta tässä on se,” vekara jatkoi, innostus kasvaen äänessään ja olemuksessaan, nyt hänen kasvoillaan oli jo pieni vino hymy.
”että saan olla myyttinen olento, jokin josta muut fanit vain haaveilevat koko ikänsä. Ne ei tiedä-- eikä kun parasta on sittenkin hetket ennen muodonmuutosta!” hän muutti mieltään kesken ajatuksensa ja selitti muutenkin kuin selvittäisi suosikkilaitteestaan huvipuistossa. Hän ei olisi persoonansa takia halutessaankaan pystynyt peittämään positiivisia tunteitaan kovinkaan paljoa, mutta ei sillä hetkellä edes muistanut yrittää.
”Tuntea sen pimeyden nousevan syvyyksistä ja leviävän ja verenhimon vahvistuvan hetkellisesti, ja se on oudolla tavalla kaunista. Sitä saattelee jokin mikä tuntuu kuin salama kulkisi veressäni ja koko keho on tulessa muttei tuhoavassa vaan...maagisessa. Se on totaalisesti sitä seuraavan muodonmuutoksen karsean kivun arvoista.” Poika selitti ja uppoutui siihen täydellä sydämellään, elehti jopa käsillään salamoiden ja tulen ja kaiken merkittävimmän kohdalla. Nämä seikat olivat paljon upeampia kuin superterävät aistit. Jacob tuntui voivan hieman pahoin, sillä kuvailu oli ollut turhan runollinen. Hän tiesi sen johtuvan osittain siitä että poika luki paljon tarinakirjallisuutta, mutta ei ollut epäilystäkään etteikö siihen olisi vaikuttanut se miten paljon, sydämellä ja lämmöllä poika oli noita hetkiä mielessään pohtinut.
”Tietty mikään vaikutus ei ole läheskään samaa tasoa sudenmyrkyn kanssa kuin ilman...Paitsi se muodonmuutoksen kipu,” poika jatkoi huomattavasti vaisummin ja tuntui rauhoittuvan muutenkin tuolissaan. ”Mutta silti. Sen kestää, kun kaikki muu on niin mahtavaa.”
”Se oli sen ekan täysikuun jälkeen kun halusin jättää Stephen-nimen ja käyttää vain tokaa nimeäni, Hunter. Iskä on silti pitänyt kaikki nimeni virallisesti mukana, kuulema jos muuttaisin mieltäni joskus,” poika kertoili, ”mutta en kyllä muuta,” hän julisti perään melkoisella itsevarmuudella.
”Minä rakastan ihmissusia,” hän totesi jälleen syvällä tunteella ja unohtui sitten hetkeksi pohtimaan mielessään miten paljon oli vielä kokematta.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Jacob käytti tämän tilaisuuden jatkaa tilanteen selvitystä toisesta olennaisesta näkökulmasta.

”Olen ollut läsnä joka ikinen täysikuun ilta ja yön. Hän joi sudenmyrkyn kuuliaisesti jo toista vuotta, vaikka se kuulema maistuu sanoinkuvaamattoman ällöttävältä. Joten en enää vahtinut sitä. Olemme puhuneet usein näistä asioista ja hänen tunteistaan vuosien mittaan, mutta hän taisi sittenkin jättää jotain kertomatta niiden aikana. Koska...” hän jatkoi ja viimeisimmän sanan painotuksen sävyllä vihjasi Hunterille että tämä saisi taas itse jatkaa kuten tahtoi.

”Minä...jätin yhtenä iltana juoman välistä,” poika sanoi ja liikahti tuolillaan taas hieman hermostuneena eikä tuntenut oloaan enää läheskään niin innostuneeksi kuin äsken.
”Viime vuonna,” hän tarkensi ja tuijotti taas alas käsiinsä. ”Ei se ollut mikään pitkään suunniteltu juttu. Olin vain pitkään ajatellut että olen erilainen...kuin muut kaltaiseni...Mikä on se mitä en koskaan kertonut. Pälkähtipä sitten vain mieleeni hyvä keino todistaa se. Kokeilin josko vain yksi ilta välistä jättäisi mieleni suden ja itseni välille eikä aiheuttaisi täydellistä muutosta.” Hän vaikeni hetkeksi ja väänteli sormiaan, miettien halusiko jatkaa, mutta muisti hyvin että tämä oli yksi niitä historian hetkiä jotka oli sovittu pakollisiksi kertoa.
”En ihan ajatellut asiaa loppuun asti, koska...tuota...karkasin jo lukituista tiloista kaupungille.”
Sitten hän veti syvään henkeä.
”Kokeeni epäonnistui täydellisesti, sillä en muista siitä mitään ja aamulla minulla oli suu täynnä verta. Se oli ällöä.”
”Ei ihmisen, Luojan kiitos” Jacob heitti väliin, puoliksi itsekseen.
”Ja yksi kokemus lisää ihmissuden elämääni,” poika lisäsi taas vivahde hilpeyttä sävyssään.
”Mutta,” hän kiirehti lisäämään yhtä vilpittömästi ja välittömästi kuin oli tähänkin asti lörpötellyt ja katsoi hetken Dumbledoreen. ”Se oli ainoa kerta. Minä...” hän jatkoi laskien taas katseensa käsiinsä.
”Tajusin että se satuttaa ihmisiä joista välitän. Ja iskä teki hyvin selväksi että se on tosi vaarallista kaikella tavalla eikä saa enää koskaan ikinä milloinkaan tapahtua.”
Siitä oli jo melkein puolitoista vuotta, mutta ei tuntunut niin kaukaiselta. Joka kerta kun hän alkoi muistella kyseistä tempaustaan hän muisti parhaiten sen veren, mutta ratkaisevan hyvin myös kaikki muut seuraukset; sen miten inhottavaa oli olla tuottanut isälle pettymys karkaamalla, miten mukavaa oli että tämä oli löytänyt silti ylpeydenkin aiheita sen illan tapahtumista, ja hän muisti erittäin hyvin sen selkäsaunan – ja aivan yhtä hyvin hän muisti isänsä rakastavat sanat kaiken päätteeksi ja ne merkitsivät tänään yhtä paljon kuin silloinkin. Entä ne loputtomalta tuntuvat kuukaudet kotiarestissa? Eikä hän ollut unohtanut sitäkään hetkeä kun hän oli tajunnut sivuttaneensa ihmissudenmetsästäjien olemassaolon aivan kokonaan.
”Minä muistan sen, ja kunnioitan sitä,” Hunter jatkoi, ”Minulla ei ole vähäisintäkään halua jättää yhtään juomaa välistä eikä sekoittaa niihin mitään.”
Hän oli taas nostanut katseensa Dumbledoreen ja vaikutti kaikin puolin täysin vilpittömältä ja varmalta tunteestaan, sillä hän tarkoitti joka sanaa.
Hän vain jätti mainitsematta, että halusi yhä löytää keinon antaa sudelle vapautta, ilman että satuttaisi ketään. Ja hän yritti parhaansa mukaan olla kuuntelematta sitä mielensä perukoilla kuiskivaa ääntä joka muistutti että kyllähän häntä kiinnosti millaista olisi tappaa, ihminen. Hän antoi sen ajatuksen vallata alaa hyvin harvoin. Yksikin kerta oli ollut siinä mielessä liikaa, ettei hän ollut sitemmin osannut päästää siitä kokonaan irti, vaikka useimmiten, kuten nytkin, sen vaientaminen oli helppoa. Sitten hän veti taas syvään henkeä ja uskaltautui ehdottamaan jo neljä vuotta toivomaansa asiaa.
”Jos saan tulla tänne, olisiko mahdollista että saisin myös juosta vap-”

”EI,” kuului tiukka keskeytys hänen vierestään ja poika hätkähti hieman sillä olihan tästä kotona jo moneen kertaan puhuttu, mutta tätä ennen ei ollut vielä sen enempää kieltoa kuin myöntymystäkään tipahtanut. Nyt hän siis käänsi toiveikkaasta anovaksi muuttuneen katseensa isäänsä. Tietenkin hän tiedosti että asia oli pitkälle koulun rehtorista kiinni, mutta hän tiesi hyvin että oli tarjolla mitä tahansa, kaikki mitä alaikäisille sallittaisiin oli aivan loppupeleissä kiinni heidän vanhempiensa päätöksistä.
”Ei,” Jacob toisti lempeämmin, mutta yhtä tiukasti kuin äskenkin, katse pojassaan eikä enää korottanut ääntään mikä äsken oli ollut tahaton reaktio.
”Minä uskon sinua. Olet ollut oikein hyvä sudenmyrkyn kanssa taas siitä lähtien,” hän sanoi Hunterille lempeästi ja kannustavasti, mutta jatkoi sitten vakavampaan sävyyn. ”Mutta minä myös tunnen sinut ja se tarkoittaa jotain muutakin.” Hän kääntyi katsomaan Dumbledoreen tarkentaessaan asiaansa.
”Hunter ei tosiaan ole sen koommin edes yrittänyt leikkiä sudenmyrkkyjuoman kanssa eikä juoksennella vapaana ilman lupaani. Ja sudenmyrkyn alla hän ei tarkoituksella satuttaisi ketään. Hän on älykäs ja pohjimmiltaan hyväsydäminen poika, mutta myös hyvin vilkas, ilkikurinen, kekseliäs ja rikkaan mielikuvituksen omaava. Suurin osa noista tietenkin varsin positiivisia piirteitä enkä voisi olla ylpeämpi,” hän puhui vakaasti.
”Mutta liian riskialtis yhdistelmä susimuodossa vapaana juoksenteluun, vaikka olisi kuinka panostetut järjestelyt,” hän totesi kääntäessään katseensa takaisin Hunteriin joka huokaisi turhautuneena ja vajosi tuolissaan alemmas hieman mielenosoituksellisen oloisesti, mutta moninaisten ilmeiden joukossa kävi myös ymmärrys että niinhän se oli.
”Varsinkin kun hän on vielä lapsi,” Jacob jatkoi katsoessaan taas Dumbledoreen, ”Pelkäänpä että nuo piirteet yhdistettynä rakkauteen sutta kohtaan saattaisivat ajan kuluessa sumentaa hänen harkintakykynsä myös sudenmyrkyn alla, kun minä en ole paikalla.”
Hän oli päästänyt Hunterin vahvoin ja monenlaisin suojaloitsuin maustetulle kotipihalle joinakin täydenkuunöinä viimeksi kuluneen vuoden aikana, mutta oli aina itse ollut mukana.
”Me toki haluaisimme hänet lomilla kotiin henkisesti ja fyysisesti terveenä ja yhtenä kappaleena.”

Hunterkin mietti noita öitä sillä hetkellä, eikä halutessaankaan viitsinyt valittaa tähän väliin, koska oli useasti kokenut suurta houkutusta yrittää murtautua naapurin pihaan näiden koiraa kiusaamaan tai puraisemaan kadulla ohi kulkenutta kissaa nähdäkseen muuttuisiko eläimetkin jotenkin ihmissuden puraisusta. Ihmisten kulkiessa ohi oli joskus se synkempikin ajatus käväissyt mielessä, joskaan ei niin houkuttelevana, vain ajatusleikkinä. Yksin tai jonkun muun seurassa hän olisi varmaan yrittänytkin jotain, se oli ollut hänen aina-rakastavan isänsä läsnäolo mikä oli muistuttanut että suojaloitsuihin oli pätevät syyt ja ettei kaikkia siinä hetkessä loistavalta tuntuvia päähänpistoja kannattanut toteuttaa.
Hunter mietti että jos hän ei tuntisi vierellään istuvaa miestä, voisi epäillä tämän käyttäneen lukilitisia häneen noina öinä. Hän kuitenkin tiesi että heidän isänsä oli äärimmäisen kunnioittava yksityisyyttä kohtaan, eikä rikkoisi sitä omien lastensakaan kohdalla ellei olisi aivan pakko – ja noina öinähän ei ollut. Mutta ei kai olisi ihme jos tämä oli onnistunut päättelemään noin paljon silkasta elekielestä ja käytöksestä ylipäätään ihmisten keskuudessa. Olihan sitä eletty yhdessä yksitoista vuotta ja susikin sekoittanut kuvioita jo neljä vuotta.
Nämä pohdinnat saivat pojan murjottamisen sijaan pohtimaan mistähän kaikesta täällä pääsisi kiemurtelemaan ongelmitta, kun kukaan ei tuntenut häntä lainkaan, saati sitten niin hyvin kuin omistautunut yksinhuoltajaisä?