Children are our future

[Stephen Hunter King]

Dumbledoren sivuttaessa muodollisuudet hänen kanssaan, Hunterin arvostus tätä kohtaan nousi entisestäänkin. Ei hän olisikaan jaksanut pitää kiinni moisista kankeista käytöstavoista joten oli helpotus tietää ettei koulun pääpomo välittänyt niistä oppilaidensa kanssa. Matkan aikana Jacob ja Huner kumpikin kuuntelivat aktiivisesti kertomusta koulun historiasta ja muusta, tosin nuoremman ajatukset harhailivat ajoittain hedelmäkarkin näköisiin mielikuviin.

Kansliassa Jacob istahti yhteen pöydän edessä olevista tuoleista ja Hunter valitsi isänsä vieressä olevan, mutta ei varsinaisesti keskittynyt tilanteeseen sillä Dumbledoren kanslian sisäpuoli piti hänen huomionsa. Hän totesi mielessään ettei huone ollut lainkaan tylsä ja ankea, toisin kuin jästien ala-asteen rehtorin kanslia oli.

Kerran, viime syksynä, hän oli piristänyt rehtorin kansliaa maalaamalla sen seinät täyteen rehtorin naamavärkin kuvia erinäisin ilmein (jotka olivat kaikkea muuta kuin imartelevia), ja tietenkin neonvärisillä graffitimaaleilla jotka hän oli edullisesti ostanut vanhemmalta oppilaalta.
Tuo 'pikku' taideteos oli onnistunut helposti päivänä jolloin koulu oli suljettu aiemmin opettajainkokouksen takia. Nämä kun tykkäsivät kokoontua viihtyisästi ruokasalissa opettajainhuoneen sijaan ja kukaan ei kuvitellutkaan että ala-asteikäiset viipyisivät koulurakennuksessa sekuntiakaan pidempään kuin olisi pakko. Vain kouluavustajaa oli pitänyt harhauttaa yhteistyöllä kavereiden kanssa.
Epäiltyjen listalla kävivät kaikki pilaan vähänkään osallistuneet eli sinä iltapäivänä koululla ilman hyvää syytä yliaikaa viettäneet. Hunter itse oli ollut listan kärjessä jo maineensa puolesta. Henkilökunta ei kuitenkaan ollut uskaltanut komentaa ketään siivoushommiin ilman vahvoja todisteita. Sellaisen graffitimäärän jynssääminen kun olisi ollut aivan liian pitkäaikainen ja raskas urakka sen ikäisille lapsille kesken lukukauden, ja lisäksi rehtori oli puhissut jotakin siitä ettei halunnut päästää 'niitä pikku vandaaleja' kansliaansa vesisankojen ja erinäisten myrkkyjen kera. Pelkkä ajatuskin kuulema aiheutti kovempaa päänsärkyä ja kammottavampia painajaisia kuin ne seinillä irvailevat pilakuvat. Lopulta rehtori oli itse maalannut seinät uudestaan.
Ajan mittaan totuus vastuussa olevan henkilöllisyydestä oli kyllä levinnyt oppilaiden keskuudessa, mutta kukaan ei ollut kannellut hänestä. Ei edes koulun pahimmat nörtit. Sillä kaikki arvostivat kyseistä pilaa, kyseisellä rehtorilla kun oli tapana joka ikinen aamu valittaa oppilaille jostakin asiasta keskusradion kautta aamunavauksen yhteydessä.
Mutta tänään, eräs yksityiskohta mahdollisen uuden koulun rehtorin kansliassa veti pojan huomion kirkkaasti muita enemmän; orrella heidän takanaan istui nuoren oloinen feenikslintu! Ihka elävä aito feeniks! Tottakai hän oli tiennyt niitä olevan olemassa, mutta ei tähän mennessä päässyt näkemään muuta kuin kuvissa. Dumbledore oli avannut keskustelun juuri tuolla hetkellä joten Hunterilta se meni täysin ohi, itseasiassa poika ei enää edes istunut tuolillaan vaan oli noussut seisomaan sillä polviensa varassa, kädet selkänojan päällä ja selkä Dumbledoreen päin eikä muistanut huoneessa muuta olevankaan kuin tuo ehkä maailman kaunein ja harvinaisin lintu. Jacob oli tämän huomioinut, mutta antoi tenavan ihmetellä toistaiseksi, Dumbledore kun ei ollut puhunut pojalle ja tämä ehtisi keskusteluun mukaan hetkeä myöhemminkin.

Jacob pohti miten Dumbledoren sanavalinta 'kiinnostunut' oli periaatteessa osuva, mutta hieman ontuva sillä tilanne oli enemmänkin niin että Hunter oli enemmän kuin kiinnostunut pääsemään Tylypahkaan, hän kiinnostunut poikansa onnellisuudesta, ja näin ollen auttava lasta tiellä Tylypahkaan. Jos tämä olisi ollut vain näennäisen kiinnostunut kyseisestä koulusta, hän olisi antanut pojan päätöksen muodostua vapaasti mihin tahansa suuntaan mutta itsekseen toivoen ettei se olisi Tylypahka. Hän kun ei tosiaan hihkunut riemusta ajatuksesta että joutuisi olemaan rakkaasta lapsestaan erossa yhdeksän kuukautta vuodesta ties kuinka monen vuoden ajan, saati sitten ne pojan henkilökohtaiset ongelmat joiden takia tässä oltiin...
Olisi kuitenkin täysin turhaa tarttua henkilökohtaiseen kiinnostustasoon sillä Hunter oli joka tapauksessa pyrkimässä tähän kouluun.
”Kyllä olen,” Jacob siis vastasi, itselleen yllättävän varmana asiasta.
”Ja hän todella haluaa tänne,” mies lisäsi väliin ja hymynkare nyki suupielessään hetken verran sillä hän oli kääntänyt katseensa kohti yhä haltioituneena feenikslintua tuijottavaa poikaa vierellään. Fawkes nukkui rauhallisesti, mutta silti sen onnistui pitää viikarin huomion tiiviisti itsessään. Jacob olisi ymmärtänyt sen paremmin jos orrella olisi kököttänyt joku limainen vampyyrimutanttihirmulisko. No jaa, kuten hän oli monesti ennenkin todennut, hänen esikoisensa osasi yllättää vuosikymmenenkin jälkeen.
Katseensa Jacob piti yhä Hunterissa, kun hän jatkoi.
”Mutta kuten kirjeessäni totesin, on muutama asia jotka olisi ehdottomasti selvitettävä,” hän sanoi vakavoituen taas, ja äänensävy viesti vilpitöntä toivetta poikansa haaveen tukemisesta ja hyvinvoinnin turvaamisesta. Se yhdistettynä tilanteen monimutkaisuuteen teki tästä puheenvuorosta todellisen haasteen. Hän työnsi nyt syvimmät tunteensa sivuun jotta saisi jatkettua asiaansa viisaasti.
”Täällä on varmasti nähty kaikenlaisia lapsia monenlaisien ongelmien kera, mutta oletan että on joitakin joita ei voida kouluun ottaa,” hän jatkoi neutraaliin sävyyn, samalla kun ravisti Hunteria lempeästi olkapäästä. Oli korkea aika tämänkin keskittyä tapaamiseen, mutta poika vaikutti vaipuneen jopa kauemmas kuin vain omiin maailmoihinsa feenikslinnun kanssa. Herättelytoimenpide sai hetkessä pojan havahtumaan todellisuuteen, katsahtamaan isäänsä hajamielisenä ja lopulta taakseen Dumbledoreen. Sen enempää viivyttelemättä poika istahti nätisti paikalleen ja jakoi kaiken äänettömän huomionsa vanhalle velholle pöydän takana, Jacobin jatkaessa asiaansa, käännettyään ensin katseensa Dumbledoreen.
”Eli arvostaisin suuresti, jos ensin kertoisitte mitkä tekijät ovat ehdottomia esteitä Tylypahkaan pääsyyn?”
Kysymyksensä myötä Jacob katseli taas hetken poikaansa ja yritti ottaa ulkopuolisen näkökulman, missä onnistuminen oli tietenkin mahdotonta, kaikista mahdollisista syistä. Toki poika parhaimmalla käytöksellään oli hyvinkin suloinen persoona, mutta jos nyt ajateltiin jo ensivaikutelmaa ennen varsinaista tutustumista, eli ulkonäköä ja olemusta... Hän arveli että ihmissusi lieni kertakaikkisesti viimeinen asia jonka tuosta nuoresta velhosta sai mieleensä. Sillä pientä, äskeistä keskittymiskyvyttömyyttään anteeksipyytävää hymyä lukuun ottamatta, poika oli mitä viattomin ilmestys; kirkassilmäinen ja ikäisekseen pienikokoinen pojanviikari jolla oli todella suloiset hymy ja kasvot, hymykuoppia myöten. Korvatkin olivat joidenkin mielestä herttaisesti isot, vaikka senhetkinen hiusten pituus ja piikkityylinen kampaus ei juuri korostanut sitä piirrettä. Ja elämäniloinen sekä hyvää itsetuntoa säteilevä olemus tuon kaiken päälle takasi että harva väittäisi edes vitsinä tällä tenavalla olevan synkeää salaisuutta.
Jacob otti pojan olemuksesta itselleen ja puolisolleen paljon krediittiä, mutta ei hän silti kuvitellut virheetön vanhempi olevansa, eikä vähätellyt sitä tosiasiaa että 'synkkä' on näkökulma...Hunterin mielessä tällä ei ollut synkkää salaisuutta vaan maailman paras salaisuus.