Children are our future

[Stephen Hunter King]

Jacob nousi ylös jo Dumbledoren kävellessä heidän luokseen, ja totesi Dumbledoren kanssa muodollisuudetkin tuntuivat osalta luontevaa keskustelua eikä kankeilta tavoilta toisin kuin ne perustavanlaatuisesti olivat.
”Kyllä vain, Jacob King, hyvää päivää,” mies vastasi rehtoria kätellessään, hänen olemuksensa oli keventynyt ja hän kuulosti esittäytyessään siltä kuin tapaamisen syy ei tuntuisikaan niin vaikealta käsiteltävältä kuin se todellisuudessa oli. Olihan hän tietysti ammattinsa puitteissa harjoittunut selviämään hyvin monenlaisista tilanteista kunnialla, omista tunteista huolimatta, mutta taisi Dumbledorellakin olla osansa tässä tapauksessa.

Luontevuushavaintojen vaikuttavuutta vahvisti se ettei hän ollut henkilökohtaisesti edes tavannut Albus Dumbledorea sen jälkeen kun oli 12-vuotiaana Tylypahkasta lähtenyt ainokaisen vuosikurssinsa päätteeksi, tähtäimessään jästien yläkoulu ja sen jälkeen yliopisto ja poliisiakatemia. Vaikka hän oli vuosien aikana perheineen viettänyt suhteellisen paljon aikaa taikayhteiskunnan puolella, ei hän ollut vapaa-ajalla kovin usein entisiin professoreihinsa törmännyt. Ei ollut oikeastaan olettanutkaan, sisäoppilaitoksen luotsaaminen oli aivan eri asia kuin valtion koulussa opettaminen.
Oli hänellä saattanut olla näennäisiä yhteyksiä tähän mieheen siinä missä muihinkin vaikutusvaltaisiin taikayhteiskunnan jäseniin, varsinkin velhosodan aikaan jolloin jästien poliisivoimissa työskentelevät velhot ja noidat päätyivät tavallista useammin yhteyteen Taikaministeriön kanssa joka taasen vaikutti kaikkialla. Hän tosin piti yhteyttä Taikaministeriöön myös rauhan aikana joka ikinen vuosi, hän kun ei ollut luovuttanut veljensä tapauksen suhteen.
Hän tunsi Dumbledorea siis niin vähän, että virallisten tapaamisten suurten ja henkilökohtaisten asioiden tiimoilta pitäisi tuntua hankalammilta. Tämä sai hänet toteamaan mielessään ettei osannut kuvitellakaan parempaa johtajaa koululaitokselle. Ajatus vahvistui Hunterin suuntaan osoitetun lempeän hymyn saattelemana, kun hän totesi Hunterin epävarmuuden rippeiden karisevan pois Dumbledoren käännyttyä tämän puoleen.

Hunter ei ollut heti noussut penkiltä vaan oli tarkastellut kuuluisaa velhoa niiltä sijoiltaan jännittyneen haltioituneena kuin legendaarista elokuvatähteä joka käveli kadulla ohi.
Silti mediaylistysten lietsoman tarkastelun sijaan pojan ensimmäinen tietoinen ajatus oli miehen pituus. Dumbledoren ehdittyä heidän luokseen, poika totesi tämän olevan samanpituinen hänen isänsä kanssa. Siis todella pitkä ja kumpikin reilusti yli kaksi päätä häntä pidempiä! Tosin lähinnä siksi että susi oli muuttanut hänen pituuskasvuaan epätavallisen hitaaksi. Hunter pohti jälleen hetken olisiko niin käynyt jos muoto ei olisi tavallisen suden eli luustossa läpikotainen, vaan sellainen ihmismäinen muoto. No, se oli oikeastaan jo entinen huoli sillä viime aikoina hän oli jälleen kasvanut normaalia tahtia.
Ja normaalisi hän ei välittänyt lyhyydestään sillä kaikki auktoriteettihahmot joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, olivat välittäneet enemmän tai vähemmän turvallisuuden tunnetta. Mutta juuri nyt kokoeron huomioi heti, olihan tuossa sentään itse Albus Dumbledore joka sen lisäksi olisi hänen toivottavasti tulevan toisen kotinsa aikuisista korkeimmassa asemassa!

Isänsä rohkaisevien sanojen myötä Hunter ei ollut alkuunkaan enää niin synkeä ja epävarma kuin oli hetkeä aiemmin, eikä ehtinyt edes miettiä muuta kuin hupsuja pituusasioita, kun Dumbledore jo kääntyi hänen puoleensa. Sillä hetkellä viimeisetkin jännityksen rippeet tuntuivat pyyhkiytyvän pois pojan olemuksesta. Tämän kasvoille kohosi välittömästi aito ja ilahtunut, säteilevä hymy, reaktiona Albuksen odottamattomaan olemukseen. Olihan isäkin toki välillä lapsenomainen ja ehdottomasti hän mielsi tämän ystävänään, mutta se oli silti niin eri asia kuin joku ulkopuolinen aikuinen. Se oli kuitenkin aina vanhempi ensin, ystävä vasta toisena.
Ennen kaikkea Hunterin reaktioon vaikutti kysymys, kuinka joku noin vanha saattoi vaikuttaa noin lapsenomaiselta, ystävältä? Kysymys saattoi ilmetä vain ilahtuneena hämmennyksenä hänen silmissään, hän kun ei edes harkinnut esittää moista ääneen. Ei vaikka pohjimmainen tarkoitus olikin kohteliaisuus. Jotenkin se silti kuulosti hänen päässään liian tulkinnanvaraiselta.
Rehtorin kumartuessa hieman hänen puoleensa ja puhutellessa häntä harvinaiseen sävyyn mitä aikuisten tapoihin lapsia kohtaan yleensä tuli, Hunter alitajuisesti huomasi itse unohtaneensa käytöstavat nököttäessään vieläkin penkillä kuin tatti. Hänen hymynsä ei kuitenkaan hiipunut tai muuttunut, kun hän pikaisesti mutta hillitysti nousi jaloilleen, ojensi kätensä kuten aikuisilla oli tapana ja napitti kirkkain silmin ylös Albukseen.
”Kyllä, sir. Hunter King. Stephen Hunter oikeastaan, mutta pidän enemmän tokasta nimestäni ja tunnen sen paremmin,” poika totesi iloisesti. Hän kyllä tiesi että sisäoppilaitoksissa oppilaita puhuteltiin ensisijaisesti sukunimillään mihin olisi kyllä tottumista jos tänne pääsisi, mutta ei etunimen selvityksestä haittaakaan voisi olla.
”On tosi mukava tavata teidät.” hän totesi samaan hengenvetoon eikä tenavan iloa ja uteliaisuutta huokuvasta sävystä ja olemuksesta jäänyt epäselväksi että hän tarkoitti sitä täydestä pikku sydämestään. Hän ei sillä hetkellä muistanut miksi hän oikeastaan oli hetki sitten ollut hermostunut.