Isoja uutisia, isompia päätöksiä

[Jacob King]

Mies naurahti sydämellisesti Dumon ensireaktiolle, vistinä se oli mainio ja mahdollisesti aitona luulona kuin myös hulvaton joskin ymmärrettävä. Ensimmäiset ultraäänikuvat eivät tosiaankaan muistuttaneet liiemmin ihmistä. Alkio alkoi pikkuhiljaa muotoutua sikiöksi vasta yhdennellätoista viikolla.
”Varmaan Dumon erityiset taustat vaikuttavat hämmennykseesi...” hän vastasi vesilasiaan mietteliäänä pöydällä pyöritellen. ”Sinä tietysti tunnet hänet paremmin, mutta luulisin hänen pilailleen. Poika kuitenkin on jo kahdettatoista vuotta normaalissa elämässä ja taikuudenkin mahdollisuuksista oppinut.”

Hän vajosi vieläkin syvemmälle mietteisiin seuraavan kysymyksen myötä, kaukaisuuteen katsellen, kunnes hetken kuluttua yritti pukea muistonsa sanoiksi. Hän oli hyvin omistautunut vanhempi ja mietiskellyt näitä ennenkin, sekä vain vähän aikaa sitten jakanut ajatuksiaan ja tunteitaan parhaan ystävänsä Danielin kanssa jonka vauvan laskettu aika koittaisi joulun tienoilla...joten sanojen löytäminen ei ollut mahdottoman haasteellista.
”Se ei tuntunut oikealta ajalta, minulla kun oli kunnianhimoisia tavoitteita etsivän urani suhteen jota oli takana nelisen vuotta...Mutta toisaalta se oli enemmän positiivinen uutinen koska olin aina tiennyt jonain päivänä haluavani lapsia, ja olimme yhä rakastuneita...Carrie oli muutenkin ensimmäinen nainen jonka kanssa pystyin kuvittelemaan perheen perustamista. Ei meistä kumpikaan ollut valmis, mutta abortti tai adoptioon laitto ei tuntunut oikealta nekään joten päätimme tehdä parhaamme.”
Miehen kasvoille kohosi lämmin hymy, katseensa yhä kaukaisuudessa.
”Vasta kun hän potki ensimmäisen kerran äitinsä vatsassa, se iski todella että olimme luomassa uutta elämää, joka on osa meitä. Silti aina kun joku mainitsi että minusta tulee iskä, se tuntui tosi epätodelliselta. Kuitenkin aloimme olla todella innoissamme, tosin lähempänä laskettua aikaa myös kauhuissamme. Minäkin, vaikka minulla oli kokemusta lapsista ja vauvoistakin...Yhtäkkiä sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Tuleva pikkuinen, tämän terveys, onnellisuus ja kunnon kansalaiseksi kasvu kun olisi minun vastuuni koko loppuelämäni...ja olisi kirjaimellisesti osa minua. Se tuntui niin paljon isommalta kuin minä...Ja sota jylläsi pahimmillaan mikä ei ainakaan auttanut mielenrauhaa ja stressiä.”
Hän laski katseensa jääpaloihin lasissaan, ehtiessään hetkeen joka oli yhä hänen elämänsä onnellisin, tyttärensä saapumisen rinnalla.
”Mutta sitten hän syntyi, ja he antoivat hänet meille...Carrie tahtoi minun pitelevän vauvaa ensin,” hän totesi ja piti pienen tauon, yrittäen löytää kuvailua tuohon hetkeen johon eivät sanat riittäneet.
”Kuukausien toiveet ja pelot kiteytyivät siihen hetkeen. Hän oli niin pikkuruinen, söpö ja avuton...En tiennyt-- Se...oli aivan erilaista. Kaikki ne kuukaudet oli odotettu vauvaa, en pystynyt käsittämään sitä sen syvemmin. Mutta siinä, en pidellyt vain vauvaa...Vaan poikaani.”
Hän hymyili yhä, ja huomaamattaan räpytteli silmiään tavallista enemmän kyyneliä vastaan sillä tuo kymmenen vuoden ja viiden kuukauden takainen hetki tuntui lähes yhtä voimakkaalta kuin silloinkin.
”Huomasin etten tiennyt miten paljon lasta halusinkaan, ennen kuin siinä. Se oli hirvittävää. Mielessäni risteili kauhukysymyksiä. Vaikka hän ei itkenyt sillä hetkellä, mietin mitä jos hän ei pidä minusta? Tai jos yritän liikaa ja pilaan hänen elämänsä? Tiesin että saattaisin olla ylisuojeleva veljeni takia, ja muutenkin kokonaisen uuden elämän ohjaaminen tuntui sanoinkuvaamattoman valtavalta. Mutta samalla se tuntui niin luonnolliselta, ja pelot väistyivät sivuun,” hän jatkoi ja nosti onnellisen katseensa Denaa kohti, nojaten kasvojaan vasempaan kämmeneensä, kyynärpää pöydällä.
”Olin hajota innosta tutustua häneen ja nähdä hänen kasvavan. Myöhemmin samana päivänä, kun toimme hänet kotiin ja illalla syötin häntå pullosta, itkin silmäni pihalle. On mahdotonta kuvailla, mutta...Et voi aavistaakaan ihmisen todellista kykyä rakastaa toista, ennen kuin saat lapsen.”
Hän katsoi hetken ulos kahvilan ikkunasta, kesäiseen aamupäivään ja ihmisvilinään.
”Luulin tietäväni, siitä miten syvästi ja tulisesti rakastin vanhempiani, veljeäni ja isoisääni. Mutta kun pitelin vastasyntynyttä poikaani sylissäni, jokin uusi, suunnattoman vahva ja ääretön heräsi...jossain sieluni ytimessä. Etenkin sillä hetkellä kun ensimmäisen kerran katsoin hänen silmiinsä...Hän avasi ne melkein heti, yritti uteliaana kovasti pitää niitä auki mutta sairaalahuoneen valo oli liian kirkas.”
Hän käänsi katseensa takaisin Denaan, hymyillen leveästi.
”Valmistaudu siis melkoiseen vuoristorataan jo odotusaikana. Etenkin sinun ollen se osapuoli jonka sisällä lapsi kasvaa. Mutta sen ajan lopussa ei ole mitään palkitsevampaa kuin terveen, onnellisen vauvan saapuminen – olit sen kanssa sitten yksin tai et.”