19-03-2016, 03:25 AM
Dumbledoren sulkiessa oven, Junior nousi istumaan, nojaamaan sängynpäätyyn, jos vaikka sillä saisi pakotettua itsensä paremmin keskustelutuulelle. Hän vain kohautti olkiaan välinpitämättömänä kyselyyn voinnistaan joka oli yhä melko mitäänsanomaton. Seuraavaa kysymystä hän vaivautui silti miettimään sillä jos Albus Dumbledore vihjasi että jotain muistettavaa oli, sen täytyi olla jotain mielenkiintoista.
”Muistan pelänneeni että pääni räjähtää kuin elokuvissa, mutta kai se sitten oli vain kammottava päänsärkykohtaus kun tässä kerta olen...” hän aloitti vahvimmasta, monista mielessään risteilevistä muistikuvista joista hän ei ollut varma mikä oli oikeasti tapahtunut ja mikä ei. Sen sanottuaan poika hätkähti. Entä jos hän olikin muuttunut haamuksi ja tämä tyhjä olo johtui siitä? Ehkä hän kuvitteli tämän kaiken, Mungon ja Dumbledoren? Ehkä haamut tunsivat olonsa kiinteiksi vaikkeivät sitä olisikaan? (Hän ei enää muistanut kenenkään koskeneen häneen heräämisensä jälkeen.) Hän tarkisti elintilansa varmimmaksi kokemallaan keinolla; lausui muodonmuutosloitsun ja tökkäsi sauvallaan vuoteensa päiväpeittoa joka muuttui kuviottomasta skottiruudulliseksi kuten hän oli tahtonutkin.
”Huh!” vekara henkäisi helpottuneena ja hänen ilmeensä kirkastui asteen verran. Hän alkoi alitajuisesti tajuta ettei halunnutkaan vahingoittaa itseään toisin kuin muutama hetki sitten oli tuntunut ainoalta järkevältä vaihtoehdolta.
Hän ei vieläkään hymyillyt, mutta oli enemmän läsnä ja halukkaampi muistelemaan lisää. Hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt auton alle, pojan käsi hakeutui kohtaan päässään jonka muisti iskeytyneen maahan, mutta se oli täysin kunnossa joten hän arveli muistikuvan olevan jotain mitä lie lääkehuuruja täällä olon myötä. Katse ruutupeitossa hän jatkoi mietteitään taas ääneen, ei enää värittömään, mutta silti laimein tuntein.
”Sen jälkeen muistan varmaksi vain juosseeni vaikka kuinka pitkään etsimässä jotakin, ja kauhean epäluulon, ja halun tappaa kaikki jotka estivät minua.”
Sitten hän muisti jonkun tosiaan tehneen niin. Ei hän onneksi anteeksiantamattomia osannut, mutta hengen sai helposti pois monella loitsulla ja ilmankin.
”En kai minä vain tappanut ketään?” poika kysyi ja nosti katseensa Dumbledoreen, vihdoin vahvaa tunnetta äänessään ja silmissään; pelkoa.
Ei hän halunnut olla tappaja. Sitä paitsi mitä sellaisille alaikäisille tehtäisiin? Tietty niin kauan kuin iskä toimi tuomarin penkillä ei hän ainakaan Azkabaniin päätyisi, mutta ei se häntä täysin seurauksitta voisi päästää.
”Muistan pelänneeni että pääni räjähtää kuin elokuvissa, mutta kai se sitten oli vain kammottava päänsärkykohtaus kun tässä kerta olen...” hän aloitti vahvimmasta, monista mielessään risteilevistä muistikuvista joista hän ei ollut varma mikä oli oikeasti tapahtunut ja mikä ei. Sen sanottuaan poika hätkähti. Entä jos hän olikin muuttunut haamuksi ja tämä tyhjä olo johtui siitä? Ehkä hän kuvitteli tämän kaiken, Mungon ja Dumbledoren? Ehkä haamut tunsivat olonsa kiinteiksi vaikkeivät sitä olisikaan? (Hän ei enää muistanut kenenkään koskeneen häneen heräämisensä jälkeen.) Hän tarkisti elintilansa varmimmaksi kokemallaan keinolla; lausui muodonmuutosloitsun ja tökkäsi sauvallaan vuoteensa päiväpeittoa joka muuttui kuviottomasta skottiruudulliseksi kuten hän oli tahtonutkin.
”Huh!” vekara henkäisi helpottuneena ja hänen ilmeensä kirkastui asteen verran. Hän alkoi alitajuisesti tajuta ettei halunnutkaan vahingoittaa itseään toisin kuin muutama hetki sitten oli tuntunut ainoalta järkevältä vaihtoehdolta.
Hän ei vieläkään hymyillyt, mutta oli enemmän läsnä ja halukkaampi muistelemaan lisää. Hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt auton alle, pojan käsi hakeutui kohtaan päässään jonka muisti iskeytyneen maahan, mutta se oli täysin kunnossa joten hän arveli muistikuvan olevan jotain mitä lie lääkehuuruja täällä olon myötä. Katse ruutupeitossa hän jatkoi mietteitään taas ääneen, ei enää värittömään, mutta silti laimein tuntein.
”Sen jälkeen muistan varmaksi vain juosseeni vaikka kuinka pitkään etsimässä jotakin, ja kauhean epäluulon, ja halun tappaa kaikki jotka estivät minua.”
Sitten hän muisti jonkun tosiaan tehneen niin. Ei hän onneksi anteeksiantamattomia osannut, mutta hengen sai helposti pois monella loitsulla ja ilmankin.
”En kai minä vain tappanut ketään?” poika kysyi ja nosti katseensa Dumbledoreen, vihdoin vahvaa tunnetta äänessään ja silmissään; pelkoa.
Ei hän halunnut olla tappaja. Sitä paitsi mitä sellaisille alaikäisille tehtäisiin? Tietty niin kauan kuin iskä toimi tuomarin penkillä ei hän ainakaan Azkabaniin päätyisi, mutta ei se häntä täysin seurauksitta voisi päästää.