Child's play on dark days

[Barty Crouch Jr.]

Viisi minuuttia siitä kun hänet oli saatu sairaalan sisätiloihin, hoito pääsi alkamaan, ja muutaman minuutin päästä siitä Juniori alkoi osoittaa tajuntaan palaamisen merkkejä. Poika ei puhunut mitään, mutta raotti välillä silmiään ja vaikutti sekavalta ja ahdistuneelta. Äänet hänen ympärillään alkoivat pikkuhiljaa terävöityä, mutta eivät auttaneet paikan hahmotuksessa. Hänen visionsa oli sumea, mutta ulkona ei selvästikään enää oltu. Nuori, rauhallinen ja lempeä naisääni kertoi että hän oli turvassa, Pyhän Mungon sairaalassa. Vaikka Junior ei tuntenut ääntä, hän melkein uskoi sitä. Nainen kertoi myös, että hän oli hyvin sairas ja että hänen pitäisi nyt yrittää vain nukkua. Poika yritti silti terävöittää aistejaan sillä jokin hänen sisällään sanoi että nainen valehteli.
Pimeä voima pikkupojan sisällä oli ehtinyt matkan ja valmistelujen aikana jo latautua jonkin verran, mutta oli Dumbledoren jäljiltä niin heikko että sillä oli vaikeuksia kestää vielä kolmen parantajan yhteismanausta. Se tarvitsi pojan joko täydessä tiedottomuuden tilassa tai täysin valveilla. Parantajat tiesivät tämän, mistä syystä yksi heistä toi vekaran nenän alle hyvin voimakkaasti ja pistävästi tuoksuvaa yrttisekoitusta joka lähetti pojan nopeasti takaisin tilaan valveen ja tajuttomuuden välillä, eli tavalliseen uneen.

Dumbledoren kertoman ja Juniorin sauvasta vedetyn viimeisimmän taian pohjalta, parantajat olivat onnistuneet tunnistamaan kirouksen lähes yksilöllisellä tarkkuudella,mutta vasta kolmanneksi mukaan tullut parantaja oli osannut kertoa mikä se tarkalleen ottaen oli, sillä tämä oli aiemmin sinä vuonna hoitanut samasta vaivasta kärsivää nuorta naista. Kolmikolla ei siis kestänyt enää kuin muutama minuutti saada kirous ulos pojasta ja hajoamaan sinne tuntemattomaan mistä taikuus tulee. Tai ainakaan kukaan heistä ei enää kyennyt tuntemaan lapsessa mitään ylimääräistä. Tarkistettuaan huolella, että pojan elimistö, varsinkin sydän ja aivot, toimivat normaaliin tapaan, parantajat siirsivät tämän toipumaan huoneeseen jossa ei ollut muita potilaita. He eivät halunneet tehdä mitään päätöstä pojan suhteen ennen kuin tämä heräisi ja he voisivat seurata tämän olemusta ja toimia valveilla. Kaksi parantajusta joutuivat kiitämään muiden akuuttien tapausten pariin, mutta Juniorille aiemmin puhunut nainen jäi tämän luokse.

Juniori raotti silmiään jälleen ja katseli hetken vaiti kuinka parantaja liikkui, hänen näkökulmastaan kuin unessa, huoneessa paikasta toiseen ja vaikutti kasaavan pienelle pöydälle hänen viereensä muutamia yrttejä ja juomia. Sitten hän menetti mielenkiintonsa ja alkoi keskittyä oman kehonsa tuntemuksiin, tai paremminkin niiden puutteeseen. Hänestä tuntui kuin hän leijuisi ilmassa ja hän alkoikin epäillä että hänet oli jätetty typerästi ilmaan roikkumaan, koska kaikki penkit ja pedit oli näin sodan keskellä varattuja. Mutta liikauttaessaan kättään hän tunsi allaan pehmeän vuoteen.
Parantaja huomasi hänen valvetilansa vasta kun hän huokaisi syvään ja synkästi.
”Hei...” hän aloitti huolissaan, sillä pojan kasvot vaikuttivat tyhjiltä. ”Kuinka voit?”
Nainen kokeili pojan pulssia tämän ranteesta, ja totesi sen tuntuvan normaalilta jopa sillä etäisyydellä sydämestä. Junior ei vastannut mitään, ja parantaja kokeili kämmenellään tämän otsaa joka tuntui hieman viileältä.
”Kipuja?” parantaja jatkoi kyselyään, mutta pojan ainoa vastaus oli voimakkaan synkkä katse, vihaisuuden ja masentuneisuuden välillä. Pojan olemus ei ollut lainkaan aggressiivinen, vain yleisesti epämukavaa oloa aiheuttava.
”Ei,” hän lopulta vastasi värittömään sävyyn, juuri kun parantaja ehti pelätä että poika oli jotenkin menettänyt puhekykynsä. ”Anna minulle jotain,” Junior jatkoi yhtäkkiä yllättävän puheliaana, edelleen värittömästi. Katseensa hän piti parantajan kasvoissa, jotka alkoivat näyttää hyödyttömiltä. Pojan hengittäminen alkoi muuttua vaikeammaksi, tahallaan, sillä huoneen ilma tuntui vastenmieliseltä hengittää vaikka siinä ei ollut minkäänlaisia hajuja. Hän ei ajatellut haluavansa kuolla, hän ei vain halunnut hengittää. Tehdä jotain niin hyödytöntä.

”Juohan tämä pohjaan asti,” parantaja kehotti ojentaessaan keskikokoista lasia kaniin punaista nestettä joka oli hautunut pöydällä jo hetken. Junior tuijotti lasia hetken vaiti eikä tehnyt elettäkään sen vastaanottamiseksi.
”Sattuuko se? Mitä ikinä tuon on tarkoitus tehdä, sattuuko se?” hän lopulta kysyi, sävynsä muuttumattomana.
”Ei lainkaan, se on vain mielialalääke jonka pitäisi kohottaa sitä,” parantaja totesi lempeästi.
”Jotain muuta sitten. Haluan sen vaikutuksen sattuvan,” poika totesi, äänensä pysyen värittömänä mutta katse sinisenharmaissa silmissään kasvaen kylmemmäksi. Hän tunsi olonsa tyhjäksi, niin syvästi että hän uskoi vain fyysisen kivun olevan tarpeeksi voimakas tunne sen rikkomiseksi. Niin syvästi, ettei hän uskonut voivansa edes suuttua jos hänen toivettaan ei täytettäisi. Hän hoitaisi asian itse. Maailmahan tarjosi siihen loputtomasti keinoja.
Parantaja kurtisti kulmiaan, sillä hän ei olisi oudoimmissa unissaankaan kuvitellut kuulevansa tuollaista varsinkaan lapsen suusta. Ei edes pimeän kirouksen jälkeen, mutta siihen hän tietenkin asianlaidan yhdisti.
”Hyvä on. Tässä,” nainen tarttui toiseen, pienempään lasiin jossa oli tummanvihreää yrttijuomaa, ja ojensi sen pojalle. Lasissa oli vain astetta lievempää versiota äsken tarjotusta punaisesta juomasta, mutta ilmeisesti ainoa keino saada tenava juomaan sitä, oli pieni vilppi.
Junior ei välittänyt kyseenalaistaa, vaan hetken kuluttua lasi kolahti tyhjänä takaisin pöydälle.

”Nyt sinun täytyy levätä. Todennäköisesti pidämme sinut täällä ainakin huomiseen, mutta jutellaan siitä sitten kun vanhempasi saapuvat,” parantaja totesi siirtäessään tyhjän lasin kärryihin oven vierellä.
”Albus Dumbledore toi sinut tänne, ja hän on yhä täällä. Hän haluaisi varmaankin jutella kanssasi. Sopiiko että hän tulee nyt?”
”Ihan sama,” poika totesi ja tarkoitti sitä. Lääke vaikutti hitaasti. Parantajan kadottua ovesta kertomaan mihin huoneeseen Junior oli viety, poika katseli ympärilleen, muttei viitsinyt nousta sängyltä. Pian hänen katseensa osui yöpöydän alatasolle jolle hänen taikasauvansa oli laskettu. Hän otti sen käsiinsä ja pyöritteli sitä hiljaa, pohtien miten hänen isänsä takuulla takavarikoisi sen loman ajaksi ja mahtoiko niissä kirjoissa olla kirouksia joita voisi tehdä ilman taikasauvaa. Ja pystyisikö hän sellaisiin, varsinkaan näin nuorena? Jotain mitä voisi harjoittaa itseensä tarkoituksella? Tavallisesti nämä pohdinnat olisivat aiheuttaneet harmistusta ja mielenkiintoa, nyt ne olivat vain tyhjiä ajatuksia joiden sisällön hän ymmärsi.

Pian ovelta kuului ensimmäinen tuttu ääni, mutta poika ei edes vilkaissut ylös käsissään pyörittelemästään sauvasta.
”Hei,” hän kuitenkin vastasi, äänessään väkinäistä mielenkiintoa sillä jokin alitajuinen ääni sanoi että hän oli Dumbledorelle velkaa, jostain todella suuresta.