Lepyttelyyn velhojen, jekut estää namunen

[Jacob King]

Onneksi nämä tilanteet eivät olleet Jacobille enää vuosien jälkeen mitään uutta ja hän oli löytänyt parhaan tavan puhua pojalleen silloin kun tenavaa oli yhtään kiinnostunut kuuntelemaan ja keskustelemaan. Joskus tämä tuntui vain täysin mahdottomalta vaikka vuosien varrella oli koettu paljon ja hän koetti aina ammentaa isoisänsäkin viisauksia ja hyväksi koettuja kasvatusmetodeja.
Pohdittuaan asioita ja käytyään läpi Hunterin saaliin - turvalliset makeiset reppuun ja muut jäteastiaan – Jacob kurkisti pojan huoneeseen. Kello lähestyi kymmentä, nukkumaanmenoaikaa, ja Hunter oli jo vaihtanut Star Wars-yöpaitaansa ja kömpinyt Aku Ankka-lakanoidensa väliin mutta yöpöydän lampun valossa tuijotti kattoon ajatuksissaan.

”Hei,” Jacob tervehti ovelta, koputtaen siihen kevyesti, vaikka se olikin raollaan. ”Naapurit olivat tänä vuonna näemmä erityisen anteliaita. Oli vain kaksi omenaa ja yksi purkkapötkö,” hän totesi astuessaan sisään ja Hunterin kääntäessä katseensa häneen.
”Joo, sain kyllä vinkkejä muilta missä taloissa kannattaa käydä,” Hunter vastasi ja nousten istumaan puhkesi selittämään innoissaan ja Jacob istahti vuoteen laidalle, rauhallisesti kuunnellen. ”Mutta puvutkin olivat upeita! Oli alieneita Ridley Scottin leffoista,” ei hän tietenkään niitä nähnyt ollut mutta oli ihaillut kuvia ja kuullut tietoa kyseisistä avaruusolioista, ”ja demonihämähäkkejä ja olisitpa nähnyt Jessen zombie-asun – se oli paras mitä olen ikinä nähnyt! Ja kaikki oli hurjempaa kun oltiin pimeillä kaduilla ja puskissa, ihan erilaista kuin ostoskeskuksessa!”
”Uskon sen. Haluaisit siis mennä ensi vuonnakin?” Jacob kommentoi, katsoen poikaa arvioivasti. Saattoi toki olla että tämä olisi Tylypahkassa ensi Halloweenina, mutta he olivat sopineet että asiasta puhuttaisiin tarkemmin ja sovittaisiin vasta kutsukirjeen saavuttua. Silloinkin olisi vielä monta kuukautta aikaa pohtia sitä.
”...Joo. ...Saanko?” Hunter vastasi hetken synkistyneen hiljaisuuden jälkeen ja napitti isäänsä anovasti.
”Muistatko miksi käskin pysyä poissa taloilta joissa ei ole valaistusta?” Jacob kysyi hetken kuluttua, hakien katsekontaktin jonka Hunter kuitenkin rikkoi melkein heti, katsahtaen ikkunastaan pimeyteen ja sitten sylissään peiton päällä lepääviin käsiinsä.
”Kunnioittaa ihmisten toivetta olla rauhassa,” hän vastasi ilman tarvetta miettiä.
”Oikein. Ja?”
Hunter pysyi vaiti. Hän kyllä muisti että muustakin oli puhuttu, muttei jäänyt mieleen. Oli hän varmaan sen aluksi muistanut mutta tuntien kuluessa tunnelma ja hauskuus olivat temmanneet mukaansa.
”Ja” Jacob teroitti hetken kuluttua, ”koska emme tunne läheskään kaikkia naapureitamme. Emme voi tietää mitä heidän pihoillaan on tai miten he reagoivat keppostelijoihin. Tiedän, että sinä näet pimeässä tavallista paremmin, mutta se ei takaa turvallisuutta.”
”Tiedän,” Hunter vastasi hiljaa. ”Anteeksi. Ihan tosi. Se oli vain niin houkuttelevaa, kun...kun melkein kaikki antoi kauheasti karkkeja eikä sitten voinut tehdä mitään kepposta,” poika selitti niin surkeana että jos tilanne ei olisi ollut niin vakava, Jacob olisi saattanut puhjeta hymyyn tietäen miten taivaallinen juhlapäivä pyhäinpäivän aatto oli Hunterin kaltaiselle tenavalle.
”Mitä sinä sitten teit niille jotka antoivat omenoita ja purkkaa?” Jacob tiedusteli.
”Sotkin mutaa ikkunoihin tai laitoin mätiä kananmunia tai kalaa postilaatikkoon. He eivät ansainneet skunkkipommia,” Hunter vastasi ja kuulosti varsin tyytyväiseltä mainitsemiinsa kepposiin.
Ja Jacobkin myönsi mielessään että ne olivat tehokkaan ja tarpeeksi harmittoman kuuloisia.
”Ja Cottonit ansaitsivat pahempaa, koska...?”
”No...kun...minulla oli aavistus että he vain teeskentelevät olevansa poissa eikä pihalla ollut edes karkkikulhoa tarjolla niin ajattelin että ehkä he ensi vuonna muistavat laittaa jos saavat yllätyksen...” Hunter perusteli sormiaan hypistellen ja katselleen silmäkulmastaan aivan muualle. Hän tiesi että perustelu oli huono, mutta se oli totta.
”Mikään laki ei pakota ihmisiä jakamaan karkkia Halloweenina,” Jacob totesi muistuttavaan sävyyn.
”Tiedän, mutta kyllä pitäisi!” poika totesi ristien kätensä puuskaan rinnalleen.
Jacob ei voinut olla hymyilemättä pienesti ohikiitävän hetken, kunnes vakavoitui taas.
”Ensi kerralla jätät pimeät talot rauhaan. Ja joka vuosi olen muistuttanut että kepposet eivät saa vahingoittaa kenenkään omaisuutta ja täytyy olla maksuttomasti siivottavissa. Mitä oikein ajattelit?” Jacob jatkoi jo hieman ankarampaan sävyyn, katse yhä pojassa.
”En minä tiennyt että se leviäisi koko taloon!” Hunter puolustautui ja väänteli levottomana pussilakanaansa. ”...Ja kuvittelin ehtiväni pois ennen kuin jäisin kiinni...” hän lisäsi puoliääneen mutisten.
”Miksi muuten et? Olet yleensä vikkelä kuin aropupu pinkomaan pakoon vastaavissa tilanteissa,” Jacob ehti ihmetellä ennen kuin muisti että Logan oli maininnut pommin pudonneen savupiipusta.
”Olitko todella katolla?” hän varmisti, äänensävy sai Hunterin tajuamaan mitä oikeastaan oli tehnyt ja hetkeksi epäröimään mutta poika päätti kuitenkin pysyä totuudessa.
”Jep...Koska heillä ei ollut postiluukkua ja en halunnut rikkoa ikkunaa ja olin tosi varovainen!” hän selitti hätäisesti puolustuksen.
”Katsokin että oli viimeinen kerta kun heilut katolla ilman hvyää syytä!” Jacob sanoi, ei huutanut mutta korottaen ääntään,
”Anteeksianteeksianteeksi, en mene enää katolle, vannon! Ethän anna piiskaa, ethän!? Vannon etten tee sitä enää!” Hunter puhkesi vuodattamaan ja liikahti levottomana.
Jacob nosti kätensä hiljentymisen merkiksi koska tiesi ettei muuten saisi rauhaa ajatella, ja tällä kertaa hän katsoi ehkä voivansa käyttää muuta kurituskeinoa vaikka tempaus olikin hengenvaarallinen ja näin ollen periaatteessa selkäsaunan arvoinen typeryys.
Hunter pidätti hengitystään muutaman sekunnin, kunnes Jacob vihdoin vastasi.
”Hyvä on,” hän totesi kireänä mutta suhteellisen tyynenä. Eihän hän toki koskaan halunnut lyödä lastaan millään tavalla ja tämä vaikutti tilanteelta jossa sen voisi välttää. Poika oli kuitenkin nyt keskustelun aikana osoittautunut poikkeuksellisen yhteistyöhaluiseksi ja rehelliseksi nähden tämän yleensä itsepäiseen luonteeseen. Ehkä vekara oli jopa käyttänyt äskeisen lähes parituntisen asioiden mietiskelyyn, ehkä tämä oli pikkuisen kypsynyt, tai sitten tämä oli vain erityisen hyvä ilta. ”Älä laita minua katumaan tätä,” hän lisäsi merkitsevään sävyyn mutta sai hieman mielenrauhaa kun pojan silmissä oli puhdas vilpittömyys tämän henkäistessä helpotuksesta. Kyse nyt olikin lähinnä siitä muistaisiko tuo vilkas ja itsepäinen tenava lupaustaan seuraavan innostavan ideansa äärellä. Tälle oli kuitenkin sanottu monet kerrat miksi katoilla ei saanut kiipeillä ilman aikuisen valvontaa.

Jacob huokaisi syvään, sulki silmänsä hetkeksi ja yritti palauttaa mieleensä mihin oli jääty ennen äskeistä järkytystä.
”Kuten kuulit, Cottonit ovat sitä mieltä, että et ansaitse karkkisaalistasi temppusi jälkeen,” hän sanoi ja nosti katseensa takaisin poikaan. ”Mitä mieltä itse olet?”
”Onko sillä muka jotain väliä?” Hunter kysyi hieman hämmentyneen ärtyneenä.
”Hyvin paljon”, Jacob totesi tyynesti.
Hetki kului hiljaisuudessa ja Jacob saattoi melkein nähdä pienen enkelin ja pirun taistelevan pojan pään päällä kun tämä pohti asiaa hämmentyneen ristiriitaisen oloisena, kunnes ilme muuttui puhtaan ärsyyntyneeksi ja tämä potkaisi peittoaan ylemmäs ja lötkähti selälleen makaamaan takaisin sen alle.
”Miksi hän edes sekosi niin kauheasti? Nehän on vaan tyhmiä huonekaluja!” poika valitti ja levitteli käsiään.
”Olen samaa mieltä, hän ylireagoi. Mutta on hänellä oikeus olla vihainen. Teit käyttökelvottomaksi – vaikkakin vain väliaikaisesti - jotain mitä hän rakastaa hyvin paljon. Jotain joka kuului aiemmin ihmisille joita hän rakastaa.”
”No joo..." poika totesi, mutta hetken kuluttua lisäsi "Mutta ne on huonekaluja, niillä ei voi tehdä mitään kivaa, ne vaan seisoo siinä ja hajukin olisi haihtunut myöhemmin!”
Jacob hymyili lempeästi, aikomatta yrittää selittää asiaa enempää. Hunterille rakkaimmat aarteet olivat leluja joita ymmärrettävästi ei ollut helppoa verrata tylsiin huonekaluihin, eikä poika ollut vielä menettänyt ketään läheistään jotta voisi käsittää asian täysin.
”Ymmärrät jonain päivänä,” mies siis vain totesi ja pörrötti pojan kutreja.
”Eikä se ollut vain huonekalut, hän ja herra Cotton joutuvat ulos omasta kodistaan. Ajattelepa jos joku pudottaisi hajupommin tänne ja me joutuisimme asumaan majatalossa etkä voisi tehdä kaikkia niitä asioita joita tykkäät kotona tehdä,” hän jatkoi muistuttaakseen koko tilanteesta.
”Me voitaisiin mennä Danielin ja Julien luo,” Hunter totesi lähes samantien, siis miettimättä hetkeäkään.
”Mutta jos meillä ei olisi ketään tarpeeksi tuttua kaupungissa,” Jacob tähdensi, olettaen että se oli Cottonien tilanne koska kukapa majatalossa haluaisi olla jos jonkinlaisissa kotioloissakin olisi mahdollista asua.
”Niin, no...” Hunter kommentoi nyt hieman harkitsevammin. Hän katseli käsiään ja nyppi pussilakanaansa sormillaan. ”...Minä rakastan seikkailuja,” hän kuitenkin totesi pienen virnistyksen käyden kasvoillaan mutta hän yritti pyyhkiä sen mahdollisimman nopeasti pois.
Jacob pyöräytti silmiään ja luovutti toistaiseksi. Ehkä viikari viitsisi ajatella enemmän ja ymmärtäisi asian ikävyyden kunhan joutuisi viettämään muutaman tunnin skunkinhajuisessa asunnossa ja huomaamaan miten raskasta sen siivoaminen olisi.
”No, minä olen Cottonien kanssa samaa mieltä karkkisaaliisi suhteen, mutta,” Jacob jatkoi, ja nosti sormeaan ennen kuin Hunter ehti alkaa protestoimaan.
”Jos raikastat heidän kotinsa huolellisesti ja valittamatta turhia, annan saaliisi sinulle työn jälkeen. Tulen mukaasi, ihan vain sillä että en halua päästää sinua tuntemattomien luo yksityisiin tiloihin yksin.”
”Okei,” Hunter vastasi hieman synkeänä mutta selvästi tyytyväisenä että sai pitää makeisensa.

”Vielä kolme asiaa,” Jacob jatkoi, katsellen poikaa, ja toivoi että ne olivat tosiaan viimeiset sillä hänkin kaipasi kovasti jo nukkumaan.
”Et enää mene karkki-vai-keppos-kierrokselle ilman aikuisen valvontaa,”, hän sanoi ja Hunter päästi vain tyytymättömän äännähdyksen muttei katsonut hyödylliseksi valittaa sen suuremmin.
”Ja koska joudun korvaamaan antiikkikaluston entisöinnin ja ainakin yhden majataloyön, jäädytän taskurahasi kuukaudeksi.”
Eihän se tietenkään tehnyt summana juuri mitään ja heillä oli helposti varaa korvata tämä tempaus, mutta se ei ollutkaan seurauksessa olennaista. Hunter kuunteli vaiti ja rauhallisena, yrittäen kuvitella mikä se kolmas asia muka voisi olla.
”Ja voit vetää Nintendon yli joululahjalistastasi. Commodore 64 saa luvan kelvata yhä,” Jacob lisäsi päättäväiseen sävyyn.
”Mitä?!” Hunter huudahti epätoivoisena ja silmät suurina isäänsä tuijottaen, ponnahtaen takaisin istumaan, sillä tästä saattoi päätellä että vielä tunti sitten hän olisi ilmeisesti löytänyt uuden pelikoneen paketista jouluaamuna. ”Mutta olen halunnut sitä jo kamalan kauan!” hän valitti ja pomppi vuoteella hermostuneena.
”Päätös on lopullinen,” Jacob totesi tiukasti. "Mutta voithan aina alkaa säästää konsoliin ja ostaa sen aikanaan itse. Siten saisit siitä erityisen suuren ilon," mies ehdotti, joskaan ei aikonut laittaa poikaa säästämään koko hurjaa summaa. Pikkupojan taskurahalla siihen menisi pieni ikuisuus - mutta jonkin aikaa tenava voisi halutessaan säästää ja asiaa katsottaisiin uudestaan myöhemmin. Jos poika olisi muutaman vuoden vanhempi, hän olisi ehdottanut jotain kevyttä työtä naapurustossa, säästöjen kartuttamiseksi, mutta vekara oli vielä liian nuori sellaiseen.
”Jaa...No...Niin kai...” Hunter mutisi hieman synkeänä, tuijottaen kattoon, asettuessaan takaisin makuulle ja peiton alle.
”Koetahan nukkua. Okei?” Jacob totesi, ravistaen kevyesti pojan kättä saadakseen tämän ajatuksistaan.
”Joo,” Hunter totesi vain puoliksi kuunnellen.
”No niin, hyvää yötä. Rakastan sinua,” Jacob toivotti ja suukotti kevyesti pojan otsaa.
”Hyvää yötä, isi,” Hunter vastasi ja antoi pienen aidon hymyn, vaikka hänen elämänsä haisisikin seuraavan kuukauden...Huomenna kai kirjaimellisesti muutaman tunnin.

Hetken Hunter makasi selällään miettien kaikkea äskeistä, mutta ajatukset kallistuivat lopulta toivottomasti pelikonsoliin joka oli siirtynyt kaukaiseksi haaveeksi. Lopulta poika pomppasi pystyyn ja kipitti vaatekaapilleen, ja kaivoi sen alimman hyllyn perimmäisestä nurkasta pussin johon oli kerännyt säästöjä. Harmikseen hän totesi että kolikoiden määrästä huolimatta siellä oli vain yksi punta. Äh, kestäisi ikuisuus ennen kuin hän saisi kasaan pelikonsolin hinnan! Siinä lattialla risti-istunnassa hän pohti omistiko jotain minkä voisi myydä, mutta ei keksinyt mitään mistä raaskisi luopua saati ketään kellä olisi varaa maksaa jostakin niin paljon kuin hän tarvitsisi.
Hän huokaisi syvään ja nakkasi säälittävät säästönsä pusseineen takaisin vaatekaapin perälle.
Ehkä...ehkä jos hän jotenkin ihmeen kaupalla onnistuisi olemaan oikein kiltti vielä joulun jälkeenkin...ehkä vanhemmat suostuisivat ostamaan pelikonsolin synttärilahjaksi helmikuussa? Etenkin jos hän yrittäisi säästää itsekin...Niine toiveineen ja suunnitelmineen vekara kömpi takaisin vuoteeseen ja haukotteli makeasti. Kolme tuntia lähes jatkuvaa juoksentelua naapurustossa oli yllättävän raskasta.

Carrie oli saanut helpommin unta, mutta Jacob puolestaan valvoi pitkälle aamuyöhön vaikka oli ottanut uneen auttavan tabletinkin. Mieltä vaivasi vielä hieman tämäniltainen, mutta enimmäkseen työasiat. Kahden aikaan hän nousi ylös keittämään kupin kuumaa kaakaota, tee kun vain valvottaisi lisää. Alas mennessään hän kurkisti ensin omaa huonettaan vastapäätä olevaan Hunterin huoneeseen jossa poika vaikutti tuhisevan syvässä unessa visusti peittojen alla ja kasvoiltaan vaikutti näkevän levollista unta. Vielä kurkistus aulan toisessa päässä sijaitsevaan Freyan huoneeseen, jossa tyttö tuhisi yhtä tyytyväisenä kuin veljensä mutta peiton alta näkyi vain pörröinen vaalea päälaki.
Olohuoneessa seinäkello löi kaksi, ja yön hiljaisuus tuntui suorastaan terapeuttiselta, etenkin kun tiesi että lapset olivat turvallisesti unten mailla.
Puoli tuntia myöhemmin hän pääsi uneen, ajatellen miellyttäviä asioita kuten lasten koulun joulujuhla jonka ohjelmanumeroa muksut harjoittelivat viikonloppuisin, Hunter oli valinnut laulamisen ja Freya osan näytelmässä. Molemmat olivat melko innoissaan numerostaan.
Halloween ei ehkä mennyt kaikkien nuottien mukaan, mutta jospa joulu menisi.