Lepyttelyyn velhojen, jekut estää namunen

[Stephen Hunter King]

Taikaministeriön porukka tietenkin tiesi mikä loitsu oli heitetty, missä ja milloin mutta sen tarkemmin, Hunter tiesi, nämä eivät voisi mitään todistaa.
Hunter antoi kiltisti ministeriön miesten tutkia hänen taskunsa ja taputella kuin turvatarkastuksessa näiden etsiessä hänen olematonta taikasauvaansa. Nämä kaivelivat reppuakin, mutta eihän sielläkään muuta ollut kuin herkkuja. Poika katsoi tarkasti ettei yhtään palaa kadonnut näiden suuhun. Ei sillä että hän olisi mitään asialle voinut.
"Poika on voinut piilottaa omansa johonkin," yksi ministeriön viranomaisista totesi pohtien ja vilkaisi poikaa epäluuloisesti ja arvioivasti. "Toisaalta hän vaikuttaa aivan liian nuorelta edes osaamaan loitsuja..." tämä mutisi puoliksi itsekseen, havainnoiden pojan pienikokoisuuden. äänen, ja nuoret kasvot, arvioiden sen pohjalta tenavan korkeintaan kahdeksanvuotiaaksi.
"Niin just, niin olen!" Hunter huudahti siihen väliin vakuuttelevaan sävyyn ja heilautti taas käsivarsiaan dramaattisesti, tuijottaen ylös äsken puhuneeseen mieheen. "Olen vasta seitsemän! En omista taikasauvaa enkä tosiaankaan osaisi loihtia tuollaista!" Varsinkaan noin mehevää, hän lisäsi mielessään.
Hän toivoi toivomasta päästyäänkin että Taikaministeriö ei sotkeutuisi tähän enempää vaan häipyisi jotta hän ehtisi juosta kotiin myöhästymättä liikaa.
"Mikä on nimesi, poika?" mies kysyi vakavana ja Hunterin mielestä aivan liian kiireettömään sävyyn.
"King. Hunter. ...Teidän kirjoissanne varmaan Stephen," hän vastasi kärsimättömän oloisena. Nimen valehtelusta ei olisi mitään hyötyä jos nuo päättäisivät ennemmin tai myöhemmin tulla haastattelemaan heidän talonsa lapsia. Mutta miten virkaintoisia täytyy olla että yhden lepakonräkäherjan takia viitsittäisiin nostaa niin iso numero? Nuo vaan vaikuttivat juuri siltä.
"Vekarat valehtelevat herkästi, kun haluavat kiemurrella vaikeuksista. Hän kuitenkin on taikavoimainen ja oli paikalla. Lienee parempi tarkistaa asia pojan vanhemmilta, ettemme suotta tuhlaa aikaa etsintöihin," toinen ministeriön miehistä totesi tyynesti. Tämä kuulosti siltä kuin olisi aivan varma että heillä oli syyllinen kynsissään.
"Mut- mut-" Hunter aloitti hieman hätääntyneenä sanoja etsien. "Miksi? Minulla ei ole sauvaa enkä käy Tylypahkaa," hän intti ja napitti intensiivisesti ylös ministeriöläisiin, "Tämä on typerää!" hän jatkoi koko ajan kärsimättömämpänä. Häntä ei yhtään kiinnostanut palata kotiin lauma hapannaama-aikuisia kannoillaan, varsinkaan viranomaisia. Häntä hermostutti mitä isi sanoisi jos tästä nousisi iso numero. Toisaalta mitä kauemmin tässä väittelisi sitä enemmän minuutteja kului ja kaiken päälle myöhästyisi kotiintuloajasta.

Ministeriöläiset eivät tuntuneet edes kuuntelevan häntä, ja samassa ulko-ovi aukesi uudestaan ja kammottava skunkinhaju leijui pihalle asti.
Se tosiaan oli levinnyt muuallekin kuin kohdehuoneeseen. Oli kyllä totaalisesti hintansa arvoinen pommi! Hunter pohti vaikuttuneena, katsoessaan ovesta sisätiloihin.
Toinen ministeriöläisistä yökkäsi ja toinen nipisti nenänsä kiinni ja näytti pahoinvoivalta. Samoin teki Hunter joka pahoinvoinnin keskeltäkin näytti tyytyväiseltä pommin laatuun.
"Öyyh, mitä siellä oikein tapahtuu?" ministeriön mies kysyi ja perääntyi muutaman askeleen pihatiellä.
Hunter puolestaan oli tarttunut reppunsa toiseen olkaimeen ja yritti kiskoa sitä Filipin otteesta.
"Anna se tänne, olet syönyt sieltä jo liikaa", hän tiuskaisi katsoen pistävästi ylös Filipiin, vaikkei ollut nähnyt miehen syövän kuin sen yhden hedelmärakeen mutta ukko näytti niin tympeältä että hän epäili tämän saattavan varastaa enemmänkin.