Lepyttelyyn velhojen, jekut estää namunen

[Stephen Hunter King]

He olivat sopineet että Jesse liukenisi paikalta heti lepakonräkäherjan heitettyään sillä tämä oli jo jäänyt kerran kiinni jästien nähden loihtimisesta eikä tätä huvittanut saada toista varoitusta tällaisen takia sillä kolmannesta menettäisi taikasauvan ja Tylypahka-koulutuksen. Kaveri ehti hyvin pinkoa pakoon ennen kuin talon väki – joka onnellisesti todella oli kotona mutta teeskenteli ettei ollut – ehti päästä tilanteen tasalle.
Hunter polvistui katolla, piti kiinni talon kulmasta ja kurkisti varovasti autotallin katon reunan yli ja katsoi silmät innostuksesta kiiluen kun parvi lepakoita räki vallan mehevästi jonkun onnettomasti ensimmäisenä ulos ehtineen naisen päälle. Hiljaa itsekseen naureskellen poika perääntyi takaisin katolla ja kipusi jälleen ylös, alkaen tosissaan punoa pakosuunnitelmaa.

Siis sisäpihojen kautta jonkin matkaa kotiin päin, sitten jostain kolosta takaisin kadun puolelle ja tämän talon kohdalle muina miehinä nappaamaan karkkireppu mukaan. Helppoa! Hän katoaisi sisäpihojen varjoihin ja puskiin helposti, pieni kun vielä oli. Pensaiden ja puiden takana silti kannattaisi pysyä sillä puku tosiaan oli kirjavahko ja sisäpihoille luvatta astuminen laitonta.

Vekara selvisi äänettömästi talon katolle ja konttasi ja mönki siellä varovasti kohti loivaksi muuttuvaa kattoa ja sisäpihan puolelle laskeutuvia palotikkaita. Mutta sitten hän havaitsi siellä liikettä ja perääntyi välittömästi. Olikohan hänet huomattu ensin? Saattoihan joku katolle katsella jos huomasivat mistä pommi oli pudonnut.
Jos olisi pakko, hän voisi hypellä kattoja pitkin eteenpäin...Tämän kadun talot kun olivat aivan kiinni toisissaan...Ainakin muutama, jos hän ei vallan väärin muistanut.
Hän aikoi ensin odottaa hetken lisää, mutta etupihalta kuului mitä ärsyttävimmät ja kamalat sanat.
Minun karkit! Hunter huudahti mielessään ja potkaisi savupiippua jonka vieressä istui.
Ei auta. Niitä hän ei tänne jättäisi vaikka mikä olisi! Tai siis, eihän hän ollut mitään laitonta tehnyt, eihän tuosta pommista mitenkään ulospäin huokunut taikuus, se voisi olla harvinaisen mehevä jästien pilailupommi. Hän ei ollut kuunnellut lainkaan valituksia huonekaluista, mutta tiesi ettei tuollainen ainakaan mitään rikkoa voinut.
Varsin tyytyväisenä juonitteluunsa ja haluten ehdottomasti karkkinsa takaisin, hän kömpi ylös ja kipusi jälleen kerran alas autotallin katolle. Siinä hän huomioi että merirosvopuvun kengät eivät olleetkaan ihan paras mahdollinen katolla liikkumiseen – aivan liian liukkaat pohjat – joten kattoja pitkin karkaaminen olisi muutenkin jäänyt vain haaveeksi.

Poika ilmestyi autotallin katon reunalle etupihan puolelle ja asetti toisen kämmenensä talon seinää vasten tasapainon varmistamiseksi. Katto oli kyllä tasainen eikä läheskään yhtä korkealla kuin talon katto, mutta ylhäältä katsottuna se tuntui hurjemmalta korkeudelta mitä oli.
”Hei, hapannaamat, etupihalla on toisenlainen pilailupommi ja se räjähtää pian! Voin viedä sen pois. Laske reppu maahan ja peräänny sen luota hitaasti ja kauas!” Hunter julisti mahtipontiseen sävyyn. Tenava toivoi että mies joka piteli hänen saalistaan laskisi sen maahan siihen asti kunnes hän ehtisi alas. Sitten hän voisi napata sen ja häipyä itsekin paikalta.
Pikkupojan silmissä tuikki ilkikurinen mutta samalla hieman vakavamielinen kiilto, jota karmiva zombie-kasvomaalaus kuunvalossa teki arveluttavan oloiseksi. Osittain hän vain tahtoi pilailla melko harmittomasti mutta toisaalta otti karkkisaaliinsa hyvin vakavasti.
”Vai haluatteko nähdä mitä se tekee?” vekara kysyi ja virnisti iloisesti, uskoen olevansa tilanteessa voitolla.