If You Can't Soar with the Eagles, Don't Fly with the Flock [K-18]

[Phoenix Levon Scamander]

Pe, 11.4.1980
Ealing, Lontoo, Englanti
13:00

Saphira ei tiennyt mitä ajatella, kun melkein kaksi viikkoa oli kulunut eikä Oliveriksi itseään väittävästä henkilöstä kuulunut mitään. Mutta tänään hän astui kotiovestaan sisään, laukussaan uusi kirje tutuksi tulleella käsialalla osoitettuna. Hän repi kuoren auki välittömästi ennen kuin edes riisui ulkovaatteitaan, ja sulki oven hiljaa perässään, alkaessaan lukea kirjettä. Nainen kurtisti otsaansa. Tuntui oudolta ettei sota olisi koskettanut pohjois-Englantia lainkaan, mutta toisaalta ehkä Oliver tai "Oliver" majaili jossain niin syrjässä ettei se vaikuttanut paikallisesti. Saphira kuittasi sen sillä ja päätti ettei se ollut epäilyttävä merkki. Mutta kirjeenvaihtajan kiirehtiminen tapaamiseen vaikutti myös hälyttävältä. Toisaalta niin vaikutti lähes kaikki yllättävät tapahtumat ja asenteet nykyään, etenkin kun oma perhe sattui olemaan aktiivisesti sodan osapuoli.

Nuori äiti huokaisi syvään potkaistessaan kengät jaloistaan suunnilleen kenkätelineen suuntaan, pudotti kirjeen ohikulkiessaan eteisen lipaston päälle ja asteli alakerran wc:hen pesemään kätensä. Hän hukkui ajatuksiinsa, ja lähes minuutin kuluttua hän huomasi yhä vasta esihuuhtelevansa käsiään. Pikaisen saippuoinnin ja huuhtelun jälkeen hän siirtyi keittiöön lounaalle. Hän otti jääkaapista erityisen tyytyväisenä eilisen illallisen tähteet. Nyt ei kokkaaminen kunnialla onnistuisi, tunteet ja ajatukset jälleen kaaoksessa. Vaikka hänellä oli lapsi ja aviomies ja miehen perhe sekä vahvat siteet kaikkiin, lapsuuden perheen viimeisenkin linkin menetys oli kova isku. Nainen ei voinut mitään sille että elätteli suurempaa toivonkipinää kirjeenvaihtajan todella olevan kauan kadonnut veli, kuin mitä olisi viisasta. Toisaalta taas, oli totuus kummin vain häntä myös suututti melkoisesti koko juttu.
Saatuaan paimenenpiirakan tähteet lautaselle ja mikroaaltouuniin lämpenemään, Saphira haki toimistosta kynän ja kirjepaperia. Tätä vastausta ei tarvinnut suotta kauan pohtia. Hän istui keittiön pienen pyöreän pöydän ääreen, tuijotti hetken tyhjää paperia, muotoillen vastausta mielessään.

Oliver,


Uskoisin että saan ehdottamasi päivän ja kellonajan sopimaan. Jos jotain sattuu ja joudun perumaan, laitan viestin pubin omistajalle, Tomille. Joten kysy häneltä jos minua ei näy siellä tuona lauantaina kahdeksan aikaan. Haluan kuitenkin tässä vaiheessa selventää että vaikka olisitkin veljeni Oliver, en ole tulossa syntymäpäväjuhliisi tänä vuonna. Ensimmäinen kirjeesi antoi ymmärtää että olisit voinut ottaa yhteyttä milloin tahana, mutta päätit kadota jäljettömiin jättäen perheesi roikkumaan kamalaan epätietoisuuteen neljäsosa-vuosisadaksi. Se ei innosta juhlimaan kanssasi missään yhteydessä. Olen vilpittömästi halukas tapaamaan, kuulemaan mitä tapahtui ja näkemään kuka olet nykyään. Mutta en yhtään sen enempää tässä vaiheessa jos koskaan. Jos vaikka pystyisinkin antamaan anteeksi jonain päivänä, se ei tarkoita etteä voisimme rakentaa minkäänlaisen suhteen uudestaan. Meidän on ensin nähtävä sovimmeko edes enää toistemme arvomaailmoihin ja elämiin.

Parasta toivoen,
Saphira

Kirjoittaessaan hän ei edes kuullut mikroaaltouunnin kilahdusta. Ruoka jatkoi jäähtymistään kun nainen keskittyi lukemaan vastaustaan huolella läpi pariin otteeseen. Hän halusi viestin olevan vahva, mutta ei liian vihamielinen tai töykeä, eikä etenkään unohtaa siitä mitään tärkeää. Syvä suru äidin kuolemasta lietsoi jo valmiiksi vahvoja tunteita erityisen voimakkaasti, mutta pitkä sota ja äitiys oli jo auttanut tunteidenhallinnan kyvyn parantamisessa. Kirje vaikutti hänestä hyväksyttävältä, mutta hän ei ollut enää lainkaan niin varma tapaisiko hän Noidankattilassa ketään tuona lauantaina, oli kyseessä sitten Oliver tai ei. Saphira nojasi vasenta kyynärpäätään pöytään ja poskea käteensä, naputtaen kirjepaperia kuulakärkikynällään, katse luotuna ulos puutarhaan keittiön ikkunasta. Ja entä sitten, jos tapaaminen toteutuisi?
Mitä tälle henkilölle voisi kertoa omasta puolestaan?

No, yksi asia ainakin oli varma; Phoenixin olemassaolosta ei häneltä pääsisi puoltakaan sanaa edes epäsuorasti, niin kauan kun olisi epäselvää millaisen ihmisen kanssa oltiin tekemisissä. Theoakaan ei ehkä kannattaisi mainita kuin hyvin harkiten. Ja lopultakin, tällaisessa tapaamisessa se kyllä olisikin kauan kadonneeksi veljeksi väittämän osapuolen vastuu puhua omasta elämästään ja motiiveistaan enemmän kuin toisinpäin.
Parikymmentä minuuttia myöhemmin kurniva vatsa havahdutti hänet nykyhetkeen. Saphira laski kynän pöydälle ja nousi hakemaan kaapista juomalasin, matkan varrella asettaen mikroaaltouuniin pari minuuttia lisää.
"No...Jos se ei ole ansa, saanpahan ainakin jonkinlaisen sulkeuman yhteen elämäni suurimmista murheista jos en sen enempää. Isä ja äiti eivät sitäkään, mutta he olisivat onnellisia minunkin puolestani..." hän jutteli itselleen kaataessaan lasiin maidon sijaan greippi-siideriä.