Kun käärme haukkuu

[Stephen Hunter King]

”Muistatte sitten että eläinten häkkejä tai terraarioita ei avata. Ja pysytte kaupan sisällä,” Jacob toisti vielä kotona puhuttua asiaa, kun kolmikko lähestyi Ihmeiden Eläintarhaa, väkeä vilisevällä Viistokujalla. Koska hän ei pitänyt taikamatkustuskeinoista, he olivat saapuneet keski-Lontooseen metrolla, kävelleet Charing Cross Roadille ja stuneet Viistokujalle Vuotavan Noidankattilan kautta.
Näin päätyen kujan pohjoispuolelle jossa oli sisäänkäynti Iskunkiertokujalle, Jacob ei saanut mielenrauhaa ennen kuin he pääsisivät turvallisesti Ihmeiden Eläintarhaan, joka onneksi oli myös samalla puolella kujaa. Ei hän muutenkaan koskaan halunnut näin pienten lastensa seikkailevan yksin miten sattui – vaaroja oli yleensäkin paljon – mutta Iskunkiertokuja ei ainakaan auttanut asiaa.
3-vuotias Freya kulki hänen sylissään mutta 5-vuotiaalle pojalle hän oli pienen väittelyn jälkeen antanut luvan kulkea itsenäisesti, ja tämä harhaili muutaman metrin edellä Jacobin pitäessä tätä tiukasti silmällä jottei vekara ehtisi näköpiirin ulkopuolelle ja pysyisi muutenkin mahdollisimman turvassa. Vaikka tuskin tämän kujan puolella kukaan hämärätyyppi noin vain uskaltaisi mitään tempaista, mutta ei sitä koskaan varmaksi tiennyt.

”Stephen, kuulitko sinä?” mies kutsui, sillä poika vaikutti olevan täysin omissa maailmoissaan. Eikä ihmekään sillä tämä leikki yksityisetsivä Sherlock Holmesia, yllään joululahjaksi saamansa asianmukainen puku johon kuului valmiina myös iso suurennuslasi. Lisäosaksi siihen oli ostettu nallipyysy joka muistutti Webley Bulldog-taskurevolveria jota Sherlock Holmes kantoi.
”Joo joo!” poika vastasi hajamielisesti, katsomatta isäänsä, ja jatkoi tutkimuksiaan – sillä hetkellä tuijottaen mukulakivitykseen tarttunutta kuraista jalanjälkeä joka oli aivan valtava. Varmaan jättiläisen! Poika testasi ettei suurennuslasinsa vaikuttanut siihen erehdyttävästi, mutta ei, kyllä se oli ihan oikeasti hirmuisen iso. Ei ollut tavallisen aikuisen jälki.
”Perillä ollaan,” Jacob totesi taikaeläinpuodin ikkunan ilmestyessä näkyviin, ja Stephenkin käänsi huomionsa siihen, tarkastellen sen näyteikkunaa suurennuslasinsa läpi. He olivat ennenkin käyneet Viistokujalla, kuulema kerran myös Ihmeiden Eläintarhassa. Mutta ennen Freyan syntymää kun hän oli ollut vasta 2-vuotias joten muistikuvia ei ollut ja vierailu oli kummallekin vekaralle erityisen jännittävä.

”Hei vaan, ja kiitos kutsusta,” Jacob vastasi hymyillen, vaikka olikin kiittänyt jo puhelimessa. Oli oikein mukavaa päästä muksujen kanssa tutkailemaan taikaeläimiä ilman hälinää ja huolta muista asiakkaista.
”Hei!” lapset vastasivat iloisesti yhteen ääneen, tarkoittaen sen kummallekin sisaruksista, Jacobin laskiessa tytön sylistään maahan ja lapset astuivat isänsä edellä meluisaan ja haisevaan kauppaan. Eläinkaupan aromit aiheuttivat Stephenille deja vu -hetken, mutta selkeitä muistoja ei noussut mieleen.
”Missä se haukkuva käärme on? Tekeekö se jotain muutakin koiramaista?” Stephen uteli heti, katseensa harhaillen suuressa määrässä kaikensorttisia taikalemmikkejä ja otti samalla Sherlock-lakin päästään ja tunki sen takin taskuun sillä ei halunnut minkään otuksen nappaavan sitä huomaamatta. Freya ei osannut sanoa mitään, tyttö vain tuijotti silmät suurina hassunnäköisiä pieneläimiä ja asteli eteenpäin, polvistuen lattialle katselemaan valkoista kania joka muuttui vähän väliä silinterihatuksi. Se vaikutti vielä lapselta sekin.