19-03-2016, 03:17 AM
Pojan aggressiivisuus tuntui väistyneen, mutta tietynlainen - vaikkakin hallittava - halu lintua kohtaan oli silti havaittavissa. Tämän Dumbledore tulkitsi kuitenkin vain loitsun jälkivaikutukseksi.
Juniori kysyi, että eikö hän saisi ikinä enää lintua kiinni. Pojan ääni oli ehkä jokseenkin epätoivoinen, mutta siinä välähti viattoman lapsellinen ja rehellinen kaiku, mihin Dumbledore vastasi lempeästi hymyillen ja yksinkertaisesti nyökäten: "Et niin."
Sitruunakarkit tuntuivat kuitenkin tekevän kaupan, mistä Dumbledore oli hyvillään. Poika siis sentään kykeni keskittymään nyt muuhunkin kuin polttavaan pakkomielteeseensä. Vaikka Juniori oli hyväksynyt karamellin tarjouksen, tuntui poika silti olevan vielä synkeä ja hetken näytti siltä, kuin tämä olisi vajonnut omiin ajatuksiinsa. Dumbledore ei kuitenkaan puuttunut tilanteeseen, vaan antoi pojalle oman aikansa ja keskittyi sen sijaan availemaan yhtä sitruunakarkkia paperistaan. Melko pian Juniori kuitenkin havahtui ja sai Dumbledoren kohottamaan katseensa. Juniori ei selvästikään ollut vielä valmis luovuttamaan, johon Dumbledore naurahti silmät hyväntahtoisuutta tuikkien. Hän otti rasiasta uuden sitruunakarkin ja alkoi avaamaan sitä, siirtäen katseensa karkkiin. "Jos jotain olen näin vanhalla iällä oppinut, niin sen ettei tavoitteitaan aina kykene saavuttamaan - vaikka niiden eteen tekisi kuinka töitä", Dumbledore sanoi Juniorille, katsellen edelleen karkkiaan mutta kohotti katseensa poikaan, katsoen tämän kasvoja nyt lempeästi ja tarkastellen, "mutta se ei tarkoita ettäkö meidän pitäisi vaipua epätoivoon. Meidän on vain valittava uusi suunta."
Dumbledore tarkasteli pojan kasvoja, ja niihin tuntui palanneen koulupojan oma elämän väri. Juniori puhkui intoa ja suunnitelmia kuinka saisi tavoittelemansa, mutta hallitsematon pakkomielteisyys oli kadonnut. Dumbedore tiesi että juniori tarvitsi vielä hänen manauksensa lisäksi Mungosta hoitoa, mutta hänestä tuntui että nyt olisi ehkä vielä viisainta hieman jututtaa poikaa ja pitää silmällä tilannetta, mikäli loitsu ei olisikaan kokonaan suostunut kaikkoamaan.
Juniori kysyi, että eikö hän saisi ikinä enää lintua kiinni. Pojan ääni oli ehkä jokseenkin epätoivoinen, mutta siinä välähti viattoman lapsellinen ja rehellinen kaiku, mihin Dumbledore vastasi lempeästi hymyillen ja yksinkertaisesti nyökäten: "Et niin."
Sitruunakarkit tuntuivat kuitenkin tekevän kaupan, mistä Dumbledore oli hyvillään. Poika siis sentään kykeni keskittymään nyt muuhunkin kuin polttavaan pakkomielteeseensä. Vaikka Juniori oli hyväksynyt karamellin tarjouksen, tuntui poika silti olevan vielä synkeä ja hetken näytti siltä, kuin tämä olisi vajonnut omiin ajatuksiinsa. Dumbledore ei kuitenkaan puuttunut tilanteeseen, vaan antoi pojalle oman aikansa ja keskittyi sen sijaan availemaan yhtä sitruunakarkkia paperistaan. Melko pian Juniori kuitenkin havahtui ja sai Dumbledoren kohottamaan katseensa. Juniori ei selvästikään ollut vielä valmis luovuttamaan, johon Dumbledore naurahti silmät hyväntahtoisuutta tuikkien. Hän otti rasiasta uuden sitruunakarkin ja alkoi avaamaan sitä, siirtäen katseensa karkkiin. "Jos jotain olen näin vanhalla iällä oppinut, niin sen ettei tavoitteitaan aina kykene saavuttamaan - vaikka niiden eteen tekisi kuinka töitä", Dumbledore sanoi Juniorille, katsellen edelleen karkkiaan mutta kohotti katseensa poikaan, katsoen tämän kasvoja nyt lempeästi ja tarkastellen, "mutta se ei tarkoita ettäkö meidän pitäisi vaipua epätoivoon. Meidän on vain valittava uusi suunta."
Dumbledore tarkasteli pojan kasvoja, ja niihin tuntui palanneen koulupojan oma elämän väri. Juniori puhkui intoa ja suunnitelmia kuinka saisi tavoittelemansa, mutta hallitsematon pakkomielteisyys oli kadonnut. Dumbedore tiesi että juniori tarvitsi vielä hänen manauksensa lisäksi Mungosta hoitoa, mutta hänestä tuntui että nyt olisi ehkä vielä viisainta hieman jututtaa poikaa ja pitää silmällä tilannetta, mikäli loitsu ei olisikaan kokonaan suostunut kaikkoamaan.