Child's play on dark days

[Barty Crouch Jr.]

”Enkä ole,” poika tiuskaisi oletukseen väsymyksestä. Oikeastaan hän oli, mutta oman kokemuksensa mukaan lähinnä äskeisen liikenneonnettomuuden ja sen jälkeen kaiken juoksemisen eikä niinkään loitsimistensa takia, eikä hän olisi halunnut välittää siitä. Hän aikoi jatkaa jahtia, mutta kääntäessään katseensa takaisin eteenpäin, hän joutui toteamaan linnun jälleen karanneen. Istuen toinen polvi muurin päällä ja toinen jalka jo sen toisella puolella, Juniori huokaisi syvään ja jokseenkin kiukkuisena. Kolmas menetys alkoi olla jo vähän liikaa. Hänen mielentilansa alkoi muuttua lähemmäs epätoivoista. Toisaalta hän ei enää tuntenut niin pakottavaa tarvetta seurata lintua kuin hetkeä aiemmin joten poika ei pudottautunut alas muurilta vaan katseli Dumbledorea epäluuloisen arvioiden. Tämä oli väittänyt olevansa huolissaan hänestä eikä osoittanut kiinnostusta lintuun – niin käsittämätöntä kuin se olikin, mutta silti...Oli kokonaan tämän syytä että se oli taas päässyt pakoon.
Juniorin olemus oli kireä, vihaisuus liukui jonnekin syvemmälle ja pinnalle nousi ahdistus ja levottomuus. Pojan hengitys oli nopeaa ja kasvonsa synkät ja tämän teki selvästi yhtä aikaa mieli raivot ja itkeä, juosta paniikissa linnun menosuuntaan ja kuitenkin istua siinä murehtimassa kovaa kohtaloaan.
Sitruunakarkkitarjous onnistui kuitenkin herättelemään lasta tuon kaiken alla, mikä näkyi ohikiitävän hetken pojan kasvoilta, mutta katosi yhtä nopeasti luonnottoman pakkomielteen puskeman murheen alle.
”En ikinä saa sitä lintua, enhän?” poika totesi synkeänä, sinisenharmaat silmänsä tummuen nyt eri syistä kuin aiemmin. Siksi rehtori oli varmaan ollut huolissaan, koska hänen tavoitteensa oli mahdoton? Poika päätti istahtaa siihen hetkeksi pohtimaan mahdollisuuksiaan sitruunakarkin äärellä. Hän ei muistanut edes kiittää yhden karkin rasiasta poimiessaan sillä hänen ajatuksensa olivat yhä liimautuneet kaikonneeseen arteeseensa ja hän siis vaipui syvälle synkkiin ajatuksiinsa. Jos Dumbledore vastasi jotakin, se kuului pojan korvissa vain etäisenä ja epäselvänä äänenä.
”Hei!” hän yhtäkkiä hihkaisi piristyneempänä, nousi polviensa päälle istumaan ja heilui taikasauvansa kanssa innoissaan, aiempi levottomuus hyperaktiivista tilaa lähestyen. ”On varmaan olemassa joku loitsu jolla saa itsensä lentämään kuin lintu! Silloin sen seuraaminen on tosi helppoa!” poika julisti ideansa ja yritti ankarasti pohtia mitä kaikkea oli lukenut eri kirjoista. Moista loitsua ei tietenkään ollut, mutta jokin hänen sisällään käski katsoa uusimmista löydöksistään jotain korvikkeeksi kelpaavaa. Hetken poika katseli vierellään istuvaa vanhusta silmäkulmastaan, pohtien kannattiko niitä nyt ihan tässä ja nyt ottaa esille sillä se lapsi joka tiesi tekevänsä jotain tavalla jos toisellakin väärää, oli päässyt selvemmille vesille, vaikka vain hetkittäin. Hän tiedosti kyllä Dumbledoren olevan hänen rehtorinsa, muttei kovin tarkasti millainen persoona tämä oli.
”Luulen, että haluat auttaa minua joten auttaisitko löytämään jonkinlaisen loitsun lentämiseen? Vaikka et ehkä pitäisikään kirjavalinnoistani?” hän kysyi kokeilevaan sävyyn.