Lost in my mind, K-16

[Credence Barebone]

Tyttö pääsi kuin pääsikin ylös Credencestä tukea ottaen ilman sen enempiä horjumisia. Dena ilmoitti haluavansa poiketa keittiön kautta ennen tupaan menemistä, nälissään kun oli. Credence huomasi, että häntä itseäänkin oli alkanut hiukoa jonkinverran, joten hän rupesi kävelemään linnaa kohti. Ensimmäiset pari askelta olivat vielä tutisevia, mutta tahtinsa tasoitettua Credence tuskin hoippui enää ollenkaan. Credence tarkkaili tytön menemistä sen varalta, että tuo kaatuisi uudelleen. Hän ei halunnut, että Dena satuttaisi itsensä jo toistamiseen, ei jos Credencellä olisi siihen mitään sanomista. Hänen adoptioäitinsä oli opettanut Credencelle, että hänen ei pitäisi satuttaa yhtäkään tai antaa yhdenkään tytön satuttaa itseään, jos voisi asialle jotain tehdä. Hänen kuuluisi käyttäytyä kuin herrasmies hatun sisällä-pois-ottamisia myöten. Niin, sen oli hänen adoptioäitinsä 'opettanut' pojan selkäytimeen. Credencen selkäpiitä karmi ajatuskin hänen äitinsä suututtamisesta, joten tuota naista Credence pyrki usein tottelemaankin. Muut auktoriteetit Credencen elämässä olivat lähinnä sivuseikka ja muut säännöt vain suuntaviivoja.

[Cullodena Aiken]

Kun Dena sai tukea Credenceltä, tyttökin sai pidettyä suhteelisen hyvin tasapainonsa ja matka kohti linnaa alkoi. "Kiitti, kun hoidit haavani", tyttö sanoi sammaltaneella äänellä ja nosti katseensa nuorukaiseen. "Kiitti oikeesti", tyttö sanoi vielä uudestaan ja hänen katseensa oli humalasta huolimatta kiitollinen.
Matka koululle tuntui melko pitkältä, mutta lopulta he pääsivät linnaan ja keittiötilan ovelle, jossa Dena kutitti päärynää, saaden oven kahvan esiin. Hän horjahteli Credencen kyljessä sisälle kyökkiin ja katsoi lähinnä olevaa kotitonttua. "Tuo minulle syötävää, pliis", Dena pyysi ja lysähti lähimmälle tuolille. "Kyllä neiti, heti neiti", kotitonttu Urgalia sanoi, se oli tuona iltana keittiövuorossa ja oli valmis palvelemaan tapansa mukaan.

[Credence Barebone]

Dena kiitti Credenceä useammankin kerran tuon haavan parantamisesta. Credence vilkaisi tyttöä ja nyökkäsi kiitollisen joskin epävarman vastauksen sen enempiä mutisematta. Credence ei ollut kovin montaa kiitosta elämänsä aikana kuullut, joten hän oli eittämättäkin hieman hämillään.
Keittiöön saavuttuaan Credence katseli hetken kotitonttujen touhuja ja kuunteli sivukorvalla Denan pyytävän ruokaa tontuilta. Credence päätti itsekin tehdä samoin, sillä häntä ei juuri tänään huvittanut mennä illalliselle suureen saliin valtavan ihmisjoukon hälinään syömään. "Laittaisitteko minullekin jotain?" Hän kysyi samalta kotitontulta kuin Denakin oli kysynyt ennen tuolille lysähtämistään. Credence istahti pian itsekin tytön viereiselle tuolille laskien kädet syliinsä ja odotti ruokaansa.

[Urgalia]

Vihreähiuksinen tonttutyttö katsoi nuoria, huomaten noiden oudon käyttäytymisen, osaamatta yhdistää sitä alkoholiin. Kun luihuisoppilaat olivat sanoneet, mitä he tahtoisivat, Urgalia kumarsi niin syvään, että hänen nenänsä hipoi lattialankkuja. "On ilo toteuttaa toiveenne", hän sanoi honottavan kimakalla äänellään ja viipotti hakemaan ruokaa. Mutta, koska hän oli Urgalia, ei kaikki sujunut hyvin. Hän oli aikeissa leijuttaa herkkulautasen nuorten valitsemaan pöytään, mutta onnistui saamaan täyden lautasellisen herkkuja poukkoilemaan ympäri keittiötä ja salaman nopealla vauhdilla. "Urgalia!!" muut kotitontut huusivat yhteen äänen. Noiden äänistä kuuli, että kukaan ei pitänyt tuon tonttutytön läsnäolosta, tuo kun oli ainainen sähläri ja liian vilkas. Sen lisäksi Urgalia oli nuori, lähes lapsi vielä, kun nämä muut kotitontut hipoivat jo 15-30 ikäluokkaa. Ja kaikista muista poiketen, Urgalia oli albiino ja valkoinen.

Luihuistyttö huomasi kuinka albiinotonttu laski katseensa maahan ja kyyneleet tuon poskilla. Urgalia tiesi liiankin hyvin, ettei hänestä oikein pidetty. Tavallisesti iloinen tonttutyttö oli nyt vain hiljaa paikallaan. Muut kotitontut pysäyttivät, niinkuin aina, Urgalian vahinkoloitsun. "Jatka työtäsi lapsi", yksi kiukkuinen miestonttu sanoi. Urgalia toi nyt perinteisellä menetelmällä herkkulautasen ja kaakkaota ja limonadia. "On ilo palvella teitä", se sanoi ja nyyhkäisi hiljaa.
Kuultuaan kotitontun nyyhkäisyn, Denan sydämessä heltyi ja hän veti tuon tonttutyön humalaiseen halaukseen. "Älä itke pieni. Olet arvokas", Dena sanoi hyvin sammaltuneella äänellä. Urgalia hämmästyi yllättävää elettä, eikä osannut perääntyä. Lopulta Dena hellitti otteen ja alkoi syödä herkullista savulohta ja otti perunasosettakin. "Kiitos tästä sapuskasta", Dena mutisi ja haarukoi ruokaa suuhunsa. Hän terästi hieman kaakkaotaan tuliviskillä ja joi sitä pitkän kulauksen. Kaakkao olisi ennemmin ollut jälkiruuan kanssa otettavaksi, mutta Dena ei semmoista viitsinyt ajatella. Humalainen tyttö söi mitä mieli ja hänellä teki juuri mieli sitä, mitä hän oli saanutkin syötäväksi. "Mmm... Tää on hyvä", hän mussutti suu täynnä ruokaa. Urgalia nousi roikkumaan etuhampaiden varaan pöydänreunalle ja katsoi suurilla punaisilla silmillään, kun nuoret söivät. "Kahhokaa, mihä  miä ohaan", albiinotonttutyttö honotti epäselvästi. Dena käänsi hölmistyneen katseensa kotitonttuun, joka pelleili pöydän reunalla ja käänsi siten katseensa Credenceen ja kysyi: "Näenkö harhoja vai temppuileeko tuo kotitonttu?"

[Credence Barebone]

Istahdettuaan tuolille ja kotitontun lähdettyä vauhdilla ruoan metsästykseen, Credence kuuli ryskettä ja vihaisia murahduksia kotitontun suunnalta. Tuo oli ilmeisesti kaatanut ruoat tarjottimineeen lattialle ja nyt muut toruivat sitä. Pian tonttu kuitenkin tuli hieman haikeana tuomaan heidän ruokansa. Credence vilkaisi Denan suuntaan huolestunein ilmein ja katsoi tyttöä lohduttamassa kotitonttua. Credence oli ensimmäisenä vuonnaan Tylypahkassa ollut hieman epävarma tonttujen kanssa sillä hänen adoptioperheellään ei ollut tontun tonttuakaan taloudessa hänen kasvaessaan. Kuitenkin hän oli tottunut kyseisiin olentoihin ja nykyään oli välinpitämätön kotitonttuja kohtaan -ne pitivät olostaan Tylypahkassa ja oikeastaan vain häiriintyivät huomiosta, joten hän jätti ne rauhaan. Credence laski katseensa pöydälle ja otti oman ruoka-annoksensa. Hän alkoi syömään sitä hiljakseen, kun Dena kehui omaa annostaan tontulle ja pian tuo piristyikin. 
Ilmeisesti se teki jotain hassua sillä välin, kun Credence keskittyi ruokaansa, sillä Dena kysyi häneltä hölmistyneenä näkikö harhoja vai ei. Credence oli hieman hämillään ennenkuin katsoi tonttuun. Nuori kotitonttu roikkui hampaillaan kiinni pöydän reunassa. Credence päästi hiljaisen, naurahduksen sekaisen hymähdyksen tontun pelleilyille.

[Cullodena Aiken]

Dena tunsi jokseenkin oudosti, mutta hymähti myös leikkivälle kotitontulle. "Olet taitava", hän sanoi sammaltavalla äänellä, jatkaen syömistä. Humalataso hieman tasottui, kun söi hyvää ruokaa. Hän ei kuitenkaan sen enempää kiinnittänyt huomiota kotitonttuihin. "Onko teillä kotona tonttuja?" Dena kysyi hieman epäselvällä äänellä ja lisäsi: "Meillä ei oo ollu. Mutta äiti opetti, että kaikki elävät olennot on arvokkaita."
Dena otti ison huikan kaakaostaan ja jatkoi taas syömistä, lautanen ei tuntunut ehtyvän, eikä nälkä vielä ollut lähtenyt, mutta se ei Denaa häirinnyt. "Urgalia, hommiin", yksi kotitontuista sanoi ja tonttutyttö lopetti hammaskiikun ja riensi isomman tontun perässä työntouhuun.

[Credence Barebone]

Dena kehui tontun akrobaattisia taitoja ja Credencen täytyi myöntää; jos hän olisi ollut kotitonttu, ei hän ihan helpolla hampaiden varassa pöydän reunalla kiikkuisi. Olihan se melkein sama kuin jos hän itse roikkuisi omilla hampaillaan katon korkuudelta. 
Dena jatkoi syömisiään ja Credence teki samoin. Kuitenkin hän joutui keskeyttämään tuon jälleen, sillä Dena kysyi häneltä oliko heidän perheessäään kotitonttuja. Credence käänsi katseensa lautaselta Denaan ja pudisti päätään kieltävästi. "Ei ole." Hänen vastauksensa kuultuaan Dena jatkoi (hieman sammaltavalla äänellä, sillä tyttö oli vielä hieman humaltunut, Credence puolestaan alkoi olla jo selvempi päästään) tutulla sanan parrella, jonka Credence oli kuullut useamminkin: ainoa ero oli siinä, että Credence ei ollut kuullut sitä äidiltään. Ehei, hänen äitinsä ei ollut koskaan käskenyt hänen arvostaa yhtään ketään, vielä vähemmän itseään -olihan hän hylännyt Credencen jo vastasyntyneenä. Arvostamisen Credence oli oppinut vasta tultuaan Tylypahkaan tai sitten silloin kun hänet oli adoptoitu; Credence ei ollut aivan varma.
Credence söi viimeisiä iltapalansa jämiä, kun tonttutyttö, ilmeisesti Urgalia nimeltään, passitettiin takaisin työntouhuun. Tuo rähmäisikin itsensä irti pöydän reunasta ja hipsi kohtalaisen hilpeän oloisena pois heidän luotaan. Credence joi oman kaakaonsa loppuun ja pyyhkäisi suupielestään pois kaakaoviikset. 
Cullodena kun mainitsi perheensä uudemman kerran, rupesi Credenceä arvatenkin kiinnostamaan millainen perhe ja tausta tytöllä oli; äiti ainakin kuulosti tavanomaiselta äidiltä verrattuna Credencen alkuperäiseen, omaan äitiinsä. Ja Dena itse kun vaikutti ystävälliseltä lukuunottamatta satunnaisia kylmiä katseita, Credence tahtoi osoittaa kiinnostusta yleensäkin tytön asioita kohtaan. Niinhän ystävät tekivät? Laskiko hän Denan jo nyt ystäväkseen?
"Onko sinulla muuta perhettä? Äidin ja isoveljen lisäksi siis? En oikein muista paljoa siitä teidän perheen tapauksesta uutisissa tai mainittiinko siinä muita perheenjäseniä, joten..." Credence päätti kysyä hiljaa Denalta (hieman kurkkuaan tunnustellen kipujensa varalta, jotka olivat tällä kertaa olemattomia kaakaon ansiosta) istuen edelleen tuolillaan ja laski kädet syliinsä kaakaoviikset pyyhittyään. Hän ei ollut varma olisiko hänen pitänyt tuoda Denan tapaus esille uudestaan, saatikka rasittaa kurkkuaan, mutta ei Credence voinut tiedonjanolleen mitään, nyt kun oli hiukankin kiinnostuneempi asiasta.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi kotitonttua ja kipitti ihmeen iloisena pois paikalta, jollain tavalla hän sääli tuota tonttutyttöä, jota muut ilmeisesti pitivät rasittavana.
Cullodena koitti kuitenkin keskustella Credencen kanssa ja päätyi kysymään tuon perheestä ja kertoi omastaankin jotain säikeitä. "Isä asuu Vuotavassa noidankattilassa ja minun Nat-setä on holhoojani. Kermichi-veli asuu Lontoon laidalla, mutta on aina lomillani Nat-sedän luona, jos Voldemort ei tarvitse häntä", tyttö kertoi hieman vanhemmalle tupatoverilleen.
Pieni kotitonttutyttö ilmestyi taas pian kaksikon luo ja kysyi honottavalla äänellään: "Tahdotteko te vielä syödä jotain?"

Dena oli siirtynyt jo köyhiin ritareihin ja siemaisi toista tai kolmatta kaakaomukillistaan, alkaen olla jo normaali promilleissa. Hän pudisti päätään ja totesi: "Olen jo aivan täysi." Urgalia loihti tytön tyhjät lautaset tiskiin, ihme kyllä nyt ei tullut suurta vahinkoa aikaan, onneksi. Mutta kyllä hän siitä huolimatta kompuroi jonkin verran omiin vikkeliin koipiinsa. Hän palasi pian lennättämään nuorukaisen astiat pois, mikäli tämäkin oli saanut syötyä vatsansa täyteen. Kun nuoret olivat syöneet, Dena kiitti kotitonttua ja lähti jo varsin varmoin astelin keittiöstä poispäin, pohtien mitähän kello mahtoi olla, hänellä kun ei ollut minkäänsortin kelloa hän päätti tiedustella asiaa Credenceltä: "Paljonkohan kello mahtaa olla?"

//sori kun kesti näin kauan, ollut paljon muita asioita mielessä, eikä ole ollut hirveästi aikaa olla koneella, mutta tässä tää lopultakin on.//

[Credence Barebone]

//ei haittaa ^^//

Credence kuunteli Denan lyhyttä, mutta ytimekästä tiivistelmää perheestään ja perheenjäsenistään. Hän nyökkäsi lopuksi ymmärryksen merkiksi. Credence oli jokseenkin yllättynyt tytön yhteyksistä Voldemortiin, mutta ei sitä sen kummemmin näyttänyt. Credencen onneksi tyttö ei näyttänyt liiemmin suivaantuneelta hänen uteluistaan ja Luihuilainen päättikin lopettaa ne hyvän sään aikana.
Tuossa tuokiossa Urgalia ilmaantui taas paikalle kysyäkseen haluaisivatko Dena ja Credence vielä toiset tarjoilut. Dena kieltäytyi kohteliaasti ja Credence päätti, ettei itsekään ollut enää nälkäinen. "Ei kiitos." Credence mutisi vastauksen ja tontun viedessä lautasia pois, hän nousi tuoliltaan lähteäkseen Denan perässä pois keittiöstä. Tyttö kysäisi vielä Credenceltä mitä kello mahtaisi olla, kun he olivat astumassa ulos keittiöstä. Credence ei ollut ihan varma itsekkään, mutta oletti kellon olevan jo sen verran, että muut oppilaat olisivat jo suuressa salissa aloittelemassa omaa iltapalaansa. "En ole ihan varma. Mutta luulisin sen olevan jotain seitsemän maissa." Credence vastasi ja kääntyi keittiöstä Luihuisen tuvan suuntaan. Hän oli kuulevinaan hiljaista sateen ropinaa ulkoa, vaikkakin he olivat juuri sillä hetkellä maan alla Tylypahkan tunneleissa. Ulkona sade olisi siis oletettavasti kovempi, jos se kuuluisi jo tännekin.

[Cullodena Aiken]

Dena nyökkäsi, kellonaika vastaus tyydytti sen tiedonnälän. Hän kuunteli hiljaa ropinaa ja totesi: "Ulkona vissiin sataa kovasti." Pian hän kuuli mau'untaa ja jalassaan töytäisyn. "Marlene", hän sanoi ja nosti pörröisen kissansa syliin ja sai tuon heti kehräämään. "Marlene, tämä on Credence, ystäväni. Credence, tämä on Marlene, mun kissani", hän sanoi hymyillen ja aivan kuin tervehtiäkseen Marlene ojensi käpälää kohti luihuisnuorukaista ja maukaisi uudestsaan. Dena opetti Marlene-kissalleen usein, ainoina selvinä hetkinään aikansa kuluksi temppuja, jos viina oli lopussa, se harvoin oli lopussa, mutta joskus se oli. Onneksi Cullodena ei kuitenkaan, edes kännissä kohdellut kissaansa millään tavalla oudosti, silloin hän vain silitteli kissaansa ja kertoi haaveistaan ja ajatuksitaan tuolle.
"Marlene sai nimen äitini mukaan. Isä antoi tähän rahat ja halusin tämän, koska tämä oli niin yksinäinen ja tuli heti ensimmäisenä minun syliini", Dena kertoi kissastaan ja kuinka oli tuon saanut.

[Credence Barebone]

Credence hymähti Denalle vastauksentapaisen ja melkein heti paikalle tupsahti jostain käytävän perukoilta tuuheaturkkinen kissa. Eläin meni siinä samassa kiehnäämään Denan jalkaa ja Credence päätteli hyvinkin äkkiä kissan olevan tupatoverinsa omistama. Ja Credence olikin oikeassa, sillä Dena esittelikin kissan omakseen Marlene nimellä. Credence katsoi kissaa ja sen ojennettua tassua hetken, muttei reagoinut siihen sen enempää. Ei sillä, etteikö hän olisi kissoja vihannut tai pelännyt; hän ei vain tiennyt miten käyttäytyä niiden tai muiden eläimien lähellä. Credencen mielestä eritiysesti kissat kun olivat arvaamattomia ja saattoivat läimäistä kynnet ojennettuina mojovankin iskun iholle.
Credencen ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun Dena kertoi samalla miten hän oli kissansa saanut. Credence nosti katseensa kissasta Denaan. "Minullakin oli kerran ekana vuonnani lemmikkikonna... Mutta taioin sen vahingossa kurpitsaksi. Halloweenina." Hän muisteli haikeasti jokseenkin traumatisoivia kurpitsamehun juomis-tapahtumia ensimmäisenä vuonnaan. "Sen jälkeen en enää saanutkaan lemmikkiä. Adoptioäitini ei suostunut hankkimaan uutta." Credence vilkaisi vielä kerran Denan sylissä olevaa kissaa, kunnes laski katseensa takaisin maahan.

[Cullodena Aiken]

"Kurjaa, menettää lemmikki sillä tavalla", Dena sanoi apealla äänellä ja lisäsi: "Kuule, minä luulen, että Marlene odottaa pentuja. Sinä voit saada yhden niistä, jos haluat?" Dena ehdotti ja lisäsi: "En ole varma ovatko pennut tyhmän Norriskan vaiko jonkun muun, mutta jos niissä on taikaotusta, ellei ne saa kotia, ne pitää viedä viistokujalle ihmeiden eläintarhaan tai lemmikkikauppaan." Ajatus Marlenen pennuista luopumisen jonnekin lontooseen, ei ollut yhtään kiva. Cullodena oli hyvin eläinrakas, eikä hän muutenkaan pitänyt siitä, että pitäisi luopua jostain ihanasta kuin kissanpennut, tai minkä tahansa eläimen pennut, oli kurjaa. "Mitäs sanot?" hän kysyi nuorukaiselta, astellessaan kohti tyrmiin johtavaa portaikkoa.

[Credence Barebone]

Credence mietti hetken kuunnellessaan Cullodenan ehdotusta. Hän oli vielä hieman epävarma uuden lemmikin hankkimisesta, sillä etenkin hänen adoptioäitinsä olisi voinut vaikka ruveta lyömään vetoa suurellakin summalla siitä, että seuraavalle Credencen lemmikille tulisi käymään samoin kuin hänen konnalleen. Toisaalta Credence itse kuitenkin oli sitä mieltä, että niin käymisen todennäköisyys oli pieni ja että seuraava lemmikki korkeintaan karkaisi. Mutta juuri kissan hankkimista hän ei ollut ajatellut. 
"En tiedä..." Credence sanoi ja vilkaisi Marlenea Denan sylissä kävellessään tytön vierellä tupaa kohti. "Mutta jos joku niistä olisi päätymässä eläintarhaan voisin ottaakin sen." Hän lisäsi. Credence voisi olla se viimeinen oljenkorsi, jos joku kissoista jäisi ilman kunnon kotia. Olisi mukavaa saada joku seuraksi, vaikka se olisikin kissanpentu. Credence vain toivoi, että jos hän saisi yhden pennuista, se tottuisi häneen eikä sekin mätkisi terävillä kynsillään Credenceä naamavärkkiin.

[Cullodena Aiken]

Dena ehdotti Credencelle, että tuo voisi ottaa yhden Marlenen pennuista kun nuo tulisivat maailmaan. Silitellessään kissansa vatsaa, se tunsi selkeitä potkuja kättään vasten. "Joo-o, tämä odottaa", hän sanoi leveästi hymyillen. Marlene käyttäytyi hieman levottomasti tytön sylissä, eikä se ollut Marlenen tapaista. Cullodena piti lempeästi kissaansa sylissään ja silitteli tuon niskaa. Marlene alkoi mouruta surkeasti ja Dena aavisteli, että pian alkaisi pentuja putkahtaa maailmaan. "Mennään nopeasti, minusta tuntuu, että pentuja tulee pian. Marlene ei ole ikinä ollut tämmöinen", tyttö sanoi ja hänellä oli pieni hätä äänessään. "En halua, että pikkuiset syntyvät näille käytäville", tyttö sanoi ja lisäsi: "Kun jotkut eivät kunnioita eläviä luontokappaleita lainkaan.

[Credence Barebone]

Lievä hermostuneisuuden tunne oli havaittavissa Credencestä heti Denan ilmoitettua, että Marlene synnyttäisi pentunsa piakkoin. Hän ei ollut ollut koskaan läsnä missään synnytyksen tapaisessa tilanteessa ja niinpä hän oli hieman epävarma siitä miten hänen kuuluisi toimia. "N-nytkö jo?" Credence kysyi hieman kömpelösti melkein itsestään selvän kysymyksen, mutta hermostuneisuudeltaan ei oikein pystynyt keskittymään asiaan sen kummemmin. Joka tapauksessa, hän lähti äkkiä seuraamaan Denaa ja Marlenea, sillä tyttö oli selvästi sitä mieltä että Credencenkin olisi hyvä tulla heidän mukaansa.
Denan ilmoittaessa ohimennen eläinten kunnioittamisesta, Credence ymmärsi ettei tyttö ollut tarkoittanut piikitellä yksinomaa häntä, mutta hän ei voinut muuta kuin tuntea pientä häpeää. Hänhän ei ollut kohdellut konnaansa kovin lämmöllä. Credence pudisti päätään; olisi parasta unohtaa koko asia ja olla perehtymättä turhaa vanhoihin haavoihin.