Child's play on dark days

[Albus Dumbledore]

Dumbledoren otsalle ilmestyi huolestunut ryppy Juniorin tilan heiketessä. Pojan kaatuessa taaksepäin, rehtori otti pojan vastaan ja asetteli tämän makaamaan yksinäiselle kadulle.
Dumbledore tarkasteli huolestuneena pojan kasvoja, ja tunnusteli kapeilla sormillaan pojan ranteesta pulssia. Syke tuntui, mutta samaisella sekunnilla kun velho oli poikaa koskettanut, tunsi hän jotain yrittävän jälleen hyökätä pojan sisältä. Dumbledore näki silmissään jälleen saman tumman pedon. Peto oli siis palannut, mikä sai Dumbledoren mielen raskaaksi.

Koska Juniori oli pöyrtynyt, ei Dumbledorella ollut enää vaihtoehtoja; hän otti pojan hellävaroen syliinsä, ja katsoen ympärilleen hän kaikkoontui. Vaimennetun räksähdyksen kera katu hiljeni, ja vanha velho katsosi näkyvistä.

Seuraava pysähdy oli Pyhä Mungo. Dumbledore ilmestyi Mungon edustalle, ja nopein pitkin askelin marssi hän tajuton Juniori sylissään sairaalan tiloihin.
"Pyydän, auttakaa häntä. Poika on poikkeuksellisen vahvan kirouksen alaisena", Dumbledore sanoi tiskin takana olevalle parantajalle ennen kuin tämä kerkesi kysymään mitään. Nyökäten ripeästi parantaja liukui nopeasti tiskin takaa, napaten mukaansa vanhat paarit ja yhdessä Dumbledoren kanssa hän asetti pojan siihen makaamaan. Tiskin takana ollut noita kutsui nopeasti paikalle pari muuta hoitajaa ja Mungon ylihoitajan. Saatuaan selville tilanteen, he saapuivat nopeasti. Dumbledore selitti vielä kertaalleen tilanteen pääpiirtein (jättäen tosin aremmat yksityiskohdat kertomatta koko väelle, sillä hän halusi keskustella ylihoitajan kanssa kahdenkesken.)
"Temme parhaamme, Dumbledore", yliparantaja sanoi Dumbledoren tarinan jälkeen ja tämän kasvoista huomasi, että oli jo ehkä tarpeeksi suuri yllätys että itse Tylypahkan rehtori marssi kesken joulupyhien Pyhään Mungoon, mutta erikoiseksi tilanteen teki sen, että hänellä oli Kyyryn poika mukanaan.

"Voisimmeko poistua paikkaan, jossa voisin kertoa hieman tarkemmin kirouksen luonteesta?", Dumbledore kysyi tämän jälkeen ja sai vastauseksi parantajan suostumuksen. Paaria työntäen, Pyhän mungon yliparantaja ja Dumbledore poistuivat paikalta pieneen yksityishuoneeseen. Siellä parantaja suoritti nopeasti ensihoidon Juniorille, kunnes hän käänsi katseensa Dumbledoreen. Oli jo nyt parantajallekin selvää ettei kyseessä ollut mikään pieni kirous.
"Halusitte kertoa minulle jotain, Dumbledore?", parantaja kysyi vakavana. Dumbledore huokaisi raskaasti ja kertoi koko illan tapahtumat. Tarina sai ylihoitajan kauhistumaan.

Oli kulunut jo jonkin aikaan siitä, kun Dumbledore oli saapunut Pyhään Mungoon Juniori sylissään. Juniori oltiin kiidätetty Dumbledoren kertomuksen jälkeen jatkohoitoon, ja rehtori oli vetäytynyt käytävälle odottamaan. Hän seisoi pitkällä käytävällä, katse synkeänä ja vilkuillen välillä kelloon. Aika oli kulunut hitaasti.
Melko pian, Dumbledore kuitenkin huomasi yhden nuoren parantajan kipittävän häntä kohden. "Poika on viety huoneeseensa lepäämään. Jos tahdotte, voitte mennä häntä katsomaan", parantaja virkkoi ja katsoi vielä hetken Dumbledoreen, silmissään kosteutta ja näyttäen siltä kuin hän olisi vielä aikeissa sanoa jotain, "Ilman teitä ja teidän ripeää toimintaa, poika tuskin olisi hengissä selvinyt", noita sai sanotuksi. Dumbledore huokaisi ja asetti vanhan kätensä noidan kapealle hartialle lämpimästi. "Pojan hengen pelastamisesta minä kiitän teitä", velho sanoi, hymyillen vienosti. Sitten hän jatkoi matkaansa huoneeseen johon Juniori oltiin kuljetettu. Hän koputti oveen pari kertaa ja astui sisään.
"Hyvää päivää, Bartemius", Dumbledore sanoi, tarkastellen poikaa.

[Barty Crouch Jr.]

Viisi minuuttia siitä kun hänet oli saatu sairaalan sisätiloihin, hoito pääsi alkamaan, ja muutaman minuutin päästä siitä Juniori alkoi osoittaa tajuntaan palaamisen merkkejä. Poika ei puhunut mitään, mutta raotti välillä silmiään ja vaikutti sekavalta ja ahdistuneelta. Äänet hänen ympärillään alkoivat pikkuhiljaa terävöityä, mutta eivät auttaneet paikan hahmotuksessa. Hänen visionsa oli sumea, mutta ulkona ei selvästikään enää oltu. Nuori, rauhallinen ja lempeä naisääni kertoi että hän oli turvassa, Pyhän Mungon sairaalassa. Vaikka Junior ei tuntenut ääntä, hän melkein uskoi sitä. Nainen kertoi myös, että hän oli hyvin sairas ja että hänen pitäisi nyt yrittää vain nukkua. Poika yritti silti terävöittää aistejaan sillä jokin hänen sisällään sanoi että nainen valehteli.
Pimeä voima pikkupojan sisällä oli ehtinyt matkan ja valmistelujen aikana jo latautua jonkin verran, mutta oli Dumbledoren jäljiltä niin heikko että sillä oli vaikeuksia kestää vielä kolmen parantajan yhteismanausta. Se tarvitsi pojan joko täydessä tiedottomuuden tilassa tai täysin valveilla. Parantajat tiesivät tämän, mistä syystä yksi heistä toi vekaran nenän alle hyvin voimakkaasti ja pistävästi tuoksuvaa yrttisekoitusta joka lähetti pojan nopeasti takaisin tilaan valveen ja tajuttomuuden välillä, eli tavalliseen uneen.

Dumbledoren kertoman ja Juniorin sauvasta vedetyn viimeisimmän taian pohjalta, parantajat olivat onnistuneet tunnistamaan kirouksen lähes yksilöllisellä tarkkuudella,mutta vasta kolmanneksi mukaan tullut parantaja oli osannut kertoa mikä se tarkalleen ottaen oli, sillä tämä oli aiemmin sinä vuonna hoitanut samasta vaivasta kärsivää nuorta naista. Kolmikolla ei siis kestänyt enää kuin muutama minuutti saada kirous ulos pojasta ja hajoamaan sinne tuntemattomaan mistä taikuus tulee. Tai ainakaan kukaan heistä ei enää kyennyt tuntemaan lapsessa mitään ylimääräistä. Tarkistettuaan huolella, että pojan elimistö, varsinkin sydän ja aivot, toimivat normaaliin tapaan, parantajat siirsivät tämän toipumaan huoneeseen jossa ei ollut muita potilaita. He eivät halunneet tehdä mitään päätöstä pojan suhteen ennen kuin tämä heräisi ja he voisivat seurata tämän olemusta ja toimia valveilla. Kaksi parantajusta joutuivat kiitämään muiden akuuttien tapausten pariin, mutta Juniorille aiemmin puhunut nainen jäi tämän luokse.

Juniori raotti silmiään jälleen ja katseli hetken vaiti kuinka parantaja liikkui, hänen näkökulmastaan kuin unessa, huoneessa paikasta toiseen ja vaikutti kasaavan pienelle pöydälle hänen viereensä muutamia yrttejä ja juomia. Sitten hän menetti mielenkiintonsa ja alkoi keskittyä oman kehonsa tuntemuksiin, tai paremminkin niiden puutteeseen. Hänestä tuntui kuin hän leijuisi ilmassa ja hän alkoikin epäillä että hänet oli jätetty typerästi ilmaan roikkumaan, koska kaikki penkit ja pedit oli näin sodan keskellä varattuja. Mutta liikauttaessaan kättään hän tunsi allaan pehmeän vuoteen.
Parantaja huomasi hänen valvetilansa vasta kun hän huokaisi syvään ja synkästi.
”Hei...” hän aloitti huolissaan, sillä pojan kasvot vaikuttivat tyhjiltä. ”Kuinka voit?”
Nainen kokeili pojan pulssia tämän ranteesta, ja totesi sen tuntuvan normaalilta jopa sillä etäisyydellä sydämestä. Junior ei vastannut mitään, ja parantaja kokeili kämmenellään tämän otsaa joka tuntui hieman viileältä.
”Kipuja?” parantaja jatkoi kyselyään, mutta pojan ainoa vastaus oli voimakkaan synkkä katse, vihaisuuden ja masentuneisuuden välillä. Pojan olemus ei ollut lainkaan aggressiivinen, vain yleisesti epämukavaa oloa aiheuttava.
”Ei,” hän lopulta vastasi värittömään sävyyn, juuri kun parantaja ehti pelätä että poika oli jotenkin menettänyt puhekykynsä. ”Anna minulle jotain,” Junior jatkoi yhtäkkiä yllättävän puheliaana, edelleen värittömästi. Katseensa hän piti parantajan kasvoissa, jotka alkoivat näyttää hyödyttömiltä. Pojan hengittäminen alkoi muuttua vaikeammaksi, tahallaan, sillä huoneen ilma tuntui vastenmieliseltä hengittää vaikka siinä ei ollut minkäänlaisia hajuja. Hän ei ajatellut haluavansa kuolla, hän ei vain halunnut hengittää. Tehdä jotain niin hyödytöntä.

”Juohan tämä pohjaan asti,” parantaja kehotti ojentaessaan keskikokoista lasia kaniin punaista nestettä joka oli hautunut pöydällä jo hetken. Junior tuijotti lasia hetken vaiti eikä tehnyt elettäkään sen vastaanottamiseksi.
”Sattuuko se? Mitä ikinä tuon on tarkoitus tehdä, sattuuko se?” hän lopulta kysyi, sävynsä muuttumattomana.
”Ei lainkaan, se on vain mielialalääke jonka pitäisi kohottaa sitä,” parantaja totesi lempeästi.
”Jotain muuta sitten. Haluan sen vaikutuksen sattuvan,” poika totesi, äänensä pysyen värittömänä mutta katse sinisenharmaissa silmissään kasvaen kylmemmäksi. Hän tunsi olonsa tyhjäksi, niin syvästi että hän uskoi vain fyysisen kivun olevan tarpeeksi voimakas tunne sen rikkomiseksi. Niin syvästi, ettei hän uskonut voivansa edes suuttua jos hänen toivettaan ei täytettäisi. Hän hoitaisi asian itse. Maailmahan tarjosi siihen loputtomasti keinoja.
Parantaja kurtisti kulmiaan, sillä hän ei olisi oudoimmissa unissaankaan kuvitellut kuulevansa tuollaista varsinkaan lapsen suusta. Ei edes pimeän kirouksen jälkeen, mutta siihen hän tietenkin asianlaidan yhdisti.
”Hyvä on. Tässä,” nainen tarttui toiseen, pienempään lasiin jossa oli tummanvihreää yrttijuomaa, ja ojensi sen pojalle. Lasissa oli vain astetta lievempää versiota äsken tarjotusta punaisesta juomasta, mutta ilmeisesti ainoa keino saada tenava juomaan sitä, oli pieni vilppi.
Junior ei välittänyt kyseenalaistaa, vaan hetken kuluttua lasi kolahti tyhjänä takaisin pöydälle.

”Nyt sinun täytyy levätä. Todennäköisesti pidämme sinut täällä ainakin huomiseen, mutta jutellaan siitä sitten kun vanhempasi saapuvat,” parantaja totesi siirtäessään tyhjän lasin kärryihin oven vierellä.
”Albus Dumbledore toi sinut tänne, ja hän on yhä täällä. Hän haluaisi varmaankin jutella kanssasi. Sopiiko että hän tulee nyt?”
”Ihan sama,” poika totesi ja tarkoitti sitä. Lääke vaikutti hitaasti. Parantajan kadottua ovesta kertomaan mihin huoneeseen Junior oli viety, poika katseli ympärilleen, muttei viitsinyt nousta sängyltä. Pian hänen katseensa osui yöpöydän alatasolle jolle hänen taikasauvansa oli laskettu. Hän otti sen käsiinsä ja pyöritteli sitä hiljaa, pohtien miten hänen isänsä takuulla takavarikoisi sen loman ajaksi ja mahtoiko niissä kirjoissa olla kirouksia joita voisi tehdä ilman taikasauvaa. Ja pystyisikö hän sellaisiin, varsinkaan näin nuorena? Jotain mitä voisi harjoittaa itseensä tarkoituksella? Tavallisesti nämä pohdinnat olisivat aiheuttaneet harmistusta ja mielenkiintoa, nyt ne olivat vain tyhjiä ajatuksia joiden sisällön hän ymmärsi.

Pian ovelta kuului ensimmäinen tuttu ääni, mutta poika ei edes vilkaissut ylös käsissään pyörittelemästään sauvasta.
”Hei,” hän kuitenkin vastasi, äänessään väkinäistä mielenkiintoa sillä jokin alitajuinen ääni sanoi että hän oli Dumbledorelle velkaa, jostain todella suuresta.

[Albus Dumbledore]

Junior vastasi kuin vastasikin Dumbledoren tervehdykseen, mikä ainakin osoitti velholle sen ettei poika enää käyttänyt aggressiivisesti ja hän oli tervetullut huoneeseen.
Oven sulkien hitaasti perässään, Albus asettui pojan sängyn viereiselle istuimelle ja katseli tätä lempeä hymy huulillaan. Poika ei vaikuttanut enää olevan loitsun alaisena, mutta yleisolemukseltaan tämä tuntui silti olevan vielä melko heikossa kunnossa.
"Mikä on vointisi?", Albus aloitti keskustelun hetken hiljaisuuden jälkeen, äänessään rauhallista lempeyttä. Hän katseli poikaa ja tämän taikasauvan pyörittelyä, ja muistikin, että mitä todennäköisemmin myös pojan vanhemmat saisivat tästä retkestä tietää. Albus Dumbledore itse todennäköisesti tulisi heidän kanssaan asiasta keskustelemaankin, mutta ensiksi hän tahtoi puhua Juniorin itsensä kanssa illan tapahtumista.
Albus Dumbledore katseli hetken Junioria punniten, ja kallistin aavistuksen päätään vasemmalle.
"Muistatko sinä mitään illan tapahtumista?", velho kysyi rauhallisesti, mutta katseen punniten poikaa. Mitä todennäköisemmin Junioria ei muistaisi illan tapahtumia kaikessa yksityiskohtaisuudessaan, mutta velho epäili että joitakin muistikuvia Juniorille oli silti saattanut jäädä. Erityisesti Dumbledorea kiinnosti, mitä poika tunsi loitsun alaisen aikana, sillä velho itsekin oli tuntenut pedon pojan sisällä vahvana ja pelottavana. Mutta, muistaisipa poika petoa enää jälikäteen, olisi silti parhainta että poika itse pääsisi kuvaamaan omin sanoin tunteitaan. Mikäli olisi halukas Dumbledorelle puhumaan.

[Barty Crouch Jr.]

Dumbledoren sulkiessa oven, Junior nousi istumaan, nojaamaan sängynpäätyyn, jos vaikka sillä saisi pakotettua itsensä paremmin keskustelutuulelle. Hän vain kohautti olkiaan välinpitämättömänä kyselyyn voinnistaan joka oli yhä melko mitäänsanomaton. Seuraavaa kysymystä hän vaivautui silti miettimään sillä jos Albus Dumbledore vihjasi että jotain muistettavaa oli, sen täytyi olla jotain mielenkiintoista.
”Muistan pelänneeni että pääni räjähtää kuin elokuvissa, mutta kai se sitten oli vain kammottava päänsärkykohtaus kun tässä kerta olen...” hän aloitti vahvimmasta, monista mielessään risteilevistä muistikuvista joista hän ei ollut varma mikä oli oikeasti tapahtunut ja mikä ei. Sen sanottuaan poika hätkähti. Entä jos hän olikin muuttunut haamuksi ja tämä tyhjä olo johtui siitä? Ehkä hän kuvitteli tämän kaiken, Mungon ja Dumbledoren? Ehkä haamut tunsivat olonsa kiinteiksi vaikkeivät sitä olisikaan? (Hän ei enää muistanut kenenkään koskeneen häneen heräämisensä jälkeen.) Hän tarkisti elintilansa varmimmaksi kokemallaan keinolla; lausui muodonmuutosloitsun ja tökkäsi sauvallaan vuoteensa päiväpeittoa joka muuttui kuviottomasta skottiruudulliseksi kuten hän oli tahtonutkin.
”Huh!” vekara henkäisi helpottuneena ja hänen ilmeensä kirkastui asteen verran. Hän alkoi alitajuisesti tajuta ettei halunnutkaan vahingoittaa itseään toisin kuin muutama hetki sitten oli tuntunut ainoalta järkevältä vaihtoehdolta.
Hän ei vieläkään hymyillyt, mutta oli enemmän läsnä ja halukkaampi muistelemaan lisää. Hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt auton alle, pojan käsi hakeutui kohtaan päässään jonka muisti iskeytyneen maahan, mutta se oli täysin kunnossa joten hän arveli muistikuvan olevan jotain mitä lie lääkehuuruja täällä olon myötä. Katse ruutupeitossa hän jatkoi mietteitään taas ääneen, ei enää värittömään, mutta silti laimein tuntein.
”Sen jälkeen muistan varmaksi vain juosseeni vaikka kuinka pitkään etsimässä jotakin, ja kauhean epäluulon, ja halun tappaa kaikki jotka estivät minua.”
Sitten hän muisti jonkun tosiaan tehneen niin. Ei hän onneksi anteeksiantamattomia osannut, mutta hengen sai helposti pois monella loitsulla ja ilmankin.
”En kai minä vain tappanut ketään?” poika kysyi ja nosti katseensa Dumbledoreen, vihdoin vahvaa tunnetta äänessään ja silmissään; pelkoa.
Ei hän halunnut olla tappaja. Sitä paitsi mitä sellaisille alaikäisille tehtäisiin? Tietty niin kauan kuin iskä toimi tuomarin penkillä ei hän ainakaan Azkabaniin päätyisi, mutta ei se häntä täysin seurauksitta voisi päästää.

[Albus Dumbledore]

Dumbledore katseli rauhallisesti, kun Juniori otti taikasauvan esille ja vaihtoi peittonsa väriä. Oli selvää että poika tarvitsi oman aikansa käsitelläkseen illan tapahtumia.
Lopulta poika puhkesi puhumaan ja Dumbledore nyökkäili myötäilevästi tämän puheille. Juniori vaikutti muistavan pääpiirtein kaikki, mutta yksityiskohdat tuntuivat vaipuneen unholaan - mikä olikin ehkä niin parempi.
Juniorin kysymykseen ja tämän selkeään pelkoon vastasi rehtori rauhallisella ja tyynyttelevällä katseella. "Et", velho vastasi hymyillen rauhoittelevasti, "Vaikka olitkin epäilemättä hyvin vahvan pimeyden loitsun alaisena, pidin minä sinusta huolta, kuten minun rehtorina kuuluukin"
"Joka tapauksessa, seurasin sinua illan aikana, pitäen silmällä, mutta uskoisin myös, hmmh...", Dumbledore piti hetken sanoissaan mietintätauon, hymyillen sitten ystävällisesti ja katsoen Junioria silmiin, "...että sinusta löytyi myös aimoannos puhdasta rohkelikkoa, jotta et vajonnut loitsuun liian syvälle." Vaikka Dumbledore tiesi olleensa itse suuressa roolissa siinä ettei poika vahingoittanut itseään tai ketään muutakaan illan aikana, tiesi hän myös ettei Juniori ollut mikään tappaja. Poika oli vain yksinkertaisesti liian utelias ja aivan liian uhkarohkea, mutta velho tiesi että pojan sydän oli kultaa.

Dumbledore oli hetken hiljaa, antaen pojan mahdollisesti miettiä lisää illan kulua, mutta jatkoi sitten puheitaan, astetta vakavemmalla äänellä: "Minä en syytä sinua illan kuluista, Bartemius. Epäilemättä satuit vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, mutta joka tapauksessa joudun ilmoittamaan tästä meidän pikku seikkailusta myös sinun vanhemmillesi." Niin, vaikka Juniori ei ehkä uutisesti pitäisikään, tiesi Dumbledore myös velvollisuutensa. Illan tapahtumat olivat aivan liian vakavia salaisuuksiksi ja joka tapauksessa Juniorin vanhempien kuului tietää, mitä oli sattunut. Vaikka Dumbledore itse tiesikin että poika oli (ainakin osittain...) syytön, ja yksinkertaisesti vain pikkupojan tavoin utelias kokeilemaan uutta, oli näinä aikoina pimeyden voimien käyttö ja kiinnostus vakavaa. Dumbledore tiesi että tulisi pitämään poikaa tiukemmin silmiensä alla myös Tylypahkassa jotta samanlainen sattumus ei enää pääsisi toistumaan, mutta nyt tämän illan tapahtumien rangaistuksesta tulisivat pojan vanhemmat päättämään.

[Barty Crouch Jr.]

Poika henkäisi helpottuneena ja rauhoittui kuuntelemaan Dumbledoren puolta illan kulusta. Tuntui hieman oudolta, muttei yhtään vähempää mukavalta että rehtori ilmeisesti välitti oppilaistaan noin paljon ja aidosti ja jopa lukukausien ulkopuolella. Hämmentynyt arvostus saattoi näkyä hänen ilmeistä uteliaisuuden ohella, kun tämä tuijotti vanhaa velhoa joka jäi pohtimaan jotakin. Pojan kasvoille levisi lopulta lämmin hymy sillä Rohkelikon arvot olivat sen verta ihailtavia että oli erityisen mukavaa jos jonkun mielestä niitä oli hänessä noinkin vahvasti. Tuskaisen tyhjä olo oli keskustelun aikana jäänyt taakse, mutta henkisesti ja fyysisesti heikko olo hänellä silti oli.
Sen poika kuitenkin sivutti ja hymynsä katosi ja olemus vaihtui kauhun ja ärtymyksen sekaiseksi sillä sekunnilla kun rehtori ilmoitti ilmoitusaikeistaan. Juniori tuijotti tätä kuin tämä olisi juuri ilmoittanut että joulu peruutettiin ja hänet tuomittaisiin kuolemaan.
”Miksi?!” Hän huudahti ja heilautti käsivarsiaan dramaattisesti, sauvansa päästä lennähtäen punaisia kipinöitä.
”Et voi etkä saa! En minä tarkoittanut mitään pahaa paitsi ehkä Luihuisille mutta jos vanhempani kuulevat tästä mitään äiti ylisuojelee ja iskä vihaa minua lopun ikääni ja ne riitelee koko joulun ja niitä on ihan turha huolestuttaa minähän olen ihan kunnossa”, poika puhkesi vastaväitteisiin, ja vaikkei hän enää korottanut ääntään hän puhui lähes yhteen hengenvetoon ja melkoisella paatoksella.
”Katso nyt, voin lähteä kotiin vaikka heti!” Hän julisti itsevarmana ja hieman teennäisen reippaasti, kun pomppasi vuoteelta seisomaan lattialle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan kun silmissä musteni hetkeksi täysin ja hän joutui nojaamaan taikasauvaa pitelevällä kädellään vuoteen päätykaiteeseen. ”Nousin vain liian nopeasti...” hän mutisi päätään pudistaen ja huone selkeni taas. Hänen katseensa osui takkiinsa joka oli riisuttu läheiselle penkille ja se oli repeytynyt pahasti sisätaskun kohdalta. Kirjojen ja iilimatolaatikon muodonmuutosloitsu oli tietenkin tässä ajassa jo rauennut, poika ajatteli harmissaan.
”Parantaja!” Hän huusi kuin isäntä palvelijaansa, päättäneenä ettei kellään täällä olisi mitään sanomista hänen tekemisiinsä, ja aiemmin huoneesta poistuneen parantajan kipittäessä huolestuneen oloisena takaisin, tenava osoitti takkiaan ja katsoi naista syyttävästi.
”Missä tavarani ovat? Minä olen lähdössä kotiin.”
Parantaja vilkaisi kysyvästi Dumbledoren suuntaan, mutta vastas pojalle samantien.
”Jos tarkoitat niitä vaarallisia kirjoja ja matoja, epäilen vahvasti ettet omista niitä. Joka tapauksessa ne on takavarikoitu enkä voi luovuttaa niitä sinulle, sen kieltä varmasti jo joku lakikin”, nainen sanoi päättäväisesti ja osoitti vuodetta.
”Eikä kiellä!” Poika intti, vaikkei hänellä ollut asianlaidasta aavistustakaan. Hän vain oletti että osaisi moisen lain etu -ja takaperin ulkoa jos sellainen olisi. Sen verta innoissaan isäukko oli asemastaan taikaministeriön lainvalvontaosaston johtajana ja sen verran tosissaan halusi hänen seuraavan jalanjäljissään tai vastaavaa. Parantaja ei tuntunut enää kuuntelevan.
”Nyt ole hyvä ja mene takaisin lepäämään, emme myöskään voi päästää sinua kotiin näin pian noin vahvan kirouksen jälkeen.”
”Mutta kun minä haluan! Haluan!” Juniori väitti vastaan kaikella lapsen päättäväisyydellä eikä tehnyt elettäkään vuoteen suuntaan. Taikasauvaa hän puristi yhä kädessään, nyt se ei uhannut minkäänlaisella purkauksella, mutta poika mietti mikä olisi paras kirous typerää parantajaa vastaan jos ei pakenemisen nimessä niin edes suuttumuksen purkamiseksi. Vekaran tyhjä ja välinpitämätön olotila oli nyt selvästi kaukana takana, mutta parantaja vaikutti vähintään yhtä huolestuneelta kuin aiemminkin sillä pojan tummentuneet silmät ja kireä olemus ja ilme viestivät sellaista tunnekuohua että sähköstä riippuvaisessa jästisairaalassa olisi saattanut koko osasto olla jo kaaoksessa. Jos poika nimittäin oli yhtä taikavoimainen kuin isänsä väitettiin olevan. Siksi parantajaa huolestutti sekin että tällä oli taikasauva kädessään, sitä kun ei voinut tietää mitä kaikkea tenava oli niistä kirjoista jo ehtinyt mieleensä painaa.
”No, tarvitsemme siihen ensin vanhempiesi--”
”EIKÄ!” Juniori keskeytti koko ajan turhautuneempana ja vihaisempana. ”Kotiin ne minut haluaa!”
Ehkä isän jalanjäljissä seuraamisesta voisi olla iloakin. Sitten voisi ajaa läpi lakia joka antaisi yksitoistavuotiaille enemmän oikeuksia niin tulevaisuuden lapset eivät joutuisi olemaan niin pitkään aikuisten armoilla.

[Albus Dumbledore]

Juniori näytti siltä kuin joulu oltaisiin peruutettu. Pojan meuhkattua aikansa, Dumbledoren kasvoille nousi hymy ja tämä hymähti lämpimästi. Sen enempää hän ei kuitenkaan kerennyt tekemään Juniorin hypähtäessä jalkeilleen ja lähes samaisella sekunnilla näyttäen siltä, kuin olisi aikeissa pyörtyä. Dumbledore huomasi tämän ja refleksinomaisesti oli valmis koppaamaan pojan jotta tämä ei kaatuisi lattialle. Juniori kuitenkin kerkesi toeta ennen kaatumista. Tämän jälkeen Juniori muisti kirjansa ja rehtori tyytyi vain seuraaman uteliaana sivummalta pojan tekemisiä.
Parantaja saapui huoneesee. Dumbledore nyökäytti päätään rohkaisevasti noidalle tämän vilkaistessa kysyvästi velhoon ja vastatessa Juniorin vaativiin kysymyksiin. Juniori ei ollut tyytyväinen parantajan vastaukseen vaan puhkesi raivoisiin vastaväitteisiin. Dumbledore katsoi nyt puuttuvansa tilanteeseen.
"No mutta, sinä tuskin haluaisit tuhota rakasta kouluamme, mikä otaksuen olisi ajan mittaan väistämätöntä mitä kirjojesi uteliaisiin kokeisiisi tulee", velho totesi rauhallisesti ja katseli Junioria tyynesti puolikuun muotoisten silmälasiensa takaa. Tämä tiesi ettei Bartemius Crouchin poikaan tepsinyt saarnaamiset, joten hän pyrki pitämään äänensä edelleen rauhallisena ja rentona.

Juniorin jatkaessa kiukkukohtaustaan, tuntui parantaja vaipuneen tietämättömäksi. Tämä vilkaisi Dumbledoreen kuin apua pyytäen, mutta Dumbledore viittoi parantajaa lähtemään. Hän alusi keskustella pojan kanssa kahden kesken, sillä uskoi ettei parantajasta olisi tällä kertaa enempää hyötyä. Parantaja noidan lähdettyä Dumbledore siirsi katseensa takaisin Junioriin.
"Tulehan istumaan, Bartemius", velho viittoi kädellään sairaalan sänkyä kohti, pitäen äänensä edelleen rauhallisena, mutta myös vakavana.
"Minä tiedän, kuinka paljon sinä välität koulustamme - vaikka tietyntasoinen sääntöjen noudattaminen onkin ollut sinulle aina jokseenkin hankalaa", Dumbledore aloitti puheensa, hymyillen nopeasti sääntöjen kohdalla, "mutta, mitä meidän kaikkien yleiseen turvallisuuteen tulee, olisi minun-" Äkkiä Dumbledoren sanat keskeytettiin, oven lennähtäessä auki. Sisään astui uusi kiireisen näköinen parantaja, katsoen Dumbledorea ja Junioria.
"Tulin vain ilmoittamaan teille, että perheenne on saapumassa. Minä kutsuin heidät tänne", parantaja ilmoitti topakasti.
"Kiitoksia ilmoituksesta", Dumbledore vastasi, "Mutta mikäli siitä ei olisi haittaa, jututtaisin poikaa hetken kahden".
"Voi anteeks, Dumbledore", parantaja sanoi nopeasti ja näytti vasta nyt ymmärtäneen keskeyttäneen jotain tärkeää. "Minä poistun. Anteeksi", parantaja jatkoi vielä ja poistui huoneesta nopeasti. Oven mentyä kiinni siirsi Dumbledore katseensa takaisin Junioriin huokaisten. Hetken hän näytti punnitsevan sanojaan.
"Minä lupaan olla kertomatta kirjoista isällesi, mikäli sinä Bartemius lupaat olla enää etsimättä niitä", rehtori sanoi vakavasti, "Ymmärrän kiinnostuksesi loitsuihin, mutta uteliaisuus liian syvissä määrin voi lopulta saada suurta ja merkitsemätöntä vahinkoa aikaiseksi."

[Barty Crouch Jr.]

Juniori raahautui vastahakoisesti takaisin vuoteelle, mulkoilleen parantajan takanaan sulkemaa ovea. Poika asettui istumaan sängynpäätyyn nojaten, kädet puuskassa ja vuorostaan Dumbledorea mulkoillen, joskaan ei niin pahasti kuin parantajan perään, vaan lähinnä ärtyneesti. Hänen olemuksensa kuitenkin suli pian happaman sekaisen huvittuneeksi. Tietenkin hän välitti Tylypahkasta - se oli heti kodin jälkeen paras paikka koko maailmassa, joskus jopa kaikkein paras. Niin että kai tämä pitäisi ottaa tosissaan, jos rehtori tosiaan oli sitä mieltä että noista kirjoista voisi olla haittaa koko koululle...
Noidan paukahdettu ilmoittamaan perheen tulosta, Juniorin mieliala laski rytinällä monta astetta, lähes epätoivoiseksi ja hän jäi vain tuijottamaan jälleen sulkeutunutta ovea. Nuo naiset olivat sitten hirveitä päällepäsmäreitä, Ei hän sellaiseen ollut kotona tottunut, päinvastoin. Ei, hän ei ikinä selviäisi täältä ulos kunnialla. Vähintään äiti hänet nolaisi jotenkin, hössöttämällä ja paapomalla turhia. Eikä hän voisi edes sanoa sille ihan mitä huvitti jos isäkin tosiaan tulisi samaan aikaan paikalle. Dumbledoren sanat kuitenkin lievensivät hieman kauhukuvia.
"Minä lupaan," hän sanoi synkkänä mutta vilpittömästi, katsellen Dumbledorea nyt varsin yhteistyöhaluisena, tosin ajattelin enemmän mukavaa perhejoulua ja rehtorin viisaat sanat olivat vasta toisella sijalla.
"Mutta katsotko myös ettei nuokaan kerro?" hän pyysi hieman hermostuneena, osoittaen huoneen ovelle ja katsoi Dumbledorea. Ties vaikka parantajat olisivat jo täyttä päätä kertaamassa tapahtumia ja löytöjään seniorille joka varmaan ilmiintyisi tänne heti paikalla kirjeen saatuaan ja hänen tuurillaan se olisi kotona juuri silloin kun ei olisi tarvinnut olla. Sillä hetkellä Junior oli puhtaasti vain lapsi joka ei halunnut isän ja äidin riitelevän tai kenenkään olevan hänelle vihainen varsinkaan jouluna.

[Albus Dumbledore]

Juniori lupautui olla etsimättä kirjoja enää. Dumbledore nyökkäili hitaasti päätään tyytyväisyyden mutta myös suostumuksen merkiksi. Lupaus oli myös lupaus, mutta luonnollisestikaan hän ei voisi tietenkään enää estää mikäli Mungon henkilökunta oli jo kirjoista ilmoittanut. Dumbledrore itse olisi asiasta kuitenkin hiljaa ja hävittäisi kirjat henkilökohtaisesti.

Käytävältä alkoi kuulumaan askelia sekä miehen vakavaa, tasaista puhetta. Dumbledore tunnisti äänen ja tämä sai velhon vilkaisemaan seinällä tikittävään kelloon. Sitten hän siirsi katseensa takaisin Junioriin.
"No mutta, äänestä päätellen vanhempasi ovat saapuneet", Dumbledore sanoi ja suoristi selkänsä, "Näyttää siis siltä, että minun on poistuttava". Velho nousi hitaasti seisomaan mutta katsoi vielä poikaan.
"Me näemme seuraavan kerran vasta Tylypahkassa", Dumbledore sanoi, "Uusi lukuvuosi on tuomassa lisää uusia haasteita ja suurta uurrastusta, mitä minä professori Mcgarmiwan tunnen, joten muista opiskella ahkerasti."

Ovi läimähti nopeasti auki ja huoneeseen astui mies ja nainen, Bartemius ja Caroline Crouch.
"Dumbledore, mitä tämä tarkoittaa?", Bartemius kysyi katsoen ensiksi Dumbledoreen ja sitten poikaansa.
"Minusta tuntuu, että teidän tulee keskustella Juniorin kanssa kahden", rehtori sanoi ja vilkaisi vielä Junioriin, "Minä tästä lähden. Hyvää joulua." ja niine hyvineen Albus Dumbledore poistui huoneesta ja suorinta tietä ylos Pyhästä mungosta jouluiseen yöhön.

[Barty Crouch Jr.]

"Iloista joulua, sir!" Juniori huudahti Dumbledoren perään, ja sekavan hermostuneessa mielentilassaan muisti vasta minuutin päästä ettei ollut edes kiittänyt tätä henkensä pelastamisesta saati sitten muustakaan. No, sen hän ehtisi hyvin tehdä tammikuussa koululla. Juuri nyt hän vain paloi halusta tietää miten perillä illan tapahtumista hänen perheensä oli. Hän unohti senkin hetkeksi, kun tuli äitinsä kaappaamaksi tämän ehdittyä hänen vuoteensa vierelle.
"Yäk! Äitiiii, ei parantajien nähden!" poika valitti taistellen itseään irti hössöttävän äitinsä suukotussyleilyrutistuksesta tämän siinä samalla vuodattaessa miten huolissaan oli ollut. Pari parantajaa kun viipyili vielä oven raossa, muttei vaikuttanut haluavan sisälle vaan halusi jättää perheen keskenään toistaiseksi.
"Mutta kun se tarina kuulosti niin hirveältä!" Caroline nyyhki vaikka lapsensa vaikutti mitä normaalimmalta sillä hetkellä.
"Äh, minä olen ihan kunnossa ja sinä vain kuulet ne päässäsi kolme kertaa pahempina mitä oikeasti ovat," Junior tuhahti päästyään vihdoin vapaaksi ja siirtyi varmuuden vuoksi vähän kauemmas, jos äitimuori saisi uuden kohtauksen.
"Äärimmäisen vakavaa tämä silti on," hän kuuli isänsä toteavan vuoteensa toiselta puolelta ja käänsi katseensa tähän.
"Ole hyvä ja kerro omin sanoin mitä sinulle tapahtui?" mies lisäsi istuessaan penkille jolla Dumbledore oli hetki sitten istunut. Juniori joka ei havainnut tämän äänessä eikä olemuksessa sen enempää vihaisuutta kuin pettymystäkään, päätteli ettei kirjoja oltu vielä mainittu. Hän oli surkea valehtelija, mutta kehittynyt sitäkin paremmaksi puolitotuuksien sepittäjäksi, ja hyvin valituilla sanoilla hän voisi vielä pelastaa joulunsa.