All the dear children

[Jacob King]

Viimeisten raikuvien aplodien keskellä Hunter kiitteli mahtavaa yleisöään vuolaasti, toivotti kaikille mukavaa kotimatkaa - juhla-aikaa kun oli jäljellä enää noin parikymmentä minuuttia joten porukka alkaisi varmasti pikkuhiljaa vähentyä - kumarsi vielä komeasti pari kertaa ja kiirehti pois lavalta äitinsä luo.
"Olit fantastinen, kulta," Carrie kehui ja painoi suukon pojan päälaelle, ja alkoi sitten pakata kameraa kantolaukkuun.
"Kiitti, mutta odota! Haluan katsoa sen!" Hunter joka oli kiinnostunut mitä kaikkea juhlista oli kuvattu ja kuinka hyvin hänen esityksensä oli oikeasti mennyt, sanoi ja hyppi paikallaan. Liiallisen kakun aiheuttama ähky oli ehtinyt sulaa puhtaaksi energiaksi.
"Se pitää ensin kelata alkuun. Katsotaan se huomenna yhdessä, paremmalla ajalla," Carrie sanoi ja sulki laukun. Yllätyksekseen hän ei saanut vastaväitteitä vaan poika katosi väkijoukon sekaan. Muutaman metrin matkalla hän heitteli ainakin kymmenen kiitosta satelevien kehujen vuoksi, kunnes vihdoin löysi isänsä.
"Fantastista, kamu! Hermoilit ihan suotta," Jacob kehui antaen pojalle valtavan syleilyn, ensin laskeuduttuaan kyykkyyn tämän silmien tasalle.
"Kiitos. Se oli hauskaa!" Hunter vastasi ja hänestä tuntui nyt kuin olisi voinut vetää ainakin tuplasetin.
"Hei, kuules, Denalla on sinulle asiaa," mies totesi vetäytyessään syleilystä ja viittasi Denan suuntaan joka oli hetkeä aiemmin siirtynyt vauvansa kanssa muiden vieraiden luo.
Poika oletti saavansa lähinnä lisää kehuja ja kiitoksen, mikä olisi hyvinkin riittänyt, mutta tenavan ilme kirkastui entisestään kun nainen ojensi hänelle pari push-poppia. Takamuksensa ei taatusti merkittävässä määrin toipuisi toilailunsa seurauksesta ennen kotiin lähtöä, tuskin edes tämän päivän aikana - mutta automatkasta tulisi edes vähän siedettävä, kun sai jotain makeaa suuhunsa. Isä ja äiti olivat käskeneet säästää muut makeiset kotiin ja muutenkin syödä niitä pikkuhiljaa, kumpikin sisaruksista kun oli aikamoisia herkkuhampaita ja ne olisivat hyvin voineet kadota pikku masuihin iltapäivän ja automatkan aikana ja aiheuttaa vatsanpuruja.
"Kiitos!" poika huudahti Denalle noin kolmannen kerran, lähtiessään etsimään pikkusiskoaan, ja avasi samalla toisen push-popeista.
Freya ei ollut tiennyt mihin CD:t pitäisi toimittaa, joten tämä oli jättänyt ne levysoittimen luo ja siirtynyt takaisin palkintonamiensa pariin. Mikki-laukun hän oli antanut voittajaparinsa pitää, kasaten oman puolensa muovikassiin jonka henkilökunnan edustaja oli hänelle antanut. Hetken tyttö katseli alakuloista Dumoa kauempaa, kunnes kävi tämän luona tarjoamassa tälle yhtä palkintoonsa kuuluvista karkkipusseista.
Vihdoin Hunter löysi hänet Jacobin luota jolle tyttö oli juuri kertonut siitä, ja nyt veljensä tervehdykseen vastatessa näytti hieman syylliseltä. Hän sai kuitenkin hukutettua sen lähes samantien, kehujen jälkeen lupaamalla Hunterille sittenkin palkinnostaan vampyyrinhampaat joista ei aluksi ollut halunnut luopua.

Tenavajoukko valtasi sohvan ja nojatuolit, herkuttelun, Hunterille osoitettujen kehujen ja aarteenetsinnästä vilkkaasti keskustelun merkeissä - Hunter oli vallannut puolet sohvasta koska ei missään nimessä aikonut istua. Hän ja Freya joutuivat kuitenkin hyvästelemään muut muutaman minuutin kuluttua, Carrien ilmoittaessa että he olivat nyt lähdössä takaisin mökille - ensin Jacobin kanssa kiitettyään Denaa juhlista ja hyvästeltyään myös Natrachin ja Dumon siltä erää. He olisivat muuten mielellään jääneet jutustelemaan vielä lisää ja auttamaan siivouksessa, täällä kun sitä ei voisi kätevästi taikasauvan heilautuksilla hoitaa - mutta kaksi nuorta lasta ja viimeisten tavaroiden pakkaus veisi heiltä jok'ikisen matkasta jäljellä olevan minuutin ennen kuin heidän olisi välttämättä suunnattava kohti Lontoota.

Hyvästeltyään vielä muutaman vieraista, ne joiden kanssa he olivat jutustelleet eniten - lähinnä ne joilla myös oli lapsia - Jacob ja Carrie paimensivat omansa ulos salista ja kohti naulakoita.
"Sinä kyllä jyräät Peter Panina!" Freya henkäisi innoissaan, ajatellen veljensä esitystä. Ei vain laulun suhteen, vaan kun velipojassa oli jotain hyvin peterpanmaista muutenkin...Ja kuka ties, ehkä tämä sattumoisin olisi myös lahjakas näyttelijä?
"Joo, ehkä," poika vastasi melko itsevarmana mutta mietti hän yhä kuinka näytteleminen mahtaisi sujua. "Mutta kuka sinä sitten olet, kun et enää Wendy?"
"Varmaan Kadonnut Poika," Freya pohti.
"Mutta sinä olet tyttö!"
"Itse asiassa, Hunter, tytöt näyttelevät usein Kadonneita Poikia. Peteriä itseäänkin on aina näytellyt jopa aikuinen nainen," Jacob kommentoi etsiessään muksujen takit naulakoiden syövereistä.
"Mitä?!? Keksit tuon itse!" Hunter totesi järkyttyneenä ja tuijotti ylös isäänsä silmät suurina. Freyaa tieto ei enää hetkauttanut sillä hän oli kuullut siitä jo ajat sitten näytelmäkerhon ohjaajalta.
"En lainkaan," mies vastasi ojentaessaan pojalle tämän takin. "No, ei koulunäytelmissä niinkään usein varmaan. Mutta virallisessa näytelmäversiossa jota esitetään teattereissa," Jacob tarkensi hymyillen huvittuneena. Tuo käsite oli taatusti mieltä räjäyttävä pikkupojalle, kun ei se näin aikuisillekaan ihan täysin järkeen käynyt ainakaan enää nykyteatterien maailmassa.
"Silloin vuosikymmeniä siten kun herra Barrie kirjoitti näytelmänsä, lapset eivät saaneet esiintyä teatterilavalla joten nuoret aikuiset naiset olivat paras mahdollinen vaihtoehto. Heidän kasvonsa ja äänensä ovat paljon lähempänä pienten poikien tuntua kuin aikuisten miesten. Sitten, ilmeisesti, se tapa on haluttu pitää vain perinteen vuoksi," Jacob selitti ojentaessaan tyttärelleen takin ja pukiessaan omaansa ylleen.
Vaikka he olivat tietenkin nähneet äitinsä miljoona kertaa, sisarukset tuijottivat nyt oikein tarkasti Carrien kasvoja joka parhaillaan myös pukeutui.
"Ei äiskä näytä eikä kuulosta yhtään pojalta," Hunter totesi, yhä epäillen tarinaa vitsiksi tai juksaukseksi. Hänelle oli kyllä pienempänä luettu tuota kirjaa ja oli hän tainnut sen ainakin kerran lukea itsekin, mutta näytelmäversioon hän ei ollut liiemmin tutustunut.
Carrie naurahti lempeästi.
"Ei meistä kukaan oikeasti, mutta kuten iskä sanoi - enemmän kuin miehet. Sitä paitsi, minä en ole nuori enää..."

"Huh..:" Hunter äännähti syvästi tätä mieltä taivuttavaa uutista pohtien, perheen alkaessa hiljakseen astella kohti leirintäaluetta.
"Olisiko joku tyttö ottanut Peterin roolin sinun kerhossasikin, jos minä en olisi suostunut?" poika tiedusteli, siskoonsa katsoen.
"Joo, kun ainoat kaksi poikaa jotka ovat mukana eivät osaa yhtään laulaa," Freya vastasi, ja tämä perustelu oli Hunterista paljon järkevämpi kuin joku tyhmä perinne.
Hän yritti muistella kirjan tapahtumia, mutta mieleen vyöryi paljon herkemmin Disney-animaation tapahtumat. Sekin kyllä riitti kauheaan huomioon.
"Voi, ei! Ei kai siihen lastenhuonekohtaukseen ole jätetty mukaan...'sormustimia'?" poika kysyi tehden käsillään lainausmerkit 'sormustinten' kohdalla.
"Tietty on!" Freya totesi hilpeästi virnistäen.
Hunter voihkaisi epätoivoisesti. Yleisössä olisi melkein kaikki hänen kaverinsakin! No, kunhan Wendyn roolissa olisi edes tyttö niin varmaan siitä hengissä selviäisi.
"Eiköhän kyse ole ihan vain poskisuukoista," Jacob lohdutti, Carrien kanssa naurua pidätellen.
"Yhh..." Hunter äännähti vielä. "Se kyllä skipataan harjoituksissa, muuten en ala!" hän julisti sydämensä pohjasta, dramaattisesti kättään nostaen ja kävelynsäkin muuttui päättäväisemmäksi.
Carrie ja Jacob jättivät sisarukset käsittelemään tätä draamaa keskenään, kulkien muutaman askeleen taaempana. Katsellen esikoistaan lämpimästi hymyillen, he olivat kiitollisia siitä ettei heidän pikku poikansa pitänyt kiirettä aikuiseksi kasvamisessa. Niin kävisi muutenkin aivan liian pian. Ehkä vieläkin surullisempaa kuitenkin oli, että hyvin rakastetut lapset eivät koskaan tienneet elävänsä elämänsä parasta aikaa.