If You Can't Soar with the Eagles, Don't Fly with the Flock [K-18]

[Oliver Cicero Osiris Malloye]

×Nibs ja Saphira tännenäin×

Pe 21.3.1980

Warkworthin linna, Northumberland

18:30 etp.

---

Hei Saphira,

Tiedän ettet ole kuullut minusta hiiskaustakaan sen jälkeen kun karkasin kotoa, mutta ei huolta en ole vielä heittänyt lusikkaa nurkkaan niin sanotusti. Tuskin enää muistat, mutta 8.5. on minun syntymäpäiväni ja sen vuoksi tämän kutsunkin lähetin. Jommankummanhan meistä on lopulta taivuttava ja hoidettava välit kuntoon, mutta koska et tiedä asuinpaikkaani (saatikka että olisin edes elossa) tämä jää varmaankin minun kontolleni.

Olet siis tervetullut tapaamaan minua ja muita Warkworthin linnaan, Northumberlandiin.

Terveisin,

Veljesi Oliver Malloye

Castle Terrace, Warkworth, Morpeth NE65 0UJ, Iso-Britannia

---

Oliver lukaisi kirjeensä vielä kerran läpi ja myötähäpeää tuntien sujautti mustakuorisen kirjeensä lähimmän postia kuljettavan liikkeen postiluukkuun. Hän irrotti otteensa tuosta paperiläpyskästä puolipakolla, kuin sähköiskusta. Kerran se vain kirpaisisi. Ainakaan hän ei sen enempää ehtisi empimään kirjeen lähettämisen kanssa tai sen että miksi hän ylipäätään enää edes kaikkien näiden vuosien jälkeen ottaisi Saphiraan ja Oliverin muuhun perheeseen yhteyttä. Tosin ajoittain Oliver tunsi huonon omantunnon kalvavan mieltään aina lähtönsä jälkeen, vaikka muuta olisi väittänytkin. Ehkä siksi siis.
Seuraavaksi Oliver vain toivoi, että kirje löytäisi perille ja vastaus ei olisi tuomitseva. Niin. Oliver voisi toivoa, mutta totuus saattaisi olla jotain aivan muuta. Oliver huokaisi ja rapsutti takaraivoaan hermostuneena mutisten itsekseen. Toivottavasti Remington ei pistäisi pahakseen, jos Oliver järjestäisi pienet juhlat Warkworthissä perheen kesken. Ainakin Jonny olisi tyytyväinen. Poika oli lopultakin suostutellut Oliverin korjaamaan välinsä siskoonsa ja jästiperheeseensä. Miten he Oliverin yhteydenottoon suhtautuisivat; sitä ei Oliverkaan tiennyt, toivoi vain parasta. Vampyyri huokaisi vielä viimeisen kerran pudistellen päätään ja lähti talsimaan takaisin Warkwortiin.

[Phoenix Levon Scamander]

La, 29.3.1980

Epsom, Surrey/Lontoo

18:30 etp. 

Saphira saapui kotiin pitkän päivän jälkeen. Se ei ollut paha työn puitteissa, kukaan hänen lemmikkieläin-kaupassaan Viistokujalla ei ollut lähettänyt pöllöpostia raportoiden ongelmasta joka vaatisi hänen läsnäoloaan, mutta hänen äitinsä oli kuollut kolme viikkoa sitten joten hän oli vasta suruprosessin alussa. Märkä, viileä ja harmaa maaliskuu Lontoossa synkensi hänen mielialaansa lisää. Meneillään oleva ja pahimmillaan mylläävä velhosota aiheutti jatkuvaa pelkoa ja stressiä. Nykypäivinä hänen oli vaikea löytää valopilkkuja päivissään silloin kun hän ei ollut perheensä parissa. Ja hänen täytyi viettää koko tämä päivä lapsuuden kodissaan Ealingissä käyden läpi äitinsä tavaroita päättäen mitä pitää itsellään ja mitä myisi pois tai antaisi hyväntekeväisyyteen. Saphira oli lykännyt sitä myöhemmäksi jo monta kertaa, mutta tänään yksi hänen läheisimmistä ystävistään oli vapaa lähtemään avuksi ja seuraksi ja sen päälle Newt oli luvannut ottaa veljenpoikansa pojan luokseen siksi aikaa. Oli selvää ettei tulisi parempaa ajankohtaa aloittaa. 

Talo oli nyt hänen, mutta Saphira ei jaksanut vielä pohtia myisikö sen vai ottaisiko siihen vuokralaisen. Hänen vanhempansa olivat olleet varakkaita, Ealing oli aina ollut ylemmän keskiluokan ja yläluokan kaupunginosa, joten joka tapauksessa hän saisi siitä todella hyvin lisätuloja. Ei hän toki kokenut välttämättä tarvitsevansa lisätuloja, kun hänen liiketoimintansa tuotti voittoa mukavasti ja aviomiehensä aurorin työ oli todella korkeapalkkainen. Mutta heillä oli pieni lapsi ja he harkitsivat useamman tekemistä joten rahaa ei oikeastaan voisi olla liikaa.

Saphira huokaisi syvään ja potkaisi vesisateesta märät kenkänsä kenkätelineen suuntaan. Muissa ulkovaatteissaan hän asteli keittiöön pesemään kätensä ja laittoi teeveden keittimeen kiehumaan. Talo oli äänetön ja hämärä sillä Theodore teki pitkiä päiviä näinä pahimpina sotavuosina, joskus mies joutui työskentelemään jopa yön yli tai lähtemään takaisin keskellä yötä. Saphira napsautti keittiön kattovalon päälle jottei yksinäisyyden tunne nielisi häntä aivan kokonaan, valo sentään näytti että hän oli kotona ja perheellinen. Nainen veti keittiön tuolin ulos pöydän alta, varmisti ettei sitä vallannut mikään taaperon lelu - ei olisi ensimmäinen kerta kun sitä istui jonkun kovan palikan tai muun päälle - ja todettuaan tuolin tyhjäksi hän istahti pöydän ääreen.

Hän katsahti ikkunaa ja toivoi että olisi sulkenut verhot ensin. Piha ja katukuva oli keväisin ja kesäisin kaunis mutta näin kevättalvella kaikkea muuta. Nyt oli liian myöhäistä, ylös nouseminen olisi liian vaivalloista. Vain teenkeittimen pilli voisi saada hänet jaloilleen juuri nyt. Saphira otti takkinsa syvästä taskusta kasan kirjekuoria jotka hän koppasi mukaansa lapsuudenkotinsa eteisen lattialta. Hän oli jo ilmoittanut useimpaan paikkaan että talon asukas oli menehtynyt, mutta menisi varmasti vielä aikaa ennen kuin kaikki tahot lakkaisivat lähettämästä postiaxsinne. Saphira selasi läpi kasaa joka oli yllättävän paksu nähden siihen että hän oli joka viikko käynyt tarkistamassa tilanteen eli näiden oli täytynyt saapua tällä viikolla.

Kirje pankista joka näytti tiedotteelta. Houkuttelukirje aloittaa Vogue-lehden brittiversion tilaus uudelleen, lahjoituspyyntö-kirje lastentauteja tutkivalta säätiöltä jolle äiti lahjoitti rahaa joka vuosi, muutama mainoskirje ja...epävirallisen näköinen ja epätavallisen värinen kirjekuori? Saphira vilkaisi lähettäjän tietojen kohtaa mutta se oli tyhjä. Sitten hän tajusi että kirje oli lähetetty hänelle, ei äidille. Ja vieläpä hänen tyttönimellään. Sen täytyi olla joltakin jonka kanssa hän ei ollut pitänyt yhteyttä aikuiselämässään mutta kuka ihmeessä hänen lapsuuden tai teini-iän tovereistaan ottaisi yhteyttä? Kaikki joiden kanssa hän oli ollut merkittävän läheinen olivat pysyneet hänen elämässään ainakin jossain määrin. Yhteydenoton syykään ei vaikuttanut erityisen tärkeältä kun kerta lähettäjä ei ollut ensin vaivautunut selvittämään hänen nykyistä nimeä ja osoitetta vaan koki voivansa ottaa riskin ettei kirje löytäisi perille.

Käsiala ei vaikuttanut lainkaan tutulta, mutta toisaalta ei kai hän nyt voisikaan muistaa kaikkien menneisyyden kavereiden tai tuttujen käsialoja. Tämä mysteeri oli erittäin tervetullut harhautus nykypäivien elämän huolista joten Saphira melkein halusi jättää sen avaamattomaksi joksikin aikaa ja vain pohtia keneltä se voisi olla. Toisaalta, kirjeen sisältö saattoi olla paljon mielenkiintoisempaa. Teenkeittimen pilli havahdutti hänet ja hän viivytteli vielä sen verran että kävi sammuttamassa sen ja kaatamassa vettä mukiin. 

Mukinsa kanssa takaisin istahdettuaan hän tuijotti mustaa kuorta käsissään vielä hetken kunnes repi sen auki, epäsiististi sillä paperiveitsi ei ollut lähellä, ja taittoi kirjeen auki.

Ensimmäisen kerran jälkeen shokki esti häntä tuntemasta mitään. 

Toisen kerran jälkeen epäilys valtasi koko hänen kehonsa. Tämän täytyi olla ansa. Joku kuolonsyöjistä oli laitettu aurorin perheen kimppuun tällä tavoin. Ehkä he olivat jotenkin saaneet selville että hän oli kaiken päälle jästisyntyinen. Ja että hänellä oli kauan kadonnut veli.

Kolmannen kerran jälkeen järki sai hieman otetta tunteista. Taikaministeriö ei ollut vielä kaatunut ja siellä pyrittiin pitämään erityisen hyvä huoli kaikenlaisissa yksityisyys- ja turvallisuusasioissa näinä aikoina kun Voldemortin vakoojien epäiltiin jo soluttautuneen sisään. Tällaisen lähestymisen riski oli vielä pieni.

Neljännen kerran jälkeen Saphira antoi itsensä jo vähän uskoa että lähettäjä todella oli Oliver. Heidän Oliver. He eivät koskaan tienneet varmuudella, mutta olivat aina pitäneet hyvin todennäköisenä että poika karkasi kotoa. Välirikko oli vaikuttanut niin todennäköiseltä niin pitkään. Ja Oliver oli silloin jo kuudentoista, suhteellisen kykenevä huolehtimaan itsestään ainakin jollain tavalla jonkin aikaa jos ei törmännyt pahoihin ihmisiin. Hän oli rakastanut veljeään silloin ja yhä välitti syvästi, joten toivonkipinä syttyi Saphiran murheellisessa sydämessä. Silti, hän ei ollut lainkaan varma sopisiko veli hänen elämäänsä enää. Neljännes vuosisata oli pieni ikuisuus eikä heistä kumpikaan ollut enää sama ihminen kuin silloin, ja nykyiset elämäntavat ja elämäntilanteetkin saattaisivat olla yhteensopimattomat. Varsinkin jos mies asui noin kaukana. 

Hän luki kirjeen vielä kerran ja loppuun päästyään siemaisi teetä vain huomatakseen että se oli puhdasta vettä ja lisäksi jo haaleaa. Saphira nousi kaatamasn sen takaisin vedenkeittimeen, laittoi sen uudestaan päälle, ja valitsi samantien vadelmatee-pussin yläkaapists. Ikkunalle katsahtaessa taivas näytti yhtäkkiä hieman kirkkaammalta vaikka todellisuudessa se vain pimeni joka minuutti sillä aurinko oli laskenut jo noin parikymmentä minuuttia sitten.

Hän halusi ehdottomasti käyttää mahdollisuuden saada veljensä takaisin, mutta ei katsonut syntymäpäiväjuhlien olevan oikea paikka ensitapaamiseen tässä tilanteessa. Joten vaikka sitä jotenkin saisikin varmuuden siitä että kutsu oli veljeltään ja että kaikki oli turvallista, ei hän lähtisi asioita selvittämään tilaisuuteen jossa hän ei tuntenut ketään ja jossa tarkoitus on juhlistaa päivänsankaria syvien ja kipeiden asioiden selvittelyn sijaan. Missä ja milloin sitten? Ja oliko tämä edes totta? Saphira päätti joka tapauksessa keskustella tästä kirjeestä aviomiehensä kanssa ja senkin jälkeen nukkua pari yötä ennen kuin tekisi mitään muuta asian suhteen.

Ma, 31.3.1980

Epsom, Surrey/Lontoo

12:30 etp.

Sunnuntaina käydyn pitkän keskustelun jälkeen he tulivat tulokseen että Saphiran olisi parasta vastata kirjeeseen ja ehdottaa tapsamista, koska muutoin hän miettisi koko loppuelämänsä mitä olisi voinut olla ja jos ei muuta niin tämä saattoi olla tilaisuus saada sulkeuma Oliverin kohtalon suhteen. Theo tulisi mukaan tapaamispaikalle ja pysyttelisi lähellä, antaen silti tilaa ja yksityisyyttä. Nyt Saphira istui kotitoimistossa kirjoituspöydän ääressä lyijykynä kädessä ja tyhjä kirjepaperi edessään. Hän oli juuri saanut 2-vuotiaansa nukahtamssn päiväunille ja aikoi nyt käyttää sen ajan tämän tärkeän kirjeen kirjoitukseen jota hän oli suunnitellut mielessään eilisillasta asti.

Hän ajatteli saamaansa kirjettä joka oli sävyltään melko pinnallinen ja tunteeton, suorastaan vaikutti siltä kuin lähettäjä kokisi asian epämiellyttävänä velvollisuutena tai jotain. Mutta siihen nyt voisi olla useita eri syitä eikä sevtarkoittanut että kyseessä olisi ansa tai etteikö Oliver oikeasti haluaisi korjata perhesuhteita. 25 vuotta oli hirmuisen pitkä aika, ja Saphira pitikin lupaavana että Oliver ylipäätään otti yhteyttä etenkin kun oli jättänyt heidät niin kylmällä tavslla. Yhteydenotto tässä tilanteessa vaati hurjan paljon rohkeutta ja välittämistä. Siksi Saphira uskalsi elätellä toivonkipinää että heidän elämänsä saattaisivat vielä yhdistyä positiivisella tavalla, jos kyseessä todella oli Oliver. Ja jos ei muuta niin ainakin sitä voisi jatkaa omia polkujaan tietäen että välit olivat kunnossa. Silti, hän koki parhaaksi pyrkiä kirjoittamaan vastaus mahdollisimman vähäisellä tunteella eikä ainakaan kertoa vielä yhtään mitään mistään perheenjäsenestä. Mutta vastauksen pitäisi silti olla kannustava. Hän pudottaisi sen postilaatikkoon tänään samalla kun kävisi supermarketissa ostoksilla pojan herättyä ja syötyä välipalan.

Hei Oliver,

Kirjeesi oli valtava ja positiivinen yllätys. Tapaisin sinut oikein mielelläni, ja jos todella olet veljeni olen iloinen että olet elossa ja toivon että voit hyvin. Tottakai toivon myös että saisimme hoidettua välimme kuntoon, mutta en näinä aikoina lähde maan halki matkaamaan enkä koe syntymäpäiväjuhlia parhaaksi ajaksi ja paikaksi sellaiselle tapssmiselle. Ehdotan tapaamista Lontoossa, Vuotavassa Noidankattilassa Charing Cross Roadilla. Jos et muista, se sijaitsee Tottenham Court Roadin puoleisessa päädyssä ja sinulle se näyttää tyhjältä huonokuntoiselta liiketilan edustalta. Nykyään sen vieressä on Blockbuster-videovuokraamo. Jos mieluummin tapaisit jossain muualla, ehdota toki ja myös päivää ja aikaa. Minulle sopii lauantait ja sunnuntait kun sovitaan ajankohdasta tarpeeksi paljon aiemmin.

Toivottavasti kuulen sinusta vielä. 

Terveisin, 
Saphira

[Oliver Cicero Osiris Malloye]

Ti 8.4.1980

Warkworthin linna, Northumberland

18:00 etp.

Oliver kuuli huoneensa oveen koputettavan ja käännähti luku-/kirjoituspöytänsä tuolissa 180 astetta katsoakseen oveen päin. "Oliver?" Se oli Jonathan. Oliver hymähti kuuluvasti myöntävän vastauksen. "Hä?" Jonathan kysyi oven toiselta puolelta. "Hä?" Oliver vastasi takaisin, ihmetellen sadasosasekunnin miksei Jonny ollut jo avannut ovea vaikka vampyyri oli antanut luvan. Pian Oliver tajusi että Jonny oli luullut Oliverin aiempaa hymähdystä joksikin sanaksi jota nuorempi vampyyri ei aivan ollut kuullut. Naurahtaen Oliver pudisti päätään ja nousi tuoliltaan avatakseen huoneensa jonkin verran narisevan oven. "No?" Mies katsoi kysyvästi Jonnya joka oli hetken aikaa muissa maailmoissa, kunnes tuon katse kirkastui. Poika ojensi vikkelästi tavallisen näköisen kirjeen Oliverin nenän eteen. "Postia. Se on varmaankin Saphiralta." Oliver otti kirjeen käteensä ja repi sen auki. Kirje, joka oli kuin olikin Saphiralta. Oliver hymähti ja käännähti takaisin huoneeseensa päin jättäen oven kuitenkin auki. Jonny olisi luultavasti myös kiinnostunut kuulemaan mitä kirjeessä luki. Kun nuorempi vampyyri oli sutjakkaasti astunut huoneeseen ja sulkenut oven perässään hän lähentyi Oliveria joka nyt istui jälleen tuolissaan. Mies luki kirjeen läpi kertaalleen ja yllättyneenä vilkaisi Jonnyyn ja takaisin kirjeeseen. "Hän haluaa tavata jo ennen synttäreitä. Vuotavassa Noidankattilassa." Jonnyn kasvoille levisi leveä hymy. "Minähän sanoin, että tämä kannatti!" Ja samantien hyppäsi nauraen Oliveriin kiinni. Pyöritellen silmiään Oliver yritti saada tuota irrottamaan otteensa. "Jonny, irti." Nyt Jonny puolestaan pyöritti silmiään ja irrotti otteensa Oliverista. "Senkin tunteeton pirulainen." Vastasi poika ja tönäisi voimattomasti Oliveria olkapäähän. "Ha! Minäkö?" Oliver naurahti takaisin ja ennenkuin hän ehti edes tuolissaan kääntyä pöytään päin, oli Jonny jo muiskauttanut kylmän suudelman Oliverin poskelle ja luikahtanut ulos huoneen ovesta. Hieman hämmentyneenä Oliver lopulta kääntyi takaisin pöydän ääreen ja alkoi päätään pudistellen kirjoittamaan toista kirjettään Saphiralle.

---

Hei Saphira,

Kyllä, olen kuin olenkin se aito ja oikea Oliver. Eikä mitään syytä huoleen, olen aivan kunnossa ja terve.

Aivan, teillähän taisi olla jonkinlainen "velhosota" käynnissä jos siihen vihjaisit tuolla huonolla ajankohdalla. Aikaisempi tapaaminen siis sopii minulle, kuin myöskin Noidankattila. Päiväksi ehdottaisin ensi viikon lauantaita ja kellon ajaksi kahdeksaa ellei se ole liian myöhäinen sinulle?

Terveisin,

Oliver

---

[Phoenix Levon Scamander]

Pe, 11.4.1980
Ealing, Lontoo, Englanti
13:00

Saphira ei tiennyt mitä ajatella, kun melkein kaksi viikkoa oli kulunut eikä Oliveriksi itseään väittävästä henkilöstä kuulunut mitään. Mutta tänään hän astui kotiovestaan sisään, laukussaan uusi kirje tutuksi tulleella käsialalla osoitettuna. Hän repi kuoren auki välittömästi ennen kuin edes riisui ulkovaatteitaan, ja sulki oven hiljaa perässään, alkaessaan lukea kirjettä. Nainen kurtisti otsaansa. Tuntui oudolta ettei sota olisi koskettanut pohjois-Englantia lainkaan, mutta toisaalta ehkä Oliver tai "Oliver" majaili jossain niin syrjässä ettei se vaikuttanut paikallisesti. Saphira kuittasi sen sillä ja päätti ettei se ollut epäilyttävä merkki. Mutta kirjeenvaihtajan kiirehtiminen tapaamiseen vaikutti myös hälyttävältä. Toisaalta niin vaikutti lähes kaikki yllättävät tapahtumat ja asenteet nykyään, etenkin kun oma perhe sattui olemaan aktiivisesti sodan osapuoli.

Nuori äiti huokaisi syvään potkaistessaan kengät jaloistaan suunnilleen kenkätelineen suuntaan, pudotti kirjeen ohikulkiessaan eteisen lipaston päälle ja asteli alakerran wc:hen pesemään kätensä. Hän hukkui ajatuksiinsa, ja lähes minuutin kuluttua hän huomasi yhä vasta esihuuhtelevansa käsiään. Pikaisen saippuoinnin ja huuhtelun jälkeen hän siirtyi keittiöön lounaalle. Hän otti jääkaapista erityisen tyytyväisenä eilisen illallisen tähteet. Nyt ei kokkaaminen kunnialla onnistuisi, tunteet ja ajatukset jälleen kaaoksessa. Vaikka hänellä oli lapsi ja aviomies ja miehen perhe sekä vahvat siteet kaikkiin, lapsuuden perheen viimeisenkin linkin menetys oli kova isku. Nainen ei voinut mitään sille että elätteli suurempaa toivonkipinää kirjeenvaihtajan todella olevan kauan kadonnut veli, kuin mitä olisi viisasta. Toisaalta taas, oli totuus kummin vain häntä myös suututti melkoisesti koko juttu.
Saatuaan paimenenpiirakan tähteet lautaselle ja mikroaaltouuniin lämpenemään, Saphira haki toimistosta kynän ja kirjepaperia. Tätä vastausta ei tarvinnut suotta kauan pohtia. Hän istui keittiön pienen pyöreän pöydän ääreen, tuijotti hetken tyhjää paperia, muotoillen vastausta mielessään.

Oliver,


Uskoisin että saan ehdottamasi päivän ja kellonajan sopimaan. Jos jotain sattuu ja joudun perumaan, laitan viestin pubin omistajalle, Tomille. Joten kysy häneltä jos minua ei näy siellä tuona lauantaina kahdeksan aikaan. Haluan kuitenkin tässä vaiheessa selventää että vaikka olisitkin veljeni Oliver, en ole tulossa syntymäpäväjuhliisi tänä vuonna. Ensimmäinen kirjeesi antoi ymmärtää että olisit voinut ottaa yhteyttä milloin tahana, mutta päätit kadota jäljettömiin jättäen perheesi roikkumaan kamalaan epätietoisuuteen neljäsosa-vuosisadaksi. Se ei innosta juhlimaan kanssasi missään yhteydessä. Olen vilpittömästi halukas tapaamaan, kuulemaan mitä tapahtui ja näkemään kuka olet nykyään. Mutta en yhtään sen enempää tässä vaiheessa jos koskaan. Jos vaikka pystyisinkin antamaan anteeksi jonain päivänä, se ei tarkoita etteä voisimme rakentaa minkäänlaisen suhteen uudestaan. Meidän on ensin nähtävä sovimmeko edes enää toistemme arvomaailmoihin ja elämiin.

Parasta toivoen,
Saphira

Kirjoittaessaan hän ei edes kuullut mikroaaltouunnin kilahdusta. Ruoka jatkoi jäähtymistään kun nainen keskittyi lukemaan vastaustaan huolella läpi pariin otteeseen. Hän halusi viestin olevan vahva, mutta ei liian vihamielinen tai töykeä, eikä etenkään unohtaa siitä mitään tärkeää. Syvä suru äidin kuolemasta lietsoi jo valmiiksi vahvoja tunteita erityisen voimakkaasti, mutta pitkä sota ja äitiys oli jo auttanut tunteidenhallinnan kyvyn parantamisessa. Kirje vaikutti hänestä hyväksyttävältä, mutta hän ei ollut enää lainkaan niin varma tapaisiko hän Noidankattilassa ketään tuona lauantaina, oli kyseessä sitten Oliver tai ei. Saphira nojasi vasenta kyynärpäätään pöytään ja poskea käteensä, naputtaen kirjepaperia kuulakärkikynällään, katse luotuna ulos puutarhaan keittiön ikkunasta. Ja entä sitten, jos tapaaminen toteutuisi?
Mitä tälle henkilölle voisi kertoa omasta puolestaan?

No, yksi asia ainakin oli varma; Phoenixin olemassaolosta ei häneltä pääsisi puoltakaan sanaa edes epäsuorasti, niin kauan kun olisi epäselvää millaisen ihmisen kanssa oltiin tekemisissä. Theoakaan ei ehkä kannattaisi mainita kuin hyvin harkiten. Ja lopultakin, tällaisessa tapaamisessa se kyllä olisikin kauan kadonneeksi veljeksi väittämän osapuolen vastuu puhua omasta elämästään ja motiiveistaan enemmän kuin toisinpäin.
Parikymmentä minuuttia myöhemmin kurniva vatsa havahdutti hänet nykyhetkeen. Saphira laski kynän pöydälle ja nousi hakemaan kaapista juomalasin, matkan varrella asettaen mikroaaltouuniin pari minuuttia lisää.
"No...Jos se ei ole ansa, saanpahan ainakin jonkinlaisen sulkeuman yhteen elämäni suurimmista murheista jos en sen enempää. Isä ja äiti eivät sitäkään, mutta he olisivat onnellisia minunkin puolestani..." hän jutteli itselleen kaataessaan lasiin maidon sijaan greippi-siideriä.