Secret of Portobello Road (K-15)

[Cullodena Aiken]

// Nibsin Jacob tulossa messiin.
Varoitukset:
[sis. huumeidenkäyttöä] //



Keskivviikko 13.7.1977 klo. 18:00 etp.

Oli kulunut tasan viisi vuotta, kun äiti oli tapettu ja pikkuveli Dunmore kadonnut. Dena oli saanut, vain paria viikkoa ennen kesälomaa, veljeltään tiedon, että äidin toinen käsi ja Dunmoren haalari, joka pikkuveljellä oli katoamishetkellä ollut päällään, oli löytynyt Portobello Roadilta. Tytön viimeiset koulupäivät olivatkin sitten menneet kuin unessa, kun tyttö odotti, että vihdoinkin saataisin äiti kokonaiseksi ja se kadonnut rääpäle takaisin. Loman alettua, ei Dena montaa päivää ehtinyt olla kotona, kun hän tyhjensi Nat-sedän kaapista pari väkijuomapulloa. Nat-setä yritti kyllä puhua tytölle järkeä, mutta humalainen Dena oli vain tapellut vastaan, lopulta hän oli lähtenyt yönselkään ja liftasi krapulaisena Lontooseen.


Dena jopa, jokseenkin, muisti katujen sijainteja ja päätyipä hän jonnekin syrjäkujille, missä liikkui hämärää porukkaa. Hän tuhlasi vähäiset rahansa pimeisiin huumesätkiin, alkoholiin ja epämääräisiin tabuihin. Tyttö oli jotenkin harhaisena päätynyt loppujen lopuksi Portobello Roadille, sinne missä, äiti viimeisen kerran hengitti ja missä pikkuveli oli kadonnut, mutta harhainen onneton tyttö ei kaivannut pikkuveljeä, ei ollut edes pitänyt tuosta. Cullodena kaipasi äitiään, joka oli liian aikaisin riistetty häneltä julmasti. Denan horjuvat askeleet olivat jo varsin sekavat, kun hän rojahti johonkin porttikongiin. Hänen olonsa oli kammottava, joten hän ajatteli lipittää enemmän alkoholia, jotta olo paranisi. Dena taisi sammuakin vähäksi aikaa siihen ja havahtui johonkin kummalliseen tunteeseen ja yritti tarkentaa näkemänsä.

[Jacob King]

Jacobin kahdeskymmeneskuudes syntymäpäivä oli lähestymässä, mutta hän tunsi olonsa paljon vanhemmaksi, eikä aina pelkästään hyvässä mielessä. Sillä muitakin merkittäviä päiviä oli kulman takana, kuten parin viikon päästä hänen pikkuveljensä kaappauksen vuosipäivä, jo kahdeksastoista. Muutamaa viikkoa myöhemmin vanhempiensa traagisen kuoleman, ja vielä ennen vuoden vaihdetta isoisän kuoleman, vuosipäivä. Tuosta kaikesta oli kauan aikaa, mutta ne seurasivat häntä joka päivä ja yö. Hän oli kuitenkin selvinnyt rakastavan isoisän ja tämän poismenon jälkeen uskollisen ystävän tuella, onnistunut pitämään kiinni isoisän elämänohjeesta pyrkiä elämään niin että edesmenneet olisivat ylpeitä.
Hän oli käynyt läpi synkät aikansa lapsena, ja aikuisvuosinaan hän oli keskittynyt parantamaan maailmaa muille jotka eivät olleet edes niin onnekkaita kuin hän oli ollut. Tänä vuonna kolmen äärimmäisen synkän vuosipäivän varjo ei sattunut aivan niin pahasti sillä hän oli vihdoin täysvaltuutettu etsivä. Voisi entistä paremmin tehdä osansa loputtomassa taistelussa pahaa vastaan, varmistamaan osaltaan että vähemmän perheitä hajoaisi.
Se oli tavoite johon hän oli intohimoisesti ja päättäväisesti pyrkinyt aina siitä asti kun jätti Tylypahkan ensimmäisen vuotensa jälkeen, ja vaikka etsiväkoulutus oli osoittanut tehtävänkuvan olevan välillä hirvittävämpi kuin oli osannut edes kuvitella, kokonaiskuvassa se tuntui silti oikealta valinnalta. Se oli osoittautunut kutsumukseksi yhtä lailla kuin poliisin työ ylipäätään.
Varsinkin nyt velhosodan varjon kasvaessa ja Voldemortin puolen jatkuvasti vahvistuessa tuntui ettei koskaan voinut olla liikaa yritystä, varsinkin kun oli jästien poliisissa niitä harvoja jotka tiesivät tästä maailman toisesta puolesta.
Myös siitä hän ammensi paljon voimia, että etsivän roolissa hän kykenisi paremmin etsimään veljeään. Ystävät olivat hänelle tärkeitä, ja parhaan ystävänsä Danielin kanssa hänellä oli suorastaan veljellinen side, mutta eivät ne aitoa perhettä korvanneet. Yksin eläminen oli yleisesti ottaen siedettävää, mutta ajoittain hän tunsi olonsa sanoinkuvaamattoman yksinäiseksi. Hän oli aina halunnut perustaa oman perheen, mutta ei kaikesta huolimatta edes harkinnut tehdä sitä ennen kuin velhosota päättyisi. Ihminen joutuisi elämässään kokemaan tuskaa ja pimeyttä tarpeeksi ilmankin, no useimmat ainakin...Ei kenenkään pitäisi joutua vieläpä syntymään sellaisen keskelle.

Moni näistä ajatuksista risteili miehen mielessä, kun hän käveli hiljalleen Notting Hillin katuja kohti metroasemaa. Hänen työvuoronsa oli oikeastaan päättynyt jo tunti sitten, mutta hän oli ollut ylitöissä yhden tutkimansa tapauksen johdettua kenttähommiin.
Hän olisi hyvin voinut ilmiintyä kotitalonsa lähelle, mutta tänä iltana hänestä tuntui hieman ikävältä palata tyhjään kotiin. Ehkä hän suuntaisikin Danielin luokse loppuillaksi. Tai ehkä pitäisi hankkia joku lemmikki.

Hän oli juuri aikeissa kaikkoontua pois, kun läheiseltä kujalta kuului ääniä. Ei onneksi mitään uhkaavan oloista, mutta yhtä kaikki huolestuttavaa. Joku kuulosti voivan syvästi pahoin. Jacob otti kuitenkin varmuuden vuoksi taikasauvansa esiin – koskaan, varsinkaan nykyään, ei voinut olla liian varovainen...Etenkään näissä osissa Lontoota.
Hämärällä kujalla hän noteerasi hyvin pian ihmisen joka ensisilmäyksellä vaikutti kuolleelta, ja tarkemmin katsottuna oli keskenkasvuisen oloinen ja kasvoiltaan niin nuori että tuskin oli esiteiniä vanhempi. Jacobin helpotukseksi tyttö kuitenkin osoitti elonmerkkejä, ja hän kyykistyi noin metrin päähän tästä, tarkastelemaan tämän olemusta. Ehdottomasti tuo nuori oli saatava pois kaduilta ja terveyskeskukseen jos ei jopa sairaalaan asti, mutta oli parempi lähestyä pienin askelin. Ties mitä toiselle oli tapahtunut...
”Hei tyttö,” Jacob kutsui tyynesti. ”Kuuletko minua? Pystytkö puhumaan?”

[Cullodena Aiken]

Cullodena oli päätynyt Portobello roadille ja lysähtänyt jonnekin syrjäiseen kohtaan sammuneena. Tyttö oli kuitenkin havahtunut hereille ja hämärästi kuvitteli, että joku tuijotti häntä, sitten alkoi kuulua puhetta.
"En mä mikään khuurhoka oo", Dena mutisi sammaleisella äänellä. "Ei niitä lhöyä thäältä, she vharasti äidin", Denan jatkoi mutinaansa. Hänen katseensa alkoi kohdentaa näkemäänsä ja hän tajusi, että siinä todella oli joku, eikä vain harhakuvitelma.
"Mhee phois. Anna mhun vaa olla rhausasaa", tytön puhe oli varsin sekavaista ja takeltelevaa.

Cullodena kaivoi taskustaan marisätkän ja sytytti sen, saadakseen päätään enemmän sekaisin. Hänen vinttinsä pimeni jälleen hetkeksi, kun kyyneleet tulvivat silmiin. "She shaatahan kakara varashti äirin. Ja nyt she philas mun elähämän, että se kaapattii ja shen thakia äiti leikhattii phalasikshi", Dena sanoi itkun ja humalan sekaisella äänellä. Elämä oli liian epäreilua. "Äirin käsi tuothii thakas, mut ei äitii. Thoinen käsi vielä, että äiri ois khokonainen, mutta mhä haluun äirin", tyttö itki tuolle vieraalle.

[Jacob King]

Jacob jatkoi tytön tilan arviointia vaiti. Tämän sytyttäessä savukkeen, hän otti ensisijaiseksi tavoitteekseen neuvotella tyttö laittamaan se pois. Se kun ei hajusta päätellen ollut tavallinen tupakka vaan marihuanaa, mikä sinänsä oli vaarattomimpia huumausaineita mutta ei tietenkään yhtään sen hyväksyttävämpää, ja joka tapauksessa raskaan alkoholin käytön kanssa muodostui vaaralliseksi. Jos olisi pakko, hän ottaisi kyllä savukkeen ja muut huumausaineet pois mutta aina oli parempi yrittää ensin sovinnolla, varsinkin niin kauan kun ei tiennyt oliko käyttäjällä minkäänlaisia aseita.
Jacob nousi ylös ja tarkisti taikasauvansa valossa kujan ja kuunteli tarkkaan ympäristöä siltä varalta että paikalla olisi muita apua tarvitsevia tai se joka tytölle oli aineita välittänyt, mutta ketään muuta ei näkynyt eikä kuulunut. Hänen huomionsa kiinnittyi väkisinkin tytön sammaltamaan valitukseen sillä se oli kaikkea muuta kuin odotettavissa. Hän katsoi hetken alas syvän myötätunnon ja hetkellisen järkytyksen vallassa tyttöön jonka tarinan myötä tunnisti yhdeksi Aikenin lapsista. Hän oli vuosia sitten muun kansan tavoin tietenkin kuullut tapauksesta uutisista, mutta hän oli myös noin vuosi sitten, etsiväkoulutuksessaan, avustanut sen tutkimuksissa uusien johtolankojen löytymisen aikaan.
Vaikka hänkin oli menettänyt vanhempansa ja pikkuveljensä periaatteessa samankaltaisesti, yhtään omia kokemuksiaan vähättelemättä hän ei missään nimessä lähtenyt vertaamaan niitä tähän – hänellä ei, Luojan kiitos, ollut henkilökohtaista kokemusta siitä miltä tuntui kun joku rakas ihminen murhattiin niin raa'asti ja hän oli tavallaan onnekas siinäkin suhteessa että sai pitää kiinni toivosta että veljensä olisi jonkun hyvän ihmisen kanssa. Aikenin nuorimmainen oli joutunut tämän äidin murhaajan matkaan, ja se oli alusta asti ollut vahva todennäköisyys. Lisäksi tämä nuori vaikutti syyttävään vauva-veljeään kaikesta eli olevan täynnä vihaa tai sitten vain aineista sekaisin. Tästä johtuen hän ei edes harkinnut yrittää muodostaa jonkinasteista yhteyttä tyttöön mainitsemalla omasta historiastaan.
Hän laskeutui takaisin kyykkyyn tytön lähelle mutta piti etäisyyden jonka arveli tytölle mukavaksi ja itselleen turvalliseksi. Olisi pars yrittää kerätä mahdollisimman paljon tietoa nyt kun tyttö vielä pystyi puhumaan, mutta ýhä hän halusi ensin saada tämän luopumaan myrkyistään. Samalla hän tarkkaili tiiviisti tämän tajunnan tilaa. Jos tyttö menettäisi tajunnan uudestaan pidemmäksi aikaa, olisi muu jätettävä tuonnemmaksi ja soitettava ambulanssi. Nytkään, vaikka tyttö oli tajuissaan ja pystyi kommunikoimaan melko selkeästi ja tiedostaen ja jonkin verran liikkumaankin, ei kannattaisi viivytellä välttämätöntä kauempaa joten kysymykset olisi esitettävä selkeästi ja määrätietoisesti.
”Tietenkin haluat,” hän totesi myötätuntoiseen sävyyn. Seitsemäntoista vuoden aikana oli tuskin ollut päivääkään kun hän ei ollut halunnut vanhempiaan takaisin, edes hetkeksi jotta voisi sanoa edes hyvästit.
”Jos äitisi voisi puhua sinulle nyt, mitä hän toivoisi sinun tekevän?” hän kysyi rauhalliseen sävyyn ja ilman minkäänlaista syyllistävää vivahdetta, toivoen neutraalilla ja rauhallisella lähestymisellä osuvansa tytön huumaantuneesta tilasta ja vihasta huolimatta kohtaan joka saisi tämän edes harkitsemaan savuketta ja alkoholin käyttöään, edes täksi illaksi. Tämän sanoista päätellen äitinsä oli ollut hyvin rakas ja läheinen, ja tutkinnassa vuosien aikana selvinneistä asioista vaikutti siltä ettei nainen ollut itse rappiolla ollut tai muutenkaan huonoilla teillä.

[Cullodena Aiken]

Tuon tyttöressun äiti oli riistetty häneltä. Ensin oli tullut pikkuveli, joka sai äidin kaiken huomion, sitten joku typerä noita, oli riistänyt äidin lopullisesti. Se oli tytöstä epäreilua. Ilman pikkuveljeä, äiti olisi vielä elossa. Silloinhan äidin ei olisi tarvinnut mennä neuvolaan sen rääpäleen kanssa.
Dena poltti marihuana sätkää ja nojasi pahoinvoivana seinään. Edessä oleva mies oli välillä yksin ja välillä niitä oli monta. Päihtynyt tyttö koetti selkiintää näkemäänsä ja vakuuttaa hiljaa itselleen, että edessä on vain harhanäkyjä.

Kun mies lopulta laskeutui hänen tasolleen, hän säpsähti hieman, mutta ei perääntynyt, sillä mies piti onneksi väliä. Dena ei osannut odottaa seuraavaa kysymystä ja hän miettikin sitä, mitä äitisi olisi sanonut hänelle. Tytön silmistä alkoi valua kyyneleet, kun hän sanoi itkuisesti: ”Se haluis, että mä lopettaisin ja menisin kotiin.” Tyttö painoi päänsä polviin ja itki äitinsä perään. Samalla hän puristi palavan sätkän nyrkiinsä ja antoi sen polttaa käteen jäljen.
Denan sydämestä riipaisi, kun hän hämärästi tajusi, tuhoavansa itsensä, samalla tavalla kuin isäkin. Mitä Kermichi tekisi sellaisella pikkusiskolla, joka hukuttaa ikävänsä päihteisiin ja tuhoaa elämäänsä samalla?

[Jacob King]

”Hei,” Jacob sanoi, sävynsä pehmeä ja ystävällinen, ja myötätuntoinen katseensa tiiviisti tytössä. ”Haluaisin auttaa sinua. Vielä ehdit hyvin tehdä äitisi iloiseksi, mutta meidän on päästävä sairaalalle mahdollisimman pian. En voi päästää sinua suoraan kotiin tuossa kunnossa,” hän jatkoi ja valmistautui estämään jos tyttö meinasi tehdä itselleen jotain muutakin kuin polttaa yhden jäljen käteensä sätkällä. Hän ei kuitenkaan halunnut tässä – mahdollisessa läpimurtovaiheessa – tehdä mitään äkkinäisiä liikkeitä tai alkaa liian tunkeilevaksi.
Onneksi hän oli oman veljensä tapauksen tiimoilta käynyt viime viikkoina Taikaministeriössä, ja sattunut ohimennen kuulemaan Aikenien nimen mainittavan ja selville että nämä olivat taikavoimaista väkeä ja ilmeisesti tämä rikollinenkin oli noita.
Sen tarkemmin Taikaministeriön löydöistä ei hänelle kerrottu koska hän ei tutkinut tapausta virallisesti jästien puolella, eikä tapaus vaikuttanut mitenkään linkittyvän Beniin.
Mutta ainakin hän nyt tiesi ettei tarvitsisi salailla velhouttaan, vaan voisi tarpeen tullen ilmiintyä tytön kanssa lähimmälle sairaalalle jonka hän jopa muisti täällä päin viettämistään työviikoista.
Hän ei tosin vieläkään kovin mielellään ilmiintynyt jästialuelille eikä varsinkaan sellaisen kanssa jonka keho ei toiminut sillä hetkellä normaalisti vaan taisteli myrkkyjä vastaan.
Hän jäi kuumeisesti pohtimaan missä lähin puhelinkoppi oli.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi miestä, joka taas oli jakautunut ainakin neljäksi. "Ei kuollut voi olla iloinen", tyttö sanoi itkuisella äänellä. Se riipi nuoren teinitytön sielua, aina kun joku, jopa hän itse, sanoi äidin kuolleen. Tyttö otti viereltään Vodka-pullon ja alkoi tyhjentää sitä, välittämättä mistään muusta. "Menkää pois te kaikki", tyttö sanoi Jacobin monille jakautuneille, näkemiinsä harhoihin. Taskustaan hän kaivoi lisää outoja tabletteja, joita hän yritti laittaa niitä suuhunsa, huuhtoakseen ne Vodkan kanssa alas.

[Jacob King]

Jacob uskoi että voi olla. Ehkä edesmenneet eivät juuri nyt heitä katselleet – täytyihän heidän saada levätä – mutta joinain päivänä.
Hän antoi tytön vielä hetken litkiä viinaansa, miettien miten asettelisi sanansa, mutta kun tämä otti esiin ties mitä pillereitä tilanne alkoi lipsua käsistä.
”No niin. Riittää jo.” mies totesi tiukasti ja sävyynsä kaiken päättäväisyyden ja auktoriteetin asettaen, kuten poliisikoulussa äänenkäyttöä oli harjoitettu, mutta myös hyvin rauhallisena. Samalla hän, kuin myös hyvin rauhallisin elein kurotti vapaan vasemman kätensä, sen joka ei pidellyt taikasauvaa, ja pysäytti tytön käden ennen kuin tämä sai ainuttakaan tablettia edes huulilleen. Hän piti kiinni lempeästi mutta jämäkästi.
Kyse ei ollut vain tytön terveydestä ja hengestä, vaan alaikäisen päihteiden käytöstä mikä oli poikkeuksetta laitonta.
”Minä uskon, että kun mekin täältä lähdemme ja näemme taas rakkaamme, he kysyvät kuinka elämämme sujui heidän jälkeensä. Silloin voimme tehdä heidät joko ylpeiksi ja iloisiksi, tai sitten murheellisiksi,” hän vastasi varmaan sävyyn tytön esittämään kantaan, vakaa katse tämän kammottavan kalpeissa kasvoissa kunnes sai katsekontaktin.
”Ajattele, olet selvinnyt näin monta vuotta maailmassa ilman äitiäsi. Se tarkoittaa sitä että olet vahva. Anna minun auttaa sinua, huomaamaan kuinka vahva oikeasti voit olla. Perheesi taritsee sinua, terveenä ja hyvinvoivana. Koska rakastavat sinua,” hän jatkoi rauhallisesti ja myötätuntoiseen sävyyn mutta yhä tiukasti, tavallaan toistaen sanoja jotka isoisänsä oli sanonut hänelle kun hän oli 8-9-vuotiaana sekoillut alkoholin kanssa. Puhuessaan hän laittoi taikasauvansa takaisin takkunsa laajennettuun povitaskuun ja siten vapautuneella toisellakin kädellään takavarikoi tabletit tytön käsistä.
”Näitä tarvitaan vielä,” hän totesi, ”mutta ei sinun sisässäsi.” Hän piteli tabletteja tiukasti kädessään, tarkoittaen sairaalaa jossa voitaisiin selvittää mitä ne olivat ja paljonko tyttö oli niitä jo vetänyt sisäänsä – ja hyvällä tuurilla niistä löytyisi poliisilaitoksella sormenjälkiä jotka johtaisivat diileriin.
Jacob oli kuitenkin koko ajan varautunut mihin tahansa kohtaukseen. Kyseessä oli kuitenkin teini-ikäinen ja tarkemmin sanoen päihteiden alainen teini-ikäinen jolla oli sisällään sanoinkuvaamaton tuska.
Mutta passiivisen lähestymisen aika oli nyt mennyt.

[Cullodena Aiken]

Denan tyhjät silmät katsoivat miestä ja ne näkivät tuon välillä yhtenä, välillä useampana kappaleena. "Se on paskapuhetta", Dena vastasi miehen uskomukseen, hän ei kyennyt ajattelemaan positiivisesti yhtään mitään. Kun vieras puhui äidistä ja vahvuudesta, kyyneleet valuivat taas kerran poskille, olisi luullut, että ripsiväri olisi kyynelten mukana huuhtoutunut jo pois, mutta niin vain se jätti mustat viirut lakanan valkoisille poskille. Mies oli jotenkin saanut tyhjän katsekontaktin Cullodenalta.
Dena olisi tahtonut ottaa tabletit sisäisesti, mutta tämä aikuinen, oli selkeästi toista mieltä ja otti rauhallisesti pillerit häneltä.

Dena tuijotti tyhjää kättään. "Anna ne takaisin, minä maksoin niistä", Dena sanoi sammaltuneella äänellä. Hänen olonsa oli heikko ja häntä alkoi huippaamaan enemmän. Tytön voimaton käsi yritti nostaa Vodka-pulloa huulille, mutta 10 centin jälkeen, hänen oli pakko laskea käsi ja hänen päänsä nytkähti rintaa vasten, kun tajunta katosi toviksi.

[Jacob King]

Onneksi tämä teini ei vaikuttanut aggressiiviselta, tai sitten oli jo aivan liian aineissa pystyäkseen vahvempaan reaktioon kun liikkuminenkin vaikutti jo hyvin vaivalloiselta.
"Niin varmaan maksoit..." Jacob totesi puoliksi itsekseen. Toivottavasti et kuitenkaan lopulta hengelläsi.
"Mennäänpä sitten," hän sanoi tytön palattua hetkellisestä tajuttomuudesta ja selvästi vähenevissä voimissa kun ei edes pulloa jaksanut nostaa tuon enempää.
"Cullodena, lähdetään nyt vain ensin pois tältä ankealta kujalta." hän sanoi rauhallisesti ja ystävällisesti muttei myöskään jättänyt vastaväitteiden varaa, siirtäen kätensä päättäväisesti tytön olalle ja samalla talletti tablettipussin takkinsa taskuun ja sitten tarttui toisellakin kädellään tytön käsivarteen.
"Minun nimeni on Jacob. Enkä voi, enkä halua, jättää sinua tänne." hän jatkoi, pienesti nykäisten merkiksi että tämän pitäisi yrittää nousta ylös.
Hän muisti puhelinkopin muutamankymmenen metrin päässä tällä kadunpätkällä, ehkä sinne asti selvittäisiin jos tyttö pystyisi kävelemään tuen avulla. Luultavasti muutenkin sillä hän oli hyvin pitkä eikä voimistakaan puutetta ollut, ja tyttö oli ikäisekseen lisäksi pienikokoinen. Mutta kantamaan hän ei toista alkaisi niin kauan kuin tämä tajuissaan pysytteli sillä oli epätodennäköistä että tämä antaisi, olihan hän täysin vieras.
Hän oli kuitenkin esitellyt itsensä ja puhutellut nimellä, sen tuoden merkittävästi henkilökohtaisuutta tilanteeseen ja toiveissa että se - vaikka aluksi varmasti hämmentävää - herättäisi ennen pitkää edes hieman luottamusta, kun hän kuitenkin oli ilmaissut vain auttamisen halua.

[Cullodena Aiken]

Dena säpsähti tajuihinsa ja heti sen jälkeen mies selvästi aikoi saada hänet pystyyn. "Mishtä sä tiedät mun nimen? Ootsä vakooja?" hän kysyi ihmeissään mieheltä ja koitti pitää silmänsä auki. Tyttö koitti monta kertaa nousta, mutta vasta neljännellä yrityksellä hän pääsi miehen avulla ylös. Tuo esittelikin itsensä, johon Dena vastasi mutisten: "Syytön mä oon sun nimees."
Cullodena koitti astella miehen rinnalla, mutta hänen jalkansa oli hyytelöä ja jos ei Jacob olisi pitänyt hänestä kiinni, tyttö olisi lysähtänyt niille sijoille. Hän nojasi mieheen ja menetti jälleen tajuntansa ja lysähti siihen. Hetken päästä hän mutisi itkuisella äänellä: "Äiti... Denaa nukuttaa... Tuu hakemaan..."

[Jacob King]

”Dena, pysy velveilla, puhu minulle – mitä tahansa,” Jacob kannusti vielä rauhallisesti mutta huolestuminen ei enää pysynyt pinnan alla, tukien tyttöä toisella käsivarrellaan kävelyttäen tätä kohti puhelinkoppia, ja toisella kädellä nostaen tämän kasvoja. Hän selittäisi nimitietämyksensä myöhemmin, jos voisi. Tytön sanat olivat karmivat tilanteeseen nähden, ja muutenkin mies alkoi tulla tulokseen että ei ollut aikaa selviytyä puhelinkopille, soittaa ambulanssia ja odottaa sen saapumista. Oli pakko riskeerata ilmiintymällä.
Kun Dena vaikutti taas palaavan tajuihinsa, hän ilmiintyi vajaan kolmen kilometrin päässä sijaitsevalle St. Maryn sairaalalle. Suureksi helpotuksekseen onnistuneesti. Silti, hän päätti, hän ei kokeilisi tätä ellei olisi aivan pakko kuten nyt oli.
Nopeuttaakseen etenemistä, hän kantoi tytön sairaalan ovista sisään ja ilmoitti tilanteesta ensimmäiselle näkemälleen lääkärille.

Dena toimitettiin vilkkaasti tarvittavaan hoitoon, kun Jacob oli saanut selitettyä tytön iän ja tämän juoneen ainakin yhtä vahvaa viinaa ja samalla käyttäneen ainakin kahta eri huumausainetta – marihuanaa ja toistaiseksi tunnistamattomia tabletteja jotka hän ojensi lääkäreille jotka toimittivat ne eteenpäin analysoitavaksi. Sairaala toimittaisi ne myöhemmin poliisiasemalle sormenjälkien ottoa ja jossain vaiheessa hävitystä varten.
Kiireisimmän tiedon välittämisen jälkeen hän jatkoi paikalle jääneelle nuorelle mieslääkärille puhumista.
”Hänen nimensä on Cullodena Aiken, huoltajansa on setänsä Nathrach Aiken. Minä olen etsiväkonstaapeli Jacob King,” hän kertoi ja koska hän ei, kuten etsiväkonstaapelit yleensäkään, ollut univormussa ja tilanteeseen liittyi rikoksia, hän näytti virkakorttiaan.
”Kotimatkallani, löysin tytön läheiseltä kujalta. Häntä ei ole pidätetty, ainakaan vielä. Käyn soittamassa poliisiasemalle, he soittavat tytön sedän paikalle ja pari konstaapelia lisää todennäköisesti tulee myös.”

Muutaman minuutin päästä hän lopetti puhelun lähimmän poliisiaseman kanssa josta luvattiin lähettää pari konstaapelia sairaalalle samantien ja soittaa tytön huoltajalle.
Jacob istahti sairaalan odotusaulaan, muttei pystynyt keskittymään minkäänlaiseen ajantappoon vaikka erilaisia lehtiä oli tarjolla ja kahviautomaattikin. Hän pystyi vain ajattelemaan Denan hengenvaarallista terveydentilaa, ja pikkuveljeään.
Noin viisi minuuttia kului, kunnes kollegansa tupsahtivat pääovista sisään ja hän sai hetkeksi muuta ajateltavaa, noustessaan kättelemään ja tervehtimään näitä. Toinen oli suurin piirtein hänen ikäisensä univormussa oleva, ja toinen oli keski-ikäinen arkivaatteissa oleva etsivä – se jota hän oli edellisvuonna avustanut Aikenien tapauksen selvittämisessä.
Kaksikko siirtyi muutaman sanan vaihdon jälkeen lääkäreiden juttusille, selvittämään tytön hallussa olevia huumeita, ja tytön sen hetkistä tilaa.
Jacob jäi odotushalliin sillä hän ei ollut virka-ajalla joten hänen ei ollut velvollisuutta osallistua siihen, mutta ensisijaisesti syyllä että ottaisi vastaan saapuvan perheen jos nämä olisivat lähiseudulla tiedon saadessaan. Koska hän tiesi että herra Aiken todennäköisesti hankkiutuisi paikalle ilmiintymällä eli saapuisi minä hetkenä hyvänsä. Hän ainakin muisteli että perhe asui satojen kilometrien päässä Lontoosta. Hämäysloitsuja todennäköisesti tarvittaisiin sillä niin tiesi paikalle saapunut etsiväkin, ja tietenkin perheelle soittanut konstaapeli asemalla.

[Cullodena Aiken]

Dena ei jaksanut millään pysyä valveilla, kun hän säpsähti tajuihinsa hetkeksi, huomasi hän ilmiintyvänsä, mutta sen jälkeen kaikki taas hämärtyi.

Natrach vastasi puhelimeen ja kuunteli järkyttyneenä, että Dena oli sairaalassa otettuaan jotain huumeita. Hän lupasi puhelimessa olevalle poliisille, että saapuu paikalle. Mies koputti veljenpoikansa ovelle: "Kermichi." Miestä 20 centtiä pitempi, syystä, että Natrcahc kulki kumarassa selkävian takia, avasi oven ja katsoi setäänsä kysyen: "Denasta kuului jotain?" Kun setä oli kertonut, mistä tyttö löytyisi, Kermichi kehoitti setää tarttumaan käteensä ja pian he olivat sairaalan lähistöllä ja astelivat pääovelta.
Kermichi katsoi ympärilleen ja näki jokseenkin tutun näköisen miehen, jonka osasi yhdistää.

Setänsä tukeutuessa keppiin, Kermichi meni miehen viereen. "Tehän olette Jacob King?" hän kysyi mieheltä ja lisäsi: "Tekö löysitte Denan?"
Hän oli pari kertaa nähnyt ko. miehen äidintapauksen merkeissä, muttei ollut puhunut tuon kanssa, kuin ehkä nimet oli selvitetty ja Kermichillä oli hyvä nimi- ja kasvomuisti.
Nat-setä tuli miehen toiselle puolen, kun miehen henkilöllisyys oli varma. "Tiedättekö, miten tyttö voi?"

Denalle tehtiin vatsahuuhtelu ja hän oli vielä sekavassa tilanteessa, mutta hän huomasi, ympärillään outoja kasvoja. "Missä se kujan setä on?" hän kysyi tarkoittaen Jacobia, mutta hän jatkoi: "Missä Kermichi on? Äiti ei tullut hakemaan vaikka pyysin." Tytön poskille valui kyyneliä, miten kovasti hän olisikaan tahtonut lähteä äidin luo, mutta ei päässyt. Seuraavaksi tärkein henkilö oli tietenkin Kermichi veli, jonka syliin tyttö halusi päästä tuskansa kanssa.

[Jacob King]

”Kyllä olen,” Jacob vastasi Kermichin kyselyyn, hän oli tosiaan tavannut tämän ja sisarusten sedän ollessaan kolmisen viikkoa perheen tapausta tutkivan etsivän avustajana.
”Löysin, ja olen pahoillani mutta en tiedä,” hän jatkoi kääntäen katseensa toiselle puolelleen asettuneeseen vanhempaan mieheen. ”Hänet vietiin vatsahuuhteluun...ehkä noin viisitoista minuuttia sitten. Tyttö oli tajuton tuodessani hänet sisään, mutta kujalla hän pystyi vielä kommunikoimaan melko hyvin ja hieman kävelemäänkin tuen avulla, joten luulen että hän selviää kyllä:”

Seuraavat kymmenisen minuuttia kului kun hän virkatovereidensa kanssa keskusteli Denan tilanteesta tämän perheen kanssa, heidän siirryttyä ensin odotusaulasta yksityisempään tilaan. He pyrkivät selvittämään oliko veljellä ja sedällä aavistustakaan kuka aineet olisi saattanut tytölle välittää, kauanko tilanne oli jatkunut ja millaista hoitoa tämä oli saanut ja muuta mikä saattaisi auttaa diilerin jäljittämisessä.
Lopulta virka-ajallaan toimivat poliisit lähtivät takaisin asemaansa kohti, toivottaen lähtiessään perheelle paljon voimia ja pyytäen että nämä ottaisivat yhteyttä jos Cullodena myöhemmin kertoisi jotain lisää.
Heidän lähtiessään Jacobin kanssa aiemmin puhunut mieslääkäri tuli paikalle ja kertoi Cullodenalla olleen alkoholimyrkytys ja useampia eri huumausaineita elimistössään, tilanne oli ollut hyvin kriittinen, mutta vatsahuuhtelu oli nyt ohi ja tyttö tajuissaan. Mutta oli yhä letkuissa sillä tälle annettiin vielä aktiivihiiltä varmistukseksi että viimeisetkin lääkeaineiden rippeet puhdistuisivat elimistöstä. Denalla olisi toimenpiteen myötä päivän verran vaikeuksia kävellä ja kivuliasta hengittää, mutta muutaman päivän kuluessa kehon pitäisi palautua normaaliksi. Denan saisi muutaman tunnin kuluttua viedä kotiin, mutta mieluummin he pitäisivät tytön yön yli tarkkailussa.
Sitten hän kertoi tytön kysyneen Kermichiä ja kujalla ollutta miestä, ja johdatti Aikenit ja Jacobin joka seurasi Kermichin eleellä pyytäessä, huoneeseen jossa Dena oli yksin, lääkäreitä lukuun ottamatta jotka kuitenkin poistuivat jättäen perheen ja Jacobin hetkeksi keskenään.

[Cullodena Aiken]

Kermichi ja Nat siirtyivät Jacobin ja muiden kanssa yksityiseen huoneeseen ja kuuntelivat, mitä kerrottavaa näillä oli Denasta, mutta se ei ollut mitään mieltä ylentävää. Kumpikaan ei tosin pystynyt arvaamaankaan, kuka olisi pikku-Denalle myynyt tai toimittanut päihteitä. Nat kuitenkin kertoi, että tytöllä oli ollut ongelmaa jo edellisellä lomalla ja sain hänet siitä vielä ylös, mutta en enää tällä kertaa, päinvastoin, hän katosi pitemmäksi aikaa. Kolmeen päivään ei olla tyttöä nähty ja Kermichi on ollut omissa menoissaan, ettei ole hänkään ollut tavoitettavissa.

Kun mieslääkäri lopulta saapui paikalle, hänen sanansa saivat huolestuneet ilmeet, niin veljelle kuin sedällekin. "Ehdottomasti tyttö jää tänne", Nat-setä sanoi ja alkoi yskimään, hänen keuhkonsa olivat täynnä tervaa ja hänen kasvonsa olivat harmaat. He seurasivat lääkäriä Denan luo ja Kermichi viittoi Jacobin mukaan myös.
Kun he vihdoin astelivat huoneeseen, Dena näytti kauhean säälittävältä ja niin pieneltä letkuissa. Tytön kasvot olivat kalman kalpeat. Kun setä ja veli tulivat molemmille puolin, he tarttuivat tytön käsiin. Denan puristusote ole ihan voimaton. Kermichi silitti hellästi tytön poskea ja kysyi: "Miksi sä sen teit?" Dena ei pystynyt hirveäästi puhumaan, hän vain kuiskasi hiljaa: "Anteeksi."

Kermichi kastoi setäänsä ja Jacobia ja kysyi: "Oletteko te samaa mieltä siinä, että hänen pitäisi jäädä vieroitushoitoon?" Nat nyökkäsi pojan sanoille: "Todellakin." Dena pudisti päätä ja kuiskasi: "Ei. Tahon kotiin." Nat katsoi tyttöä ja sanoi yskien: "Sinä tarvitset vieroitushoitoa."