Mistä on pienet pojat tehty?

[Stephen Hunter King]

"Joo joo," poika huokaisi luovuttaen, väittelyyn ei kai kannattaisi tuhlata aikaa eikä hänellä ollut aikomustakaan karata puistoon ilman lupaa. "Tuossa," hän leväytti englannin tehtäväkirjan auki oikealta aukeamalta jonka tehtävistä puolet oli ympyröity ja asianmukaisesti tehty. Samantien hän katosi aulaan ja siskonsa luo haluten auttaa tätä kotitehtävissä, jotta päästäisiin pikemmin ulos. Yritys kaatui siihen että hän malttamattomana päätyi kertomaan vastaukset suoraan eikä Freya halunnut sitä, vaan ajoi pojan pois huoneestaan.

Viitisentoista minuuttia myöhemmin hän lopultakin pääsi kirmaamaan kotipihasta kadulle, yllään lenkkarit, puhtaat vaaleansiniset leveät farkut ja sininen pitkähihainen ruutupaita jossa oli myös hieman punaista ja napit auki, sekä alla punainen t-paita jossa komeili Batman. Aurinko ei enää porottanut niin paljon kuin aiemmin päivällä, joten kaikensortin päähineet hän oli jättänyt kotiin. Selkäänsä hän asetteli farkkukangasreppuaan ja vilkaisi taakseen, siskonsa parhaillaan ulkoistuessa ovesta yllään samat kuteet kuin koulussakin ja kantaen mukanaan muovikassia johon tämä oli kerännyt kaikki suosikkinsa hiekkalaatikkoleluista ja muutaman muun suosikkilelunsa.
"Dena! Voidaanko me ilmiintyä sinne?" poika huudahti pihan suuntaan, pysähdyttyään kadun sisäreunaan odottamaan, muutaman kymmenen metrin päähän talolta. Häntä ei haittaisi vaikka he eksyisivät ilmiintyessä johonkin ihan muualle, hänellä kun ei olisi mitään seikkailua vastaan vaikka eniten hän juuri nyt hinkusikin puistoon lentokonettaan esittelemään.

[Cullodena Aiken]

Dena selasi Hunterin läksyt ja hyväksyi ne. Kun Freya oli valmis, Dena valmistautui lasten kanssa ja poika, mikä ei ollut yllättävää, oli jo pihalla, kun Dena vielä veti kenkiään jalkoihinsa.
Kun he Freyankin kanssa pääsivät ulos, pojan kysymys oli odotettavissa. "Kyllä me jaksamme sinne kävelläkin", Dena sanoi hymyillen ja kantoi olallaan laukkuaan. Denalla ei itsellään ollut kovin kiire ja Freyakin oli rauhallisena. Nuori nainen otti varmisti että rahat olivat taskussa ja hän otti ne sieltä ja laittoi pikku kukkaroonsa, jossa piti jästirahaa.

[Stephen Hunter King]

Poika kohautti olkiaan itsekseen ja jatkoi matkaa vastahakoisen rauhallisesti, kun toiset ehtivät kadulle. Hänelle ei ollut kysymys jaksamisesta, vaan kiireestä päästä leikkimään. Muutaman hetken kuluttua Freyan jutustellessa Denalle Halinallejen seikkailuista kävellessään tämän vierellä, Hunter otti jalkapallonsa verkkopussista ja lähti sitä potkien juoksemaan kauemmas edelle.
Heidän talonsa oli kadun kolmanneksi viimeinen, ja hän ehti noin puoliväliin kotikatuaan kun pelkkä pallon kuljetus alkoi tylsistyttää. Joten hän alkoi ampua maaleja naapuritalojen pihoihin aitojen ja murien aukoista. Ensimmäinen ”maali” oli helppo – liian helppo, joten seuraava tähdättiin kadun toiselle puolelle, sitten juosten sen yli noutamaan pallo ensin vain hyvin pikaisesti kumpaankin suuntaan vilkaisten. Asuinkatuna se ei onneksi ollut kovin vilkas ja nekin autot jotka kulkivat siitä ajoivat hyvin hitaasti, mutta vaaratilanteet olivat toki aina mahdollisia, eivät kuitenkaan pojan mielessä. Kyseisen pihan omistaja sattui olemaan ulkona ja huudahti närkästyneenä pallonsa kanssa kaikkoavan vekaran perään jotakin yksityisalueesta. Poika ei sitä kuullut sillä oli mielessään uppoutunut eeppiseen maailmanmestaruusotteluun.

Hetken kuljetuksen jälkeen hän laukoi kolmannen maalin takaisin siskonsa ja Denan puolelle, onnistuneesti porttiaukon läpi seuraavaan pihaan. Onnistumisen ilo jäi lyhyeksi, tämän maalin päättyen toiseen monista syistä miksi isä ja äiti olivat aina kieltäneet kaduilla jalkapalloilun.
Hän oli kyllä pyrkinyt katsomaan, että maalipihat olivat tyhjiä ihmisistä ja ettei ampuisi liian korkealla välttääkseen ikkunat...jotta matsi sujuisi ongelmitta. Kohtalo oli kuitenkin huumorituulella, sillä juuri kun voimalla laukaistu pallo kiisi kohti talon etuovea joka oli varsinainen maali, siitä astui ulos keski-ikäinen nainen kantaen täyttä tarjotinta.
Nahkakuula kumosi teeastiaston matkallaan uuteen maalitauluunsa ja lopulta iski suoraan naisen kasvoihin. Pallo ei edes ollut pehmeä sillä siihen oli juuri eilen lisätty ilmaa. Rouva kirkaisi säikähtäneenä, tarjottimen pudotessa ja teeastiaston särkyessä pihatielle.

Onni onnettomuudessa, naisparka oli suunnannut katseensa sivuun eikä siksi saanut muistoksi murtunutta nenää tai puuttuvia hampaita, vain hirmuisen kipeän posken ja leuan.
Hunter ei kyennyt hetkeen kuin tuijottamaan suu auki ja silmät kauhusta laajentuneina, jähmettyneenä kadun toiselle puolelle. Tämä oli yksiä niistä tilanteista joissa aivot eivät kyenneet rekisteröimään välittömästi vaan sitä pystyi vain tuijottamaan uskomatta todeksi.
Muutaman sekunnin kuluttua shokista selvittyään pojan valtasi vaistomainen halu juosta karkuun ennen kuin rouva tajuaisi mikä häneen iski, ja myöhemmin yrittää keksiä keino noutaa omansa takaisin huomaamattomasti. Mutta sitten hän muisti ettei ollut yksin, ja hylkäsi ajatuksen. Jalat tosin eivät suostuneet liikkumaan mihinkään suuntaan muutenkaan.

[Cullodena Aiken]

Dena kuunteli hymyillen Freyaa ja kertoi, että hän piti Freyasta. Hän huomasi Hunterin potkivan palloa edellään ja käänsi katseensa taas juttelevaan Freyaan ja juuri silä hetkellä, hän kuuli huudon yksityisalueesta. "Hunter King!" hän huudahti vihaisena juuri kun näki pallon sujahtavan pihaan, jossa kuului räjähdys. Dena viittoi Freyan mukaan ja lähti juoksemaan kohti pihaa. "Olen varma, että sinua on kielletty potkimasta kadun yli palloa ja juoksematta kadun yli kuin päätön kana!", Dena huusi vihaisena pojalle kadun yli. Sitten hän katsoi molemmille puolille ja sanoi tiukasti: "Tulet heti tänne." Kun poika, oli tullut kadun yli hän ohjasi tuon muassaan pihalle. "Olen todella pahoillani tapahtuneesta, poika tahtoo sanoa teille jotain. Eikö totta Hunter?" Dena katsoi poikaa tuimasti. Ja kysyi sitten naiselta: "Kävikö teille kuinka pahasti? Kaunis astiastonne on ainakin valitettavasti entinen." Keski-ikäinen nainen oli hyvin kiukkuinen ja piteli poskeaan ja mutisi poskessa olevasta kivusta ja niskasärystäkin, kun niskansa oli hieman nitkahtanut. "Hyvänen aika", Dena sanoi ja talutti naisen puutarhatuolille, joka oli vähän matkan päässä ja sanoi: "Saisinko käyttää puhelintanne? Olen lastenvahti ja soittaisin heidän isälleen."


Nainen antoi luvan ja Dena käski Hunterin tulla mukaansa, sillä tahtoi pitää poikaa silmällä ja sanoi Freyalle: "Sinäkin voit tulla, mutta luotan siihen että pysyt pihalla." Dena asteli pojan kanssa eteiseen josta löysi puhelimen ja taskustaan hän kaivoi Suttonin poliisiaseman numeron: "Päivää, olen Dena Aiken. Voisinko saada Jacob Kingin puhelimeen, kyse on hänen lapsistaan." Poliisi joka vastasi puhelimeen pyysi odottamaan hetken ja pian Dena kuuli Jacobin äänen. "Dena tässä. Hunter alkoi sooloilemaan pallolla kadun kun kuulin huudon yksityisalueesta, huomasin että poika oli toisella puolen katua, juuri kun sain huudettua hänen nimensä, pallo lensi vastapäiseen pihaan, osui emännän poskeen ja onnistui rikkomaan astiaston. Toruin häntä ja sanoin ettet varmastikaan hyväksyisi juoksemaan kadun yli kuin päätön kana, anteeksi ilmaisuni, mutta voisitko tulla tänne selvittämään tämän asian, minä vähän luulen, ettei rouvakaan ole ihan kunnossa, valitti poskeaan ja niskaansa", Dena sanoi rauhallisena, pitäen silmänsä tarkasti Hunterissa ja kertoi Jacobille mikä talo oli kyseessä vaikka talon numeroa ei tiennytkään.

[Stephen Hunter King]

Freya kiirehti Denan perässä, ja oli lähes yhtä kauhistunut kuin veljensä, vaikkei hänellä ollut mitään tekemistä onnettomuuden kanssa. Lopulta hän seurasi veljensä jäljessä sisälle sillä ei halunnut jäädä yksin kun ei voinut edes auttaa rouvaa mitenkään. Hunter istahti tuolille naulakon viereen, synkeänä pyörittelemään sylissään jalkapalloa, jonka pomi mukaansa, ja tyttö lattialle tämän lähelle tutkimaan hiekkalelukassiaan ettei vaan mitään ollut jäänyt matkasta – nyt kun vielä oltiin lähellä kotia.
”Enkä juossut!” poika huudahti ärtyneen vastalauseen Denan raportoidessa tein yli juoksemisesta.

Jacob sanoi olevansa paikalla noin kymmenessä minuutissa, sulki puhelimen ja kävi ilmoittamassa tilanteesta tiiminsä kersantille, sopien että saapuisi seuraavana päivänä tai seuraavina päivinä sen verran aiemmin mitä tämän selvittelyyn aikaa kuluisi. Huokaisten hän asetti virkalakin päähänsä ja suuntasi pukuhuoneiden puolelle hakemaan autonsa avaimet. Hän ei vaihtanut univormua siviilivaatteisiin, tilanne kun ei kuulostanut niin pahalta että tässä loppupäivää menisi. Ehkä korkeintaan antaa naapurin rouvalle kyyti ensiapuun. Aikaa olisi säästynyt ilmiintymällä, mutta hän oli päättänyt sittenkin matkata töihin autolla jotta ehtisi täysin rauhassa vaihtaa univormuun ja muutenkin valmistautua ja aloittaa työt tasan kolmelta.
Käynnistäessään autoaan hän huokaisi uudestaan. Hän oli kyllä odottanutkin ainakin yhtä puhelua Denalta illan aikana – harva ensikertalainen onnistui selviämään pitkästä illasta täysin omillaan. Hän oli vain toivonut ettei puhelu koskisi varsinaista ongelmaa, vaan vain jonkinlaista epävarmuutta. Mutta joka tapauksessa hän ei ollut odottanut yhteydenottoa vaivaisen tunnin sisällä tenavien kotiutumisesta. Muutoinhan tämän olisi voinut hoitaa vain puhelimitse alustavasti, mutta kun nyt oli kyse vammautumisesta hänestä oli fiksumpaa ja vastuullisempaa käydä paikan päällä.

Dena ei ollut antanut aikaa aiemmin, joten välittömästi puhelun päättyessä Hunter kiirehti takaisin ulos.
”Rouva, olen tosi tosi tosi pahoillani, en tarkoittanut-;” hän aloitti palloaan sylissään rutistaen ja jatkoi ehdittyään naapurin rouvan luokse, ”Piti vain osua oveen, ei mitään muuta...” vekara totesi koiranpentukatse suunnattuna tahattoman uhrinsa kasvoihin.
”Tiedän,” nainen äännähti ahdistuneena. Hän ei pystynyt kääntämään päätään milliäkään oikealle ja yritys tuotti hirveää kipua, ja hieman myös vasemmalle kääntäessä mikä kuitenkin onnistui muutoin hyvin. ”Ajoitus oli vain hirvittävän huono..:” rouva mutisi tuskaisesti ja silmäkulmastaan poikaa katsoessaan hän tunnisti tämän ja muuriaidan viereen siirtyneen tytön. Kumpikin naapuruston tenavia, ja hän muisteli että tämä perhe oli viihtynyt kadulla jo useamman vuoden. Hän itse oli asunut tällä kadulla pidempään kuin useimmat nykyiset asukit, joten hän oli ehtinyt nähdä monien muksujen kasvavan nuoriksi aikuisiksi, omansa mukaan lukien.
Joka naapurustoon riitti niin sanottuja ”pahoja omenoita”, lapsia joiden vanhempia ei tuntunut kiinnostavan juuri lainkaan mitä jälkikasvunsa teki tai ehkä kohtelivat näitä huonosti toisessa ääripäässä. Mutta tämä kaksikko ei kuulunut niiden joukkoon. Tuo poika oli kyllä kiistatta koko naapuruston vilkkaimpia ja ilkikurisimpia viikareita – koko kortteli odotti joka vuosi etenkin Halloweenia erityisen suurella kauhulla, mutta poika ei vielä koskaan vaikuttanut vallattomalta ja ollut useimmiten kohtelias ja yksityisiä alueita kunnioittava.
”Saat anteeksi, kunhan pidät huolen etten enää ikinä näe mitään pallojasi pihallani,” hän totesi tiukasti ja niin lempeästi kuin kykeni kivuiltaan.
”Kyllä, kiitos, rouva,” Hunter myötäili hieman helpottuneena ja vaistomaisesti piilotti jalkapallon selkänsä taakse. ”Umm...Selviättekö te...tuosta?” poika kysyi hennolla äänellä. Nainen vaikutti olevan niin tuskissaan, että hän pelkäsi vamman olevan hurjempaa luokkaa.
”Kyllä, kyllä,” rouva vakuutteli kireänä, niskaansa varovasti hieroen. ”Tämmöiset hoituu itsestään muutamassa tunnissa, joskaan en aio kärsiä niin kauan,” hän kertoi ja henkäisi syvään.
”Hyvä...” Hunter totesi vaisusti ja perääntyi takavasemmalle. Synkeänä hän istahti nurmelle talon seinää vasten tuijottamaan palloaan syyttävästi. Ihan kuin sen olisi pitänyt tietää että ulko-ovi oli aukeamassa ja taianomaisesti muuttaa kurssiaan.
Rouva tunnusteli ja yritti hieroa niskaansa, yhä ärtyneenä muttei jaksanut kaiken päälle olla enää vihainen. Etenkin kun tempauksen takana oli noin nuori lapsi, ei hän muistanut – jos oli koskaan kuullutkaan – minkä ikäisiä nämä kaksi olivat, hän oli varma vain siitä että nämä olivat sisarukset. Mutta poika ei mitenkään voinut olla vielä edes kymmentä kesää vanha, minkä ikäiseltä hän olisi jo odottanut enemmän harkintakykyä. Ja niin teki Englannin lakikin, jonka mukaan kymmenes ikävuosi oli rikosvastuun raja, ikä jossa voisi päätyä oikeussaliin ja saada tuomion. Ei sillä että hänestä tässä mitään niin vakavaa oli, ei olisi nostanut syytettä vaikka poika olisikin kymmenvuotias. Selvä onnettomuushan tämä oli, vaikkakin olisi ollut helposti vältettävissä.

Vain minuutin kuluttua Hunterin hermostuneisuuden seuraksi liittyi uudestaan kärsimättömyys. Hän oli katsellut pikkusiskoaan joka oli istahtanut pihalle muurin viereen, purkanut hiekkalelukassiaan ja valmisti tyytyväisenä sora-ankkoja ja soratähtiä. Poika harkitsi liittyä seuraan, mutta se ei houkutellut tarpeeksi. Hän kun oli melkolailla kasvanut ulos tavallisista hiekkalaatikkoleikeistä. Mutta saisipa edes jotain muuta ajateltavaa.
Hän henkäisi syvään ja ärtyneenä, iskien palloaan maahan.
”Miksi sinun piti soittaa hänelle, tässä kestää ikuisuus!” poika valitti kovaan ääneen. Oltaisiin muutoin jo paljon lähempänä puistoa!
Hetken kuluttua talon emäntä kommentoi asiaan oman kantansa.
”Jos aikasi käy noin pitkäksi, voisit olla hyödyksi ja siivota sotkusi,” hän osoitti pihatiellä lojuvaa astiastonsa jäänteitä. ”Rikkalapio ja harja löytyvät eteisestä, toinen ovi oikealla,” hän lisäsi.
”Mut--” Hunter aloitti vastahakoisena, hän inhosi kaikkea siivoukseen liittyvää, jättäen kuitenkin vastaväitteet alkuunsa ja pallonsa odottamaan kömpiessään ylös. Homma kun ei ollut niin vaivalloinen, että kannattaisi heittäytyä hankalaksi tässä tilanteessa.
”Joo joo...” hän mutisi tympeänä lampsiessaan takaisin sisälle.

Oven takaa löytyi pimeä siivouskomero, huokaisten ja laiskasti tarttuessaan rikkalapioon ja siinä roikkuvaan harjaan poika hätkähti hieman tuntiessaan jonkin livahtavan jalkojensa välistä ulos kaapista. Hän katsoi taakseen ja seurasi onnettomasti ja äänekkäästi naukuvan oranssin lyhytkarvaisen kissan ripeää tassuttelua kohti ulko-ovea.
”Hyvänen aika! Missä sinä olet ollut??” touva huudahti kuullessaan kollin valituksen ja saadessaan sen silmäkulmaansa. ”Olen etsinyt sinua koko päivän!” hän henkäisi ja vaivalloisesti nosti jaloissaan nyt kiehnäävän ja puskevan rakkaan lemmikkinsä syliinsä niin kuten pystyi niskavammaltaan.
”Tuolla muiden pölyhuiskien kanssa komerossa,” Hunter ilmoitti astellessaan ulos ja aloittaessaan sirpaleiden lakaisun.
”Voi, anteeksi Casper-kulta! Et saisi hiiviskellä niin äänettömästi, tai oppisit edes mekastamaan jos jäät loukkuun. Äiti alkaa käydä vanhaksi, eikä aina muista käyneensä komeroilla,” nainen puheli ja halasi levotonta ystäväänsä hellästi, rapsutellen samalla korvan takaa. Karvakuono oli omaksi harmikseen yksi hiljaisimpia persoonia, niitä jotka tyytyvät enimmäkseen raapimaan halutessaan oven toiselle puolelle – eikä sitä välttämättä kuullut parin sadan neliön talossa jos vietti aikaa toisessa kerroksessa.
Hunterin kasvoille nousi leveä hymy ja hän hihitteli hilpeästi urakkansa keskellä. Hänestä oli ihan hullua että jotkut aikuiset pitivät itsejään lemmikkiensä äiteinä tai isinä. Ihan älytöntä! Ei hän tietenkään ollut koskaan tätä mielipidettään ilmaissut näille, mutta ei kyennyt huvittuneisuuttaan pitelemään.
”Kisu!” Freya hihkaisi iloisena ja kipitti emännän luo silittelemään karvapalloa, sen mouruamisen havahdutettua hänet leikeistään.
”Haluaisitko antaa Casperille ruokaa ja vettä?” rouva kysyi tytöltä, joka nyökkäili innokkaasti vastaukseksi.
”Kiitos paljon, tyttökulta. Hänen ruokansa ovat keittiön työtasolla. Jääkaapin ovesta löytyy myös lohdutukseksi kissanmaitoa. Semmoinen muovinen pieni purkki jossa on violetti korkki,” hän ohjeisti ojentaessaan kissan Freyalle.
Casper päästi hämmentyneen maukaisun tytön kuljettaessa sitä sisälle, mutta ei pyrkinyt maahan. Tyttö suukotti sen päälakea ja syleili lempeästi, ja muutenkin tämä aisti että uusi tuttavuutensa oli hyvin eläinrakas.
Hunterin lapioon ei mahtunut enää yhtään sirpaletta, joten jättäen loput maahan ja varovasti astellen hän seurasi siskoaan keittiöön ja kumosi sen sisällön alakaapin roskakoriin. Freya lässytti kissalle, touhutessaan innokkaasti sille ravintoa.
”Eikö olisi ihanaa, jos meilläkin olisi kisu?” tyttö kysyi veljeltään samalla kun kumosi pieneen kulhoon tonnikalan tuoksuista mönjää annospussista.
”Joo,” Hunter myönsi, ”mutta minä kyllä haluaisin mieluummin koiran,” hän lisäsi. ”Kissat ovat vähän tylsiä,” poika totesi. Koirien kanssa saisi juosta ja leikkiä paljon riehakkaammin ja niille sai opetettua enemmän kivoja temppuja!
”No...kerjätään sitten vain lemmikkiä? Isi sen kumminkin päättää mikä,” tyttö ehdotti kaataessaan kissanmaitoa toiseen kuppiin ja asetti ne lattialle työtason laitaa malttamattomana kuopivan Casperin eteen.
”Vaikka,” poika myöntyi kompromissiin istahtaen sitten alas silittelemään tyytyväisenä kehräävää kissaa, täysin unohtaen että pihatiellä lojui vielä puolet raunioista.
”Minä, minä!” hän hihkaisi Freyan nostaessa vesikulhon, nappasi sen tytöltä ja hyppeli tiskialtaalle täyttämään sen raikkaalla vedellä Freyan puolestaan istuessa katselemaan aterioivaa kissaa haaveilevin ilmein.

[Cullodena Aiken]

Dena korjasi Jacobille puhelimeen Hunterin kiellon juoksusta ja seurasi puhelun loputtua lapsia ulos. Hän oli hieman neuvoton kuinka toimisi, mutta onneksi nainen näemmä ymmärsi lapsia. Hän kuunteli noiden sananvaihtoja ja jutteli hieman itsekin rouvan kanssa, kun Hunter kivahti kysymyksensä. "Koska hän on sinun isäsi ja hän on varmempi teidän ja kaikkien tilanteiden kanssa kuin minä. Vaikka olenkin vastuussa teistä tänään, niin minusta on parempi, että isänänne hän hoitaa tilanteen loppuun kunhan hän tulee", hän vastasi ja katsoi naista: "Suokaa tekin rouva anteeksi, että olen vähän toistaitoinen. Tein sen minkä näin parhaana ratkaisuna. Ehkä jos minulla olisi enemmän kokemusta lasten kanssa olemisesta, osaisin ehkä paremmin selvittää tämän asian." Dena huokaisi syvään. Hänestä tuntui kuin hän olisi epäonnistunut komeasti.

[Stephen Hunter King]

Lemmikin yllättävä löytyminen oli vaatinut emännän huomion, joten hän kommentoi Denan pahoitteluun kun sisarukset katosivat sisätiloihin, siihen mennessä löydettyään jo joitain sanojakin.
"En usko, että heidän vanhempansa olisivat palkanneet sinua jos eivät uskoisi sinun kykenevän huolehtiman heistä. Minäkin olisin soittanut huoltajalle vastaavassa tilanteessa," hän sanoi, pitäen katsettaan hieman vasemmalle, niskaansa mahdollisimman mukavassa asennossa.
"Ehkä kannattaisi vain pitää tuota poikaa hieman tarkemmin silmällä, ettei näin ehdi käydä. Hän osaa olla suloinen viikari, mitä minä olen vuosien aikana sivusta päässyt seuraamaan, mutta on myös yksi naapuruston vilkkaimpia ja ilkikurisimpia tapauksia. Jos satut olemaan ensikertaa heidän kaitsijanaan, voisin kuvitella että hän repii siitä kaiken irti. Omani ainakin yrittivät aikoinaan..." hän suositteli ja kertoili nuorelle naiselle jonka oletti olevan jostakin lapsenvahtipalvelusta sillä yleensä nämä kaksi liikkuivat joko vanhempiensa tai kummivanhempiensa seurassa.

Keittiössä sisarukset olivat kuitenkin päätyneet kinastelemaan siitä kumpi olisi parempi lemmikki, kissa vai koira, Casper-kissan lopetellessa ateriaansa; keittiö täyttyi tenavien väittelyn lisäksi armottomasta kuopimisen äänestä sen kauhoessa vimmatusti lattiaa, seinää ja työtason sivua yrituksessä peitellä jäljelle jääneen ruokansa.
"Sekosiko se?" Freya ihmetteli kun eläin tuntui kanavoineen kaiken huomionsa ja energiansa siihen ja jatkoi monia kymmeniä sekunteja.
"En tiedä. Kissat ovat outoja," poika kommentoi. Molemmat olivat toki tietoisia tästä kissoille tyypillisestä tavasta, mutta eivät vielä koskaan nähneet jonkun kuopivan pienen ikuisuuden ilman että oli edes mattoa joka oikeasti olisi päätynyt peittämään ruokia.
Casper maukaisi varmana oman lajinsa ylivertaisuudesta ja ampaisi energiaa huokuen ruokasalin puolelle ja sen poikki olohuoneeseen ja juoksi päättömästi ympäri huonetta ja loikkien tasolta tasolle. Olihan se joutunut nyhjäämään komerossa tuntikausia. Lopulta asettuen ruokalevolle, lempipaikalleen keskelle lattiaa suloiseen auringonpaisteeseen. Katti kaatoi mennessään rikkalapion, muistuttaen poikaa keskeneräisestä siivouksesta.
Hän murahti tyytymättömänä, mutta ilmestyi kohta takaisin pihatielle lakaisemaan loput sirpaleet. Hetken poika tuijotti Denan suuntaan, näyttäen siltä kuin haluaisi kysyä jotain, mutta lopulta vain nosti teekannun toiseen käteensä ja kiikutti viimeisetkin sotkut roskiin. Olisi ollut mahtavaa, jos Dena olisi vain heilauttanut sauvaa ja korjannut astiasten entiselleen – olihan sen kaikki osat tallessa eli loitsu olisi varmasti onnistunut. Mutta sitten hän oli muistanut vanhempiensa painottaneen että aina, ihan aina, piti olettaa että kohtaamansa henkilö oli jästi, jos tapasi Tylyahon, Viistokujan tai muun yksinomaan taikavoimaisille omistetun alueen ulkopuolella. Että niiden ulkopuolella mahdollisuus törmätä toiseen taikavoimaiseen sattumalta, oli yksi miljoonissa. Ei hän osannut ajatella niin isoissa luvuissa, mutta riittikin ymmärrys että se oli valtava.
Nykyään tosin, kun Tylypahka sijaitsi Lontoossa, mahdollisuus oli suurempi, mutta silti ei varmaan merkittävästi. Niin nuorena poika ei muistanut selkeästi kovin pitkälle taaksepäin, saatikka osannut ajatella ajankulua vuosissa kun itse eli hetkessä, joten hän ei ollut varma kauanko tämä naapuri oli asunut täällä.

Freya ei malttanut erota kissasta, vaan makoili sen vieressä rapsuttelemassa sen pehmeää valkoista rintaa, sen loikoillessa selällään hieman kippurassa ja kehräten autuaana. Hunter joka oli saanut tarpeekseen eläimistä, mutta oli yhä sitä mieltä että tässä tuhlaantui kamalasti leikkiaikaa, istahti eteisen lattialle ja kaivoi farkkurepustaan ja laatikon uumenista lennokkinsa. Kiitorata päättyi juuri ennen maton reunaa ja pian ulko-ovesta pyrähti ilmoille värikäs ”armeijan ilma-alus”. Tietenkään se ei ulkoisesti näyttänyt pätkääkään sellaiselta, mutta pojan mielessä se saattoi olla mitä tahansa.
Koska sillä ei ollut vastustajia, lentäjä harjoitteli upeita väistöjä ja sukelluksia, jopa piruetteja ympäri etupihaa. Ennen pitkää täyttä vauhtia, minkä myötä poika pelmahti itsekin pihaan jottei jatkuvasti kadottaisi ilma-alustaan näköpiiristään – ei huvittanut osua silläkin johonkin tai johonkuhun.

[Cullodena Aiken]

"Niin, kyllä minä olen ollut iloinen, että heidät uskottiin huostaani illan ajaksi. Vaikka minulla ei ole kokemusta lapsista. Olen heidän isänsä tuttu teiniajalta. Hän auttoi minua silloin. Lapsuuteni ja teinivuoteni, olivat syvässä masennuksessa ja huonoilla teillä, hänen ja läheisteni avulla pääsin elämän syrjästä kiinni", Dena sanoi ja alkoi ihmetellä, miksi lapset viipyivät, mutta pian Hunter tulikin jatkamaan jälkien siivoamista. Hän katsoi pojan ilmettä, mutta ei aavistanut mitä tuo ajatteli. Hän kysyi lopulta: "Mihin Freya jäi?" Mutta Dena meni kuitenkin itse katsomaan. Paikassa huomasi, että siellä oli joku riehunut. "Freya? Oliko täällä sotkuista ennen kuin tulitte sisään? Jos ei, niin näytä mitkä pitää siistiä. En halua, että olisimme enempää vaivaksi, kuin mitä on jo tapahtunut", Dena sanoi lempeästi ja katsoi kissaa hymyillen.

[Jacob King]

”En tiedä,” Freya vastasi ja käänsi katseensa Denaan, muttei vaivautunut nousemaan. ”Casper sen teki,” tyttö totesi kääntäen huomionsa takaisin ja kutitti kissan korvaa joka sen myötä alkoi nykiä, mutta kolli ei muutoin väräyttänyt viiksikarvaakaan.
Talon emäntä ilmestyi myös eteiseen, pyydettyään ensin poikaa pihalla olemaan varovainen, pitämään lelunsa kaukana ikkunoista.
”Niin, pikkuinen saa joskus hirmuisia energiapuuskia aterian jälkeen ja riehuu ympäri taloa. Siksi pidän kaiken erityisen särkyvän korkealla,” rouva totesi kurkistaessaan olohuoneeseen.

Hunter huomasi tutun auton ja kuskin saapuvan, joskin leikkinsä keskellä vasta kun tämä parkkeerasi portin eteen jalkakäytävän laitaan. Jacob katsahti poikaa joka oli parhaillaan ohjaamassa lennokkiaan takaisin alas, mutta ei sanonut tenavalle mitään vaan asteli suoraan ovelle. Muutama ohikulkija hiljensi vauhtiaan huomatessaan poliisikonstaapelin paikalla, mutta päättivät lopulta jatkaa matkaa. Vain yksi siviiliautolla ei vaikuttanut viralliselta vierailulta, ja siten ei varmaan olisi mitään mielenkiintoista sivustaseurattavaakaan.
”Rouva Alden?” mies kutsui eteisen puolelta, katsahtaen olohuoneen suuntaan josta talon emäntä löytyikin kissansa ja Freyan viereltä. Mielessään hän kiitti onneaan, ettei kyse ollut uudesta naapurista. Eivät he rouva Aldenia varsinaisesti tunteneet, suhde oli yleisen naapurillinen. Pari sanaa tai pientä apua silloin tällöin ohimennen. Pinnallinen tuttavuus hyvissä väleissä – toivon mukaan vielä tämänkin päivän jälkeen.
”Hyvää päivää, herra King,” rouva vastasi, Jacobin mielestä silti yllättävän ystävälliseen sävyyn.
”Ensinnäkin, olen niin kovin pahoillani, että näin piti käydä. Mikä on tilanteenne nyt?” mies jatkoi, vakava ilmeensä vakavoituen entisestään hänen tarkkaillessaan naapurinsa vammoja. Hän ei tiennyt miten tämä saattaisi peittää noin mehevän mustelman poskessaan, niin paljon meikkejä kuin naisilla joskus tuntuikin olevan saatavillaan.
”Ei satu enää kovinkaan paljoa, paitsi niskaani jota en saa lainkaan käännettyä oikealle,” rouva vastasi astellessaan eteiseen. ”Ei se kuitenkaan tunnu tavallista niksahdusta pahemmalta,” hän lisäsi.
”Olen hyvin pahoillani, vannon että näin ei käy toiste,” Jacob vakuutteli myötätuntoisena ja tunnusteli varovasti naisen niskaa.
”Toivottavasti...” rouva Alden mutisi, mutta lsiäsi vielä että oli jo sopinut asian pojan itsensä kanssa. Jacob henkäisi kireänä, sillä niin hyvin kuin tämä tilanne olikin ilmeisesti jo edennyt ja niin ymmärtäväiseltä kuin naapurin rouva vaikuttikin, tämä oli silti äärimmäisen epämiellyttävää.
”Niin koulutettuja kuin olemmekin ensiavussa, koen että niskavammat on parempi jättää ammattilaiselle,” hän totesi, ”Vien teidät terveyskeskukseen, jos tahdotte? Voimme sopia korvauksista matkalla, jotta pääsette tästä tuskasta eroon mahdollisimman nopeasti...”
Kysymyksen hän esitti kuitenkin retoriseen sävyyn, sillä kukapa olisi ehdoin tahdoin halunnut odottaa lukuisia tunteja että niskansa palautuisi ennalleen kun muitakin vaihtoehtoja oli. Etenkin, kun vamma ei ollut omaa syytään.
”Kyllä, kiitos,” rouva Alden henkäisi helpottuneena tilanteen etenemisestä. ”Voisitteko auttaa minua kasaamaan käsilaukkuni ja muut tavarani? En mielelläni kauheasti heiluisi nyt,” hän pyysi.
”Dena, voisitko?” Jacob pyysi, katsahtaen ystäväänsä. ”Minun tarvitsee puhua poikani kanssa...” hän huokaisi kireän siirtyessään takaisin pihaan.

”No niin, herraseni, kuinkas tässä näin pääsi käymään?” hän tiedusteli tiukasti, katse alhaalla vekarassa, ohjatessaan tätä olkapäästä hieman sivummalle. ”Enkö tehnyt asioita tarpeeksi selväksi eilen?”
Hunter nielaisi tyhjää ja tuijotti sylissään pitelemäänsä lennokkiaan, miettien kuumeisesti oliko tuohon olemassa hyvää vastausta mutta sai mieleensä jatkuvasti vain yhden asian.
”Minä kyllä katsoin kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitin tien,” poika intti puolustuksekseen mitä tuli Denan puhelussa väittämään seikkaan.
”Huolella?” mies tarkensi, arvaten vastauksen jo valmiiksi tai ennemminkin ettei saisi sitä.
Hän huokaisi ja pudisti päätään toivottomana. "Muistahan, että vaikka kyse onkin asuinalueen kadusta jolla yleensä ihmiset ajavat hyvin hiljaa, kaikki eivät välttämättä noudata liikennesääntöjä," hän sanoi painokkaasti. Millä ihmeellä 8-vuotiaan pojanviikarin ikinä saisi käyttäytymään mallikelpoisesti alusta loppuun uuden lapsenvahdin seurassa, sen sijaan että yrittäisi kiemurrella mahdollisimman monesta säännöstä? Ei varmaan mitenkään eikä hän oikeastaan sitä olut odottanutkaan, mutta oli toivonut ettei poika heittäisi liikenneturvallisuuden perussääntöjä jorpakkoon. Edes hiljaisella kotikadulla.
”Isi, vannon etten tee niin enää. Enkä tarkoittanut satuttaa ketään!” Hunter jatkoi hieman hätääntyneenä, jälleen koiranpentukatse silmissään, suunnattuna ylös. Mies oli hyvin pitkä ja hän ikäisekseen hieman lyhyt, päälakensa ylsi juuri ja juuri tämän vyötärön korkeudelle. Jututtaakseen poikaa hieman mukavammin, Jacob laskeutui kyykkyyn tämän eteen mikä toi heidän silmänsä samalle tasalle.
”Et tietenkään,” hän totesi lempeämmin, ottaen uudestaan katsekontaktin. ”Mutta rikoit tahallasi sääntöä jonka tunnet varsin hyvin,” hän jatkoi jälleen ankaraan sävyyn, viitaten seinän vieressä lojuvaan jalkapalloon. ”Olimme läpeensä onnekkaita. Tämä mukava rouva ei aio nostaa tästä isompaa numeroa, eikä vaikuta saaneen hirvittävän vakavia vammoja.”
Vaikka poika oli alle kymmenvuotias eikä siksi voisi saada varsinaista rikoshistoriaa, tällaisesta olivi soinut syntyä suhteellisen isoja ongelmia jos uhri ei olisi uskonut tapahtumaa onnettomuudeksi.
”Onnekkaita, poika,” Jacob painotti kun Hunterin katse viipyili harkitsevasti ulko-oven suunnalla.
”Katsokin, ettei tällaista tapahdu uudestaan,” mies jatkoi yhä ankarampaan sävyyn, vetäen pojan huomion takaisin. ”Vaikka Dena on ensimmäistä kertaa lapsenvahtinanne eikä tiedä jok'ikistä sääntöämme, hän on aikuinen eikä ole tyhmä.”
Hunterin katse oli tiiviisti liimautunut lentokoneeseen sylissään, jota hän hypisteli. Vaikka poika olikin selkeästi hieman häpeissään tempauksestaan, joku olisi voinut luulla ettei tämä kuunnellut vaan keskittyi miettimään mitä itse sanoisi seuraavaksi. Mutta poliisikoulussa oli aikoinaan perusteellisesti opeteltu äänenkäyttöä, johtuen siitä että heillä oli lupa käyttää fyysistä voimaa vain tarvittaessa. Jokainen akatemiasta valmistunut osasi käyttää ääntään niin järkkymättömällä ja vahvalla auktoriteetilla että paatuneimmatkin rikolliset kuuntelivat ja yleensä tottelivat komentoja, saati nyt sitten lapset. Siihen kun lisättiin se tosiseikka, että tämä oli hänen oma lapsensa jonka hän oli tuntenut yli kahdeksan vuotta, hän oli varma tämän jakamattomasta huomiosta.
”Tästä eteenpäin odotan, että kunnioitat häntä lapsenvahtina ja tottelet häntä tasan yhtä paljon kuin kummivanhempiasi,” hän jatkoi, tietäen että olisi täysin turhaa vaatia samaa kunnioitusta mitä muksut antoivat vanhemmilleen. Lapsenvahti oli kuitenkin vain lapsenvahti, äiti ja isä olivat lapsen maailmassa aivan toinen juttu. Hunter nyökkäsi vaisusti, harkiten uudestaan illan suunnitelmiaan.

”Hyvä on, poika. Kuulin että olet jo sopinut asian rouva Aldenin kanssa, mikä on oikein hyvä juttu. Vaan jotakin pitäisi tehdä pienille pojille, jotka tahallaan rikkovat sääntöä, vaarantaen omansa ja muiden turvallisuuden, epäkunnioittavat yksityisalueita ja rikkoen toisten omaisuutta...Melko vakava syntilista, eikö?” Jacob jatkoi merkitsevän harkitsevaan sävyyn, ja yhtäkkiä Hunter tiesi tasan tarkkaan mitä sanoa.
”Anteeksianteeksianteeksi isi vannon että olen kiltti täysin koko illan! Olen!” poika vuodatti yhteen hengenvetoon, laajentuneet silmänsä isänsä silmissä ja hyppi tasajalkaa hermostuneena.
Jacobin ankara ilme ei värähtänytkään, mutta äänensävynsä muuttui hieman lempeämmäksi.
”En aio antaa piiskaa,” hän ilmoitti vakaasti, saaden Hunterin hieman rauhoittumaan. Vaikka poika saattoikin ehkä ansaita ainakin pienen selkäsaunan, hän oli matkalla tullut tulokseen ettei se tällä kertaa tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Sen olisi pitänyt muun muassa odottaa seuraavaan aamuun eli liian kauan, ja tämä oli niitä tilanteita joissa hän näki ainakin pienen mahdollisuuden yksinään muiden keinojen tehoamiseen tarpeeksi hyvin.
”Ensinnäkin, taskurahasi on jäissä seuraavan kuukauden, korvaukseksi rouva Aldenin astiastosta.”
Tietenkään se ei kirjaimellisesti kattaisi sitä, mutta kyse olikin muodollisesta osallistumisesta korvaukseen. Vaikka poika kohautti olkiaan, tämän kasvojen ilme kertoi että päätös ei ollut lainkaan mitätön.
”Ja varsinaisella tempauksellasi ja kärsimättömyydelläsi varmistit, että leikkiaikasi lyhenee. Menet nukkumaan samaan aikaan kuin siskosi, koko viikon.”
”Viikonloppunakin?!” Hunter lähes huudahti ja tuijotti isäänsä järkyttyneenä.
”Kyllä, viikko kestää seitsemän päivää,” Jacob vahvisti tiukkana. Olisihan viikon tosiaan voinut tulkita viiden päivän kouluviikkona.
”Ja se tarkoittaa ei leluja, ei sarjakuvia, valot pois viimeistään viisitoista yli,” hän tarkensi viimeisetkin epäselvyydet pois.
”Mutta- mutta se ei ole reilua!” tenava ilmaisi mielipiteensä jokseenkin kiukkuiseen sävyyn. Vaikka hän olikin kiitollinen siitä että voisi huomenna istua koulun penkillä mukavasti, oli liian kurjaa menettää kokonainen tunti vapaa-ajasta – etenkin kauniina kevätpäivänä.
”Mitä? Haluatko kaksi viikkoa?” Jacob tiedusteli rauhallisena, Hunterin välittömästi sulkiessa suunsa tiukaksi viiruksi ja pudistaen päätään.
”Hyvä,” Jacob totesi ja laski katseensa pojan lentokoneeseen. ”Lelut pysyvät sitten repussasi, kunnes olette leikkikentällä.”
”Mutta, jos--” poika aloitti.
”Repussa,” Jacob keskeytti kärsivälliseen sävyyn. Hän ei enää jaksanut olla tippaakaan vihainen, eikä yllättynyt lainkaan vastaväitteistä.
”Joooo....” Hunter myöntyi vaisusti, katsoen rakasta lennokkiaan.
”Toivon sinulle hauskaa iltaa, kamu,” Jacob sanoi iloiseen sävyyn, nousten samalla ylös.
”Mutta en halua tällaisia puheluita enää, onko selvä?” hän lisäsi vielä tiukasti, vieden kämmenensä pojan kutrien läpi jotta tämä katsoisi ylös.
”Kyllä, sir,” Hunter vastasi, väläyttäen isälleen suloisen hymyn.
Ei Jacob odottanut pojan kykenevän pitämään hetki sitten tekemäänsä lupausta täydellisestä käytöksestä läpi illan, mutta oli melko vakuuttunut että suuremmilta välikohtauksilta vältyttäisiin.

”Isi! Isi! Saadaanko me kissa? Pliis, pliis pliis!” Freya hihkui innokkaana, juostessaan ulos Jacobin ja veljensä luo Casper käpertyneenä sylissään, kun oli katsonut tilanteen olevan lopuillaan.
Hunter tuijotti tyttöä ihmetellen mihin se 'lemmikki' jäi.
”Eikä kun koira! Koira voisi toimia talovahtinakin ja kaikkea!” hän päätti siis puhua kuin myös vain omasta puolestaan, kuin myös toiveikas katse suunnattuna Jacobiin.
”Emilian kissa vahtii heidän taloaan!” Freya muistutti.
”Mutta ei kissa pelota rosvoja!” Hunter intti.
Jacob naurahti tenavien kiihkeälle väittelylle ja kyykistyi takaisin näiden silmien tasalle.
”Kuulkaas nyt, rakkaani, tässä ei päätetä mitään. Mikä tahansa lemmikki on suuri vastuu,” hän puhui rauhallisesti ja rapsutteli kehräävän Casperin korvantaustaa. ”Enkä ole niin varma, että kumpikaan teistä on vielä valmis siihen.”
Tietenkin hän pitäisi päävastuun lemmikistä itsellään, mutta jos sellainen kummallekaan muksuista hankittaisiin niin kyllä kyseinen tenava saisi luvan ottaa merkittävästi vastuuta sen hoidosta itsekin.
”Jutellaan tästä lisää aamulla, okei?” hän lisäsi, katsoen vuoroin kumpaakin sisaruksista, kun kaksikko näytti siltä että alkaisivat kilpaa vakuuttelamaan muuta.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi Freyaa ja ja kissaa. Hän oli hieman epävarma, kannattaisiko sotku siivota loitsulla, mutta onneksi hän ei ottanut sauvaansa esiin, sillä talon emäntä tuli pian olohuoneen ovensuuhun. "Ahaa, ymmärrän", Dena sanoi ja hänen äänensä oli hieman helpottunut.  Hän helpottui kyllä vielä enemmän, kun kuuli Jacobin, lasten isän,  äänen ja näki tuon oven suussa. "Hei Jacob", hän sanoi ja silitti hänkin hieman kissaa. 
Lapsenvahti kuunteli keskustelua häiritsemättä lainkaan emäntää ja Jacobia. Hän muisteli ensimmäisiä viikkojaan ja kuukausiaan Dumon kanssa, ne olivat haastavia ja Dumo oli aluksi hieman ylivilkas ja Denan silmät eivät aina ehtineet seurata pikkuveljeä, joka oli kerran oli meinannut päätyä vaaratilanteeseen.
Dena kuuli naisen pyynnön ja havahtui ystävänsä sanoille, vastaten hymyillen: "Totta kai." Hän otti naisen osoittaman käsilaukun ja laittoi sinne rouva Aldenin lompakon ja kotiavaimet, kysyen tarvitsiko nainen vielä muuta, mutta nainen tuntui tyytyvän niihin, mitä laukkuun oli laitettu ja otti sen vastaan Denalta. 

Dena siirtyi Freyan luo takaisin ja katsoi tuota hymyillen ja kertoi: "Pidät näemmä kissoista. En tiedä olenko kertonut, minullakin on kissa. Sain sen isoveljeltäni, kun aloitin sen koulun mistä olet kuullut. Annoin sille nimeksi Marlene, äitini mukaan." Dena sipaisi tytön poskea. "Se on jo aika vanha ja hyvin laiska, se ei tälläisiä energiapaukkuja saa aikaan", hän sanoi hymyillen haikeana ja ehdotti: "Mennäänkö katsomaan, joko neuvottelu on ohi." Ja kun tyttö juoksi edellä, hänkin seurasi tuota sitten ulos rouva Aldenin asunnosta.
Dena katsoi huvittuneena hymyillen kun lapset alkoivat tivata lemmikkiä ja asteli sitten Jacobin ja lasten luo, katsoen noiden pienestä ristiriidasta kissa vaiko koira. Hän katsoi lapsia ja ehdotti: "Tuli mieleeni, että voisitte ehkä harjoitella hieman vastuuta, mutta vain jos isänne suostuu ajatukseeni. Lähden viikonlopuksi käymään setäni luona, enkä oikein kissaa viitsi ottaa niin lyhyen reissun ajaksi, se kun ei mielellään matkustele. Jos isänne antaa luvan, niin voisin antaa sen teidän hoiviinne viikonlopuksi."

Dena siirtyi sitten lähemmäs Jacobia ja veti tuota kauemmas ja sanoi tuolle: "Anteeksi se ehdotelma kissa-asiasta, ymmärrän jos ajatus ei tunnu hyvältä sinusta. Minusta tuntuu että olen muutenkin tänään epäonnistunut täysin tässä." Denan katse oli jokseenkin pahoitteleva ja epävarma, kun hän vielä sanoi: "Tuli vain niin elävä muistikuva. Dumo oli minulle tullessaan toisinaan hirveän vilkas ja nopealiikkeinen, siis vaikka kömpelö, niin hän ehti kerran silmänräpäyksessa tilanteeseen, josta tuskin hän olisi ehjin nahoin selvinnyt, ellen olisi ehtinyt äkkiä ottaa kiinni. Autonkuljettaja ei nähnyt Dumoa ja olisi ajanut hänet ihan liiskaksi, jos en olisi ehtinyt väliin. Dumo ei ymmärtänyt silloin, eikä varmaan tänä päivänä muista, mutta minä muistan, että se oli kamalaa ja hän vain juoksi kadulle kun näki kadulla niin hienon kiven, kuulemma."

[Jacob King]

Jacob nosti kättään merkiksi muksuille vaieta, kun nämä alkoivat innoissaan kerjätä lupaa Denan kissan hoitajiksi, ja seurasi sitten Denaa sivummalle.
”Se on ihan okei, toki voimme huolehtia Marlenesta,” mies sanoi lämpimästi, ”Minulla on koko viikonloppu vapaata ja saavatpahan tenavat vähän tuntua lemmikistä huolehtimiseen.”
Toki kyseessä olisi merkittävästi eri asia kuin nuoren kissan saati mahdollisesti pennun hoitaminen, mutta ainakin perusvastuu lemmikin suhteen tulisi alustavasti koettua eli säännöllinen ruokkiminen ja ne inhottavat puolet kuten hiekkalaatikon ja karvapallo-oksennusten siivoilu. Ja Marlene oli hänen tietääkseen terve, eikä hän tähän toki suostuisikaan jos ei olisi. Sairastelevassa kissassa olisi pikkuisille liikaa stressiä.

”Et nyt ihan täysin epäonnistunut,” hän totesi rauhallisesti, hetken mietittyään Denan tarinan jälkeen, katsellen lastensa suuntaan jotka hyysäsivät kissaa selvästi intoa tihkuen. Hän laskisi täydeksi epäonnistumiseksi jos jompikumpi lapsista olisi vakavasti loukkaantunut, tai kadonnut.
”Uskon, että jatkossa on helpompaa,” hän totesi perään, katse yhä lapsissaan. ”Hunter varmasti haastaa sinua vielä, mutta ei hän autotielle päättömästi juokse, ainakaan asuinalueiden ulkopuolella,” hän sanoi varmana asiastaan. Kumpikin sisaruksista oli jo vuosia leikkineet kiltisti kadun turvallisella puolella.
”Tosin, jos suojatiellä ei ole liikennevaloja ja autoja on näköpiirissä, kannattaa pitää heitä molempia kädestä varsinkin jos Hunterilla on muka kiire johonkin Muutenkin, jos missään vaiheessa tuntuu ettet voi luottaa hänen kulkevan itsenäisesti niin pidä toki kädestä. Anna nyt kuitenkin vielä toinen mahdollisuus...” hän ohjeisti, vaikka oli todennäköisesti sanonut jotain samantapaista jo ennen lähtöään.

”Tuli pieni päiväohjelman muutos,” hän jatkoi, kääntäen katseensa Denaan.
”Heidän kummankin tulisi olla vuoteessa kahdeksalta, valot pois ja unta palloon viimeistään vartin yli. ...No, Hunter tuskin nukahtaa niin aikaisin, mutta kunhan pysyy pedissä ilman lelujaan tai muutakaan viihdettä ja yrittää tosissaan nukkua viimeistään yhdeksän jälkeen niin hyvä on,” hän päivitti tilanteen ja lähti astelemaan takaisin tenavien luo. Hieman häntä epäilytti ensimmäisen aikaistetun nukkumaanmenoajan onnistuminen, kun johdossa oli uusi lapsenvahti – etenkin sellainen jolla ei ollut täyttä itsevarmuutta saatika liiemmin fyysistä kokoa puolellaan. Hän itse pystyi kyllä tehokkaasti komentamaan takaisin vuoteeseen ja tarvittaessa helposti kantamaan, mutta Dena ei taatusti ainakaan jälkimmäistä. Vaikka tämä oli tietenkin 8-vuotiasta huomattavasti kookkaampi ja voimakkaampi, toivoa ei olisi jos poika päättäisi tosissaan heittäytyä hankalaksi. Vaan eiköhän Dena siitä järjissään selviäisi. Ilta ei vain välttämättä olisi niin vapaa mitä voisi olla, jos Hunter olisi tarpeeksi väsähtänyt.

”Freya, viehän kisu sisään ja sulje ulko-ovi. Pääsette kohta jatkamaan matkaa,” Jacob kehotti tytärtään lasten ohi kävellessään. ”Ja kyllä, Denan kissa tulee meille hoitoon viikonlopuksi,” hän vastasi pienen hymyn kera muksujen vaativiin katseisiin saaden kaksikon hurraamaan hilpeänä. Mies asteli autolleen jonka matkustajan paikalle naapurin rouva oli jo asettunut.
”Ai niin, Dena,” hän lisäsi kiertäessään kuskin puolelle ja käänsi huomionsa vielä ystäväänsä, muistaen asian josta oli aikonut myöhemmin soittaa. ”Taisin aiemmin unohtaa sanoa, että jos aterioitte McDonaldsissa tai vastaavassa pikaruokalassa niin varmista että he syövät tukevan ja terveellisen iltapalan.
Onko vielä jotain ongelmaa tai kysyttävää, jossa voisin auttaa juuri nyt? Kellään teistä?”

[Cullodena Aiken]

Dena hymyili Jacobin sanoille, kun tuo sanoi, että he voisivat huolehtia Marleneste. "Kiitos. Se on muuten ihan terve, mutta vanhuuden kankeutta välillä, minkä se osaa toistaiseksi itse venytellä makeasti pois." Kun hän mainitsi pelkonsa epäonnistumisesta, hän hieman tunsi helpotusta, kun Jacob sanoi, ettei hän ollut täysin epäonnistunut. Cullodena kuunteli Jacobia tarkkaan ja nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt.

Nuori nainen katsoi, kun lapset innostuivat siitä, että hänen lemmikkinsä olisi noilla viikonlopun. Dena nosti katseensa Jacobiin, kun tuo mainitsi ruoka-asiasta. "Selvä, sir", hän sanoi leikkisästi, mutta katseestaan näki, että hän painoi asian mieleensä. Kun Jacob kysyi olisiko kenelläkään heistä mitään kysyttävää, Cullodena sanoi hymyillen: "No jatko tulee sujumaan paremmin." Hän kuitenkin kääntyi katsumaan lapsiin ja varsinkin Hunteriin ja kysyi: "Eikö vain Hunter?" Sitten hän katsoi rouvaa etupenkillä: "Toivotan teille hyvää ja rauhallisempaa iltaa."

Hän kuitenkin katsoi Jacobia silmiin ja kysyi: "Auttaisikohan, jos voimistan ääntäni, siis teillä kotona, jos hän ei heti tottele?" Velhomaiset konstit olivat sallitut vain hätätilanteessa, mutta hän varmisti äänenvoimakkuus asiaa, koska se ei ei kuitenkaan ollut vaarallinen asia, ja koska nukkumaanmeno painottuisi iltaan, ei Dena tiennyt, miten Freya sellaiseen reagoisi, mutta koska lapset olivat tämän hyvän ystävän, niin tällä oli varmasti tieto kuinka herkkiä lapset olivat. Cullodena piti Jacobista ja tämän lapsista ja hän pääti pärjätä loppuillasta kunnialla.

[Jacob King]

Hunter nyökkäili Denalle ponnekkaasti, lähinnä koska tiesi sen olevan ainao oikea vastaus vaikka toki hän aikoi päästää tämän ainakin vähän helpommalla ja välttää uusia puheluita iskälle. Ei huvittaisi joutua petiin yhtään aiemmin.

Jacob oli hetken hieman hämmentynyt sillä tokihan kuka tahansa joskus päätyi ääntään korottamaan, mutta Jacob arveli tämän tarkoittavan joko huutamista tai loitsulla äänen voimistamista.
”Ei,” hän vastasi, ”meillä ei suorastaan huudeta. Varsinkin lasten kanssa teho ei ole äänen voimakkuudessa vaan sen sävyssä ja itsevarmuudessa,” hän ohjeisti, Hunterin tallettaessa lelujaan takaisin reppuunsa ja Freyan sulkiessa ulko-ovea perässään. Vain harjoittamalla voi asioissa kehittyä. Eikä mikään lapsi yleensä poliisitason äänenkäyttötaitoa vaatinut, muutoinhan suurin osa isistä ja äideistä olisivat aika liemessä. Huutaminen taasen ei hänen nähdäkseen ole koskaan ratkaissut mitään ongelmia, tuonut vain kaikille osapuolille turhaa stressiä. Ja vaikka se toimisikin niin jos yrittäisi taikuudella omaa auktoriteettivaikutelmaansa pönkittää, siitä menisi kyllä viimeisetkin uskottavuuden rippeet vekaroiden silmissä. Taikuuden käyttö kurinpidossa viestittäisi muksuille ettei kyseinen aikuinen kykene siihen itse, muun muassa siksi sääntöihin kuului käyttää loitsuja vain hätätilanteessa eli jos joku on vaarassa vakavasti loukkaantua eikä muuta tarpeeksi nopeaa ratkaisua ole.
”Kyllä sinä pärjäät. Uskon, että hän menee petiin ongelmitta,” mies totesi rohkaisevaan sävyyn. Eri asia vain pysyisikö pedissä, mutta tuskin siitäkään koko illan ongelmaa tulisi jos Dena onnistuisi uuvuttamaan pojan tarpeeksi aktiivisella illalla.
”Mutta ethän epäröi soittaa, jos sattuu jotain muuta vakavaa,” hän muistutti tyynesti avatessaan kuskin puoleisen oven.
”No niin, tenavat, isi lähtee taas. Rakastan teitä!” hän huikkasi lapsilleen kättään heilauttaen ja sisarukset heiluttivat takaisin kumpikin kaikesta huolimatta iloisen oloisina, hänen istahtaessa autoon.

Kääntyessään muutaman metrin päässä kulman taakse Brookfield Avenuelle, hän pohti vielä hetken lapsenvahtivalintaansa. Kyllä hän edelleen luotti että Dena pitäisi tenavat hengissä eikä odottanut keltään täydellisiä tuloksia silä ei kukaan kahta tuon ikäistä voisi ongelmitta vahtia omatessaan vain kaksi silmää...Mutta joku itsevarmempi ja hieman kokeneempi lasten kanssa olisi tottakai ollut parempi vaihtoehto. Yleensä hän ei pyytänyt ketään jonka oli tuntenut vasta hieman yli pari vuotta, mutta hänen lyhyellä varoitusajalla käytettävissä oelvista ystävistään Dena oli se johon hän luotti eniten olemaan yksin hänen lastensa kanssa. Jostakin lastenvahtipalvelusta olisi tietenkin voinut saada kokeneen ja varmasti pätevän, mutta hän tulisi aina välttelemään viimeiseen asti mitään sellaisia eli täysin tuntemattoman palkkaamista. Lisäksi vielä jästin palkkaamisessa olisi sekin riski että Freyan taikavoimat alkaisivat ulkoistua juuri silloin, tyttö kun oli vasta 5-vuotias ja siten täysin mahdollisesti noita...Ja hän odottikin hermostuneena mutta mielenkiinnolla sitä päivää kun hän joutuisi ehkä joksikin aikaa vetämään tytön kotiopetukseen...Ja vaikka Hunter olikin oppinut hillitsemään vahinkotaikojaan tarpeeksi jotta oli ollut turvallista laittaa poika valtion kouluun...ei tämä silti niitä täydellisesti hallinnut kuten tuskin kukaan ennen aikuisuutta. Vaikka suositukset lupaisivat kuinka lapsirakasta ja kokenutta, mahdollisuus liian syvään pelkoon, hämmennykseen tai suuttumukseen muksujen puolelta olisi merkittävän suuri.
Kyllä, hän tunsi olonsa yhä kaikkein varmimmaksi Denan suhteen kuin kenenkään muun jonka olisi voinut palkata.

[Cullodena Aiken]

Dena sai Jacobin katseesta kuitenkin itsevarmuutta ja hän nyökkäsi tuolle. "Voit luottaa minuun", hän sanoi. Onneksi hän oli kysynyt äänen korottamisesta, sillä olisi saattanut muuten niin tehdä. Hän vilkutti lasten kanssa Jacobille hyvästiksi ja kääntyi sitten lasten puoleen. "No, jatketaan sitten matkaa, käsikkäin, sillä en halua sydänkohtausta tällä reissulla", hän sanoi lapsille ja tarttui noita käsistä ja lähti eteenpäin, kun varmistui, ettei noilta jäänyt mitään. 
Onneksi puistoon ei ollut enää kovin pitkä matka. 

Toisaalla oli Laurent Cotton ja Filip Logan lähteneet Kalinda tytön kanssa karkuun naisten siivousvimmaa ja he olivat nyt tovin olleet leikkipuistossa. Kalinda kiipeili telineissä ja keikkui villisti miten sattui. Välillä hän keinui kovaa vauhtia keinussa ja nautti kaikin puolin olostaan. 
Hän huomasi puistoon astelevan naisen ja kaksi lasta, mutta ei sen tarkemmin jäänyt katsomaan noita. Laurent sen sijaan huokaisi syvään ja osoitti tulijoita Filipille. "Hajupommipoika", hän mutisi hiljaa ja alkoi Filipin kansa nauraa. Laurent osasi asian jo ottaa huumorilla, mutta hänen vaimonsa ei.

"Poika, onko hajupommit mukana?" Laurent huikkasi kysymyksen ja Kalinda juoksi kummisetänsä vierelle kysyen: "Mitkä hajupommit?" "Se hallowen pilailija on täällä", Filip sanoi ja osoitti poikaa. Kalinda juoksi tuon luo ja sanoi: "Minä kuulin pilastasi, nauroin monena yönä unissani sille."

[Stephen Hunter King]

Freya jatkoi Halinalleista höpötystä Denalle, täysin tyytyväisenä ja rauhallisesti astellen tämän vierellä. Hunter joka ei vielä 8-vuotiaana tuntenut oloaan liian vanhaksi tähän itsessään mutta olisi paljon mieluummin kulkenut vapaana, päätti kärsiä hiljaa ja vain välillä käveli naisväkeä ripeämmin, yrittäen kiskoa myös Denaa kävelemään vauhdikkaammin. Poikaa kiinnosti nyt vain päästä puistoon ja leikkimään mahdollisimman nopeasti – nyt kun leikkiaika oli lyhentynyt kokonaisella tunnilla. Minkä hän, tosin, yhä toivoi välttävänsä – ehkä Dena ehtisi unohtaa sen seuraavien tuntien aikana. Etenkin kun heitä oli kaksi.

Puistossa, kun Dena vihdoin päästi irti lasten leikkikentällä ja Freya riensi välittömästi hiekkalaatikolle muiden ekaluokkalaisilta vaikuttavien tyttöjen ja poikien joukkoon, Hunter puolestaan istahti hiekkapolulle polviensa päälle ja kiirehti kaivamaan repustaan kauko-ohjattavan lentokoneensa laatikon. Hän ei ollut ajatellut viime Halloweenia – ainakaan sen illan päätöstä – marraskuun jälkeen lainkaan joten pojalla kesti hetken tajuta että hajupommeista huuteleva mies oli osoittanut sanansa hänelle. Asia valkeni vasta kun hän oli tallettanut tyhjentämänsä lennokkilaatikon takaisin reppuunsa ja laittamassa sitä takaisin selkäänsä, ja tuttuja poikia katseellaan etsiessään sattui vilkaisemaan miesten suuntaan. Cottonit asuivat muutaman minuutin kävelyn päässä hänen kodistaan seuraavalla poikkikadulla, joten hän ei tätä naapurin setää kovin usein nähnyt mutta tarpeeksi tutut kasvot kuitenkin olivat. Etenkin kun vieressä istui toinen aiemmin tavattu jonka hän muisti velhoksi.

Herra Cottonin äänensävy kuulosti niin kepeältä ettei Hunter kokenut mitään tarvetta vastata, väläytti tälle vain pikaisen lammasmaisen hymyn ja keskittyi sitten asettamaan paristoja lennokkinsa kaukosäätimeen.
Poika nosti katseensa salamana, kun yllättäen joku puhui aivan lähellä ja ääni kuului vieläpä tytölle. Tummaihoiselle tytölle. Hän ei osannut heti vastata mitään ja ilmeensä oli melko tulkitsematon yllättyneisyyttä lukuun ottamatta. Vekaran aivoilla oli aivan liian kiire pohtia tunsiko hän tämän koulusta ja seuraavassa sekunnissa arvioida seisoiko tämä liian lähellä. Tavallisetkin tyttöpöpöt olivat hirvittäviä – ties millaisia ulkomaalaiset olisivat ja miten herkästi ne tarttuisivat! Ei, ei ollut vielä liian lähellä...Ehkä.
”Joo, se oli aika makeeta,” hän kommentoi takaisin, suhteellisen tyynesti ja jopa pieni ilkikurinen virnistys käväisten huulillaan. Poika katsahti alas paristokoteloa sulkiessaan ja otti varmuuden vuoksi askeleen poispäin tytöstä.
Lennokin hän asetti eteensä hiekalle, käynnisti ohjaimen, ja pian se kaarteli komeasti ilmassa – melko äänekkäästi päristen mutta pienen kokonsa ansiosta ei lainkaan häiritsevästi. Hän ei ollut ensikatsauksella bongannut tuttuja, mutta eiköhän tämä kauko-ohjattava kaunokainen houkuttelisi ennen pitkää paikalle mahdollisia uusia kavereita!