All the dear children

[Cullodena Aiken]

Dena oli hieman pahoillaan, että kieli tapauksesta, mutta viimeistäänhän se videolta selviäisi Jacobille ja Carrielle. Sitä paitsi, olihan tässä kyse vähintään Hunterin turvallisuudesta. Onneksi lapsiin upposi Peter-Pan selitys, samoin niihin akuisiin, jotka levitaation näkivät, ainakin toivottavasti.

Pitopalvelun emäntä tuli Denan luo ja mainitsi, että lounas on ajallaan valmis ja että heille sopi aloittaa milloin vain. Cullodena kiitti hymyillen ja meni ottamaan tyttärensä syliinsä. Hän ojensi videokameran Carrielle, kiittäen lainasta. Samassa Sallyn vaippa lemahti hieman ja Dena naurahti hieman ja lähti saman tien lastenhoitohuoneeseen, joka samalla oli invavessa, vaihtamaan tyttärensä vaippaa, jonka yhteydessä hän tietenkin pesi kunnolla niin tarvittavat alueet lapseltaan ja omat kätensä.

Palattuaan tyttärensä kanssa taas vieraidensa luo, hän otti pienen mikrofonin ja kuulutti vierailleen: "Nyt olisi aika siirtyä lounastamaan. Tarjolla on keitettyjä perunoita, perunasosetta ja ranskalaisia perunoita. Tarjolla on myös riisiä, perunoiden tilalle. Lisäksi on uunilohta, nakkeja ja paistettua kanaa. Siellä on myös kermaista kastiketta, ruskeaa kastiketta sekä salaattivaihtoehtoja. Lisäksi siellä on tänään leivottuja sämpylöitä ja erilaisia juomavaihtoehtoja. Toivotankin teille hyvää ruokahalua. Tarjoilut on tuossa seuraavassa salissa." Hymyillen Dena laittoi mikrofonin pois ja meni, Sally sylissään edellä saliin, jossa lounas tarjottiin ja kädellään viittoi kohti tarjoilua, kehoittaen näin vieraita käymään ottamaan ruokaa. Pöydän molemmilla puolilla oli mahdollista ottaa ruokaa, joka oli Denan mielestä hyvin järjestetty.

[Stephen Hunter King]

Hunter oli liian nälkäinen hermoilemaan tulevista, ja oli ensimmäisten joukossa ruokasalin puolella ja kasaamassa muonaa lautaselleen. Sille kerääntyi vähän joka lajia, mutta eniten riisiä, paistettua kanaa ja ruskeaa kastiketta. Kinkku-juusto-sämpylöitä hän väsäsi kaksi ja viimeisenä vielä lasin maitoa ja toisen lasin vettä. Paikan hän etsi valoisan ikkunan viereltä ja hieman myöhemmin perheensä liittyi pöytään. Muut jutustelivat monenlaista, Hunter oli ainoa joka ei sanonut lähes mitään, ollen liian kiireinen syömään ja mieliala matalalla. Tietenkin silmät olivat syöneet enemmän kuin vatsa veti, mutta hän sai luvan viedä lautaselle jääneet roskakoriin – oli sentään ilmiselvää että tämä oli syönyt tarpeeksi.
Puoli yhden aikaan hän sai luvan nousta pöydästä kun Freyakin oli valmis ja halukas, ja vekarat siirtyivät takaisin juhlasalin puolelle jossa heidän oli määrä pysyä.
Sisarukset katselivat pienelle hyllylle kasattuja lautapelejä, mutta tulivat tulokseen ettei tässä välissä ehtisi pelata mitään loppuun. Pian kaksikko istui nojatuoleissa pienen pöydän äärellä lukuisten eriväristen muovailuvahapurkkien kanssa taiteilemassa, vain mielikuvitus rajoituksenaan.
Freya aloitti valkoisen sinisilmäisen varsan muotoilua – eikä minkä tahansa hevosen vaan yksisarvisen, ja Hunter jediritarin. Valkoista asuun, ruskeaa hiuksiin, vaaleanruskeaa ihoon, mustaa valosapelin kahvaan ja vihreä valoterä muodostivat Luke Skywalkerin. Häntä hieman harmitti että vaaleanvihreä vaha ei ollut läheskään oikean sävyistä, mutta toisaalta eipä äijä itsessäänkään näyttänyt läheskään Luken näyttelijältä vaan yksinkertaisesti ihmiseltä. Kasvojen väsääminen oli haasteellisinta, vaikka hän oli muovaillut ukosta melko melkein viisitoista senttiä pitkän.

[Cullodena Aiken]

Myös Aikenit lopulta kävivät ruokajonoon, kun kaikki vieraat oli päästetty ensin. Pian jotkut vieraiden lapsista oli myös syöneet ja saaneet omilta vanhemmiltaan lupaa siirtyä takaisin toiseen tilaan, jossa hekin alkoivat muovailla muovailuvahoista jotain. "Mä teen auton", 8-vuotias Mark hihkaisi. Celeste ja Shelly olivat sopinet, etteivät kertoisi mitä muovailisivat vaan näyttäisivät sitten valmiit tuotoksensa. Kuinka ollakaan, kun he olivat saaneet valmiksi tuotoksensa ja näyttivät toisilleen, olivat kumpikin tehneet täsmälleen samanlaiset hahmot, eli huvittavan irvistelevän Hessu Hopon, värikkäine vaatteine.

[Stephen Hunter King]

”Eikö olisikin viileetä, jos voisimme pitää tuollaista lemmikkinä?” Hunter kommentoi siskonsa aloittaessa valkoisen siivekkään hevosen, Pegasoksen muovailua.
”Onko niitä olemassa?” Freya kysyi silmät suurina veljeään tuijottaen, jonka uskoi tietävän enemmän taikaolennoista kun oli melkein kolme vuotta vanhempi.
”En muista...” poika pohti asettaessaan Lukelle toista silmää mustasta vahasta. ”Täytyy tarkistaa,” hän lisäsi, ajatellen Fantastic Beasts and Where To Find Them-kirjaa joka heillä oli jossakin toimiston kirjojen joukossa, heidän kopionsa isän kouluajalta. Se kun oli Tylypahkassa yksi vaadituista ensimmäisen vuosikurssin tekstikirjoista jo vuosikymmenien ajan.
Lentämisestä Hunterin mieleen muistui tuleva päätösjuhlan musikaali ja hän intoutui muovaamaan uuden kuuluisan hahmon, Peter Panin. Vaikka hän piti paljon enemmän alkuperäiskirjasta kuin Disneyn animaatiosta joka oli hänestä sopiva lähinnä 5-vuotiaille, hän alkoi tehdä hahmosta silti tuota Disney-versiota asun puolesta. Se tuntui jotenkin helpommalta kuin lehtipukuisen pojan tekeminen. Tai ainakin hän oli aina saanut kirjasta mielikuvan että Peterillä oli yllään jonkinlainen lehdistä kasattu asu. Mutta toisin kuin Disneyn teini-ikäinen ja suippokorvainen Pan, hänen vahahahmostaan alkoi muotoutua kirjan mukainen normaalit ihmisen korvat omaava pikkupoika.

[Cullodena Aiken]

Derek oli hieman pullea poika ja kun Dena ilmoitti lounaan olevan tarjolla, poika otti ison annoksen ruokaa lautaselleen ja ruokapöydässä istui Hansin vierelle. "Se oli ihan mahtavaa, kun se jäi ilmaan", Derek sanoi ja haarukoi ruokaa suuhunsa. "Pyh, silmänkääntötemppu, se oli harjotellut", Hans tuhahti ja antoi hieman ylimielisen näkemyksen asiaan. "Se tekee varmaan jonku taikurijutun ja käytti hyväksi halujaan", poika lisäsi. "Mut ei sillä ollu mitään semmosii", Derek koitti sanoa, mutta Hans vaiensi heti: "Ne oli hyvin piilossa."
Derek vaikeni ja lounaan jälkeen meni muovailemaan hänkin.
Hans otti sarjakuvakirjan ja jäi isänsä viereen lukemaan sitä.

Chihiro oli myös siirtynyt muovailemaan ja valinnut aiheekseen thestralin, se toi hänen mieleensä biologisen äitinsä. Derek kävi Hunterin vierelle ja alkoi muovailemaan mopoa, samalla vilkaisten Hunteria. "Hans, sanoi että se oli silmänkääntötemppu. Miten sä sen teit?" Derek kysyi lopulta.

Dunmore söi sisarensa ja setänsä kanssa hitaasti. Häntä harmitti kovasti, että oli kielinyt Hunterista. Lounaan jälkeen hän kävi ostamassa pienestä myymälästä sinisen auton mikki hiirellä ja sai sen pienen pakettiin. Hän palasi lopulta istumaan seinän viereen setänsä kanssa ja he juttelivat asuntolasta, johon Dumo oli päättänyt muuttaa loman jälkeen. Nuorukainen piti pientä pakettiä käsissään ja odotti että tulisi sellainen sopiva hetki, jolloin voisi koittaa sovinnonhierontaa.

[Stephen Hunter King]

"Onnellisilla ajatuksilla ja keijupölyllä, tietty," hän vastasi kepeästi. "Ei kun hyvä taikuri ei koskaan paljasta salaisuuttaan," hän lisäsi mysteerisesti itsekseen hymyillen, katsahtaen nyt ilmiselvästi jästipoikaan ja jatkoi sitten vaha-Peterin viimeistelyä.
Pian ovelta kurkisti nuoren miehen pää, tämä ilmoitti että vekarat voisivat kerääntyä aulaan aarteenmetsästyksen alkuselvittelyä varten. Jacob oli jo hieman aiemmin ilmoittanut henkilökunnalle ja muodon vuoksi myös Denalle, että Hunter ei sittenkään siihen osallistuisi. Muiden kadotessa aulaan, poika keräsi omat ja siskonsa muovailut kahteen pieneen läpinäkyvään muovirasiaan viedäkseen ne mökille. Vielä mukana tuodut albumit haettuaan hän suuntasi aulan poikki ruokasaliin jossa vanhempansa yhä istuivat.
"Voinko mennä mökille harjoittelemaan vielä vähän?" hän kysyi, kohottaen albumeita toisessa kädessään. Hän oli aikonut avata ääntään muutenkin, jossain päin klubitaloa ennen varsinaista esiintymistä, mutta nyt oli hyvä tilaisuus tehdä niin oman mökin rauhassa.
"Hyvä idea," Jacob ja Carrie totesivat yhteen ääneen. Eipä heidänkään tarvitsisi katsoa tenavan perään tämän tylsistyessä aikuisten seurassa. Jacob katsoi tämän perään, pojan juostessa innoissaan takaisin aulaan. Lopulta hän vaihtoi katseen puolisonsa kanssa, viitaten pojan jälkeen ja nousi ylös.
"Dena," mies kutsui päästyään Aikenien luo, "Hunter lähtee mökille harjoittelemaan laulujaan. Minä menen hänen mukaansa, jotta hän varmasti pysyy siellä. Palaamme hyvissä ajoin ennen kahta," hän ilmoitti ja poistui aulaan.
Ei hän oikeastaan uskonut että poika karkaisi minnekään, mutta pieni mahdollisuus siihen oli. Vaan ennen kaikkea hän halusi nyt hoitaa kaiteella laskettelun-jutun pois roikkumasta. Olisi kaikilla suhteellisesti mukavampaa loppupäivän.

Myöhemmin, kun kaikki oli ohi ja anteeksiannettu, Jacob puuhasi keittiössä teenvalmistuksen parissa. Hänellä oli joka kerta jonkin aikaa surullisissa tunnelmissa mutta pääsi pian siitä yli muistuttaen itseään että olisi rajattomasti ja lopunelämän murheellinen jos poika loukkaantuisi vakavasti ja pysyvästi tai kuolisi siksi ettei hän ollut tarpeeksi ankara. Hunter puolestaan selvisi suhteellisen hyvälle mielelle koska selkäsaunat eivät menneet liian pitkälle ja isä jaksoi aina perinpohjaisesti selvittää etukäteen miksi sen oli pakko tapahtua - hänelle ei ollut koskaan jäänyt tunnelmaa että se olisi ollut pahoinpitelevä, epäreilu tai etteikö häntä rakastettaisi. Suurin ongelma jälkeenpäin oli jos sattui olemaan koulupäivä sinä tai seuraavana, mutta tällä kertaa ei edes sitä tarvinnut kohdata. Poika ilmestyi huoneestaan, kuitenkin yhä tyypillistä olemustaan rauhallisempana ja vakavampana, cd-soittimen ja albumien kera ja asetti ne sohvalle. Hänen teki kyllä mieli teetä, mutta kuuma ja kipeä takamus ei hinkunut kohdata kovaa, puista penkkiä joten poika mieluummin asetti toisen levyistä paikalleen ja etsi oikean raidan.
"Mikrofoni?" Jacob ehdotti, ja Hunter kääntyi katsomaan.
"Wow, kiitti," poika totesi hymyillen ja otti vastaan mikrofonin jonka mies oli ilmeisesti loihtinut ilmasta. Tietenkään se ei mitään varsinaisesti tekisi kun oli olemassa taikuuden voimalla, eikä ollut edes yhdistettynä mihinkään kaiuttimiin, mutta se toisi silti aidompaa tuntua harjoitteluun.
Raidan alkaessa vekara rykäisi kurkkuaan selväksi, ja tismalleen oikealla nuotilla aloitti syvällä tunteella, kuten aina.
"Oh, Danny boy, the pipes, the pipes are calling. From glen to geln, and down the mountain side..."
Koko kappaleen hän pysyi oikeassa tahdissa, ja täydellisesti nuotissa sillä päivä oli jo pitkällä eli hänen äänensä avautunut hyvin yleisellä tasolla. Jacob katseli ja kuunteli poikansa kenraaliharjoitusta teekupin äärellä, eikä olisi voinut olla ylpeämpi. Pojan laulutaito oli poikkeuksellinen; ääni oli kirkas kuin kello, ylsi korkeimpiinkin äänialoihin täydellisesti, ja oli huomattavan voimakas nähden siihen miten pieni poika vielä oli ja tämä pystyi pitämään nuotin uskomattoman pitkään ja voimakkaasti - ihan kuin tällä olisi isommat keuhkot mitä oikeastaan oli. Tenava kun oli myös jaksanut hienosti harjoittaa äänenhallintataitoaan koulun musiikintunneilla ja kummitätinsä opastuksella. Siis mistä hän oli ennen kaikkea ylpeä oli että poika ei tuhlannut tälle siunaantunutta lahjaa, vaan halusi harjoittaa ja kehittää sitä ja jakaa sen muiden kanssa.
"Se oli erinomaista!" mies kehaisi kappaleen loputtua, "Haluatko paljastaa mitä muita kappaleita lopulta valitsit?" Hän uteli sillä he olivat kuulleet pojan harjoittelevan illalla useita erilaisia.
"No...Joo!" poika vastasi hetken pohdittuaan haluaisiko mieluummin jättää ne kaikille yllätykseksi. "Tai siis...kun...valitsin yhden tosi tutun, mutta livenä vaikean enkä ole ihan varma pitäisikö, kun ei me edes tunneta kaikkia niitä tyyppejä siellä..." hän jatkoi vilkaisten toista levyä. Ei hänellä yleensä minkäänlaista lavakammoa ollut ja itsetuntonsa oli terveellisen korkealla mutta kyllä tällainen yhtäkkinen esiintymiskutsu enimmäkseen oudolle porukalle lyhyellä valmistautumisajalla väkisinkin hieman jännitti.
"Rohkeasti vaan, kamu. Vaikkei se menisikään täydellisesti, teet sen taatusti paremmin kuin moni muu siellä pystyisi. Ja tärkeintä on että yrität," Jacob kannusti teekupin takaa.
Hieman varmempana Hunter vaihtoi levyn asemaan ja naputteli näyttöön oikean raidan. Kappale ei ehkä sopinut vuodenaikaan, kun ei ollut edes talvi saatikka joulu mutta se oli ajaton klassikko eikä hän tiennyt ketään joka ei sitä rakastaisi. Se oli ainakin hänen lempilaulujaan, ja antoi mahdollisuuden todella heittäytyä esiintymisen pyörteisiin.

Aikaa olisi juuri ja juuri ollut myös kahteen muuhun kappaleeseen jotka hän oli valinnut, mutta he päättivät siirtyä klubitalolle hyvissä ajoin jotta saisivat todistaa aarteenmetsästyksen voittajan julistusta. Kymmentä vailla kaksi he astelivat klubitalon ovista sisään. Muita lapsia ei vielä näkynyt, joten Hunter kiikutti levyt takaisin stereoiden luo ja heittäytyi lopulta vatsalleen sohvalle salin oven läheisyyteen, pelaamaan Nintendo Game & Watch Zelda-peliään jonka oli mökiltä kopannut mukaansa. Hänestä nuo pelit olivat yksi maailman mainioimmista keksinnöistä, se tarjoaisi tekemistä jos muut myöhemmin haluaisivat leikkiä jotain mikä vaatisi istumista ja ylipäätään näiden pelien parissa saattoi helposti ja aivan huomaamatta vierähtää kaksi tai kolmekin tuntia vaikka ne olivat yksinkertaisia. Tämän ansiosta automatka tänne oli sujunut tylsistymättä ja helpottaisi matkaa myös tänä iltana.
"Siitäs saat! Ja siitä! Taikanuolta kurkkuun!" poika hihkui ruudun oikeassa reunassa häntä nuolilla ampuvalle maahiselle, yrittäen epätoivoisesti säilyttää kaikki viisi terveyssydäntään jottei menettäisi tuota hirmu tehokasta supernuolta joka vei örkiltä energiaa paljon enemmän kerralla kuin tavalliset nuolet. Oikeasti ne osuivat vain otuksen rintakehään jos se ei ehtinyt torjua niitä kilvellään, mutta Hunter tykkäsi värittää peliä raaemmaksi mielikuvituksellaan.

[Cullodena Aiken]

Derek kohautti olkiaan ja katsoi Hunteria, tuo ei selvästi halunnut kertoa, joten Derek ei halunnut laisinkaan tungetella, vaan poika jatkoi muovailemistaan. Lopputulos ei kuitenkaan kovinkan auton näköinen.
Dena hieman harmitteli, kun Hunter ei pääsisi aarteenmetsästykseen, mutta toki hän ymmärsi täysin syyn. Kun Jaboc kutsui naista, tuo asteli heti, pienokainen sylissään, ystävänsä luo. Hän hymyli miehelle ja nyökkäsi sanoen: ”Selvä, nähdään myöhemmin.”
Noihin samoihin aikoihin aarteenmetsästys alkoi ja Dena kävi laittamassa palkinnon valmiiksi ja samaan aikaan keskusteltiin vieraiden kanssa ja siinä pikku-Sally pääsi halukkaiden syliin, mutta eräs syli sai tytön itkemään kovasti, joten Dena otti pienokaisensa syliin ja hyssytteli tuota rauhoittavasti.

Dunmore huomasi Hunterin paikalle tulon ja ajatteli tilanteen olevan nyt hyvä, joten hän askelsi pojan luo ja ojensi pienen paketin tuolle ja sanoi hyvin katuvalla äänellä: ”Anteeksi Zeppen. Minä olin tosi tökerö.” Nuorukainen toivoi saavansa anteeksi, tai edes muutaman sanan vastaukseksi. Häntä kadutti kamalasti, että oli kannellut, mutta hän ei osannut ajatella kaikkea yhtä loogisesti kuin muut.
Denakin huomasi veljensä yrityksen anteeksiantoon, mutta päätti olla puuttumatta siihen. Hän käveli Jacobin luo ja sanoi hiljaa: ”Saa nähdä mitä tapahtuu.”

[Stephen Hunter King]

”Mene pois,” Hunter kehotti epäkiinnostuneeseen joskin hieman ärtyneeseen sävyyn. Hän hädin tuskin vilkaisi pakettia, osittain siksikin ettei pelissä ollut tauko-nappia vaan sen saattoi turvallisesti laskea käsistään tai sivuttaa vain kammioiden välisissä portaikoissa. Painottaakseen sanojaan poika siirtyi itse kauemmas, toiselle sohvalle ja jatkoi maahisten kanssa taistelua kuin Dumoa ei olisikaan. Ajatuksissaan hän kuitenkaan ei voinut olla uteliaisuuttaan pohtimatta mitä paketissa oli, mutta vain hetken sillä muodosta päätellen Matchbox-auto se ei ainekaan voinut olla. Hän toivoi että muut lapset ehtisivät takaisin pian, jotta saisi sivutettua Dumon vieläkin paremmin mikäli tämä yrittäisi uudestaan. Eilisen vihaiset ja loukkaantuneet tunteet olivat muuttuneet lähemmäksi aitoa kiinnostuksen puutetta. Sillä vaikka Dumon kanssa oli ollut hauskaa vuosien mittaan tämä oli silti niin paljon vanhempi että he olivat paljolti eläneet eri aaltopituudella, eikä hänelle siksi ollut muodostunut erityisen läheistä tai vahvaa tunnesidettä Dumoon kaverina. Illalla asiaa pohtiessaan hän oli todennut sen olevan vähän samankaltainen kuin sellaisiin koulukavereihin joiden kanssa hän hengaili vain harvoin vapaa-ajalla. Tekisikö se anteeksiantaisesta helpompaa vai vaikeampaa, kun hän uskoi toisen teeskennelleen kaiken aikaa – hän ei tiennyt, eikä tänään halunnut ajatella.
Työntääkseen Dumon mielestään hän ohjasi ajatuksensa tämän viimeisen tunnin aikana aiottuun esitykseensä, muistellen missä järjestyksessä aikoi laulut esittää. Joskin sen onnistuminen riippuisi enemmän Freyasta joka olisi vastuussa CD-levyjen vaihdosta ja oikeiden raitojen löytämisestä.

[Cullodena Aiken]

Dunmore katsoi surullisena Hunteria, joka ei tuntunut lainkaan leppyneen. Tai ehkä ei vain ollut kiinostunut, Dunmore ei osannut tässä tapauksessa erottaa niitä tunteita. Hän otti paketin taskuunsa, joka oli loitsulla laajenettu, ja palasi setänsä viereen.
Dena huomasi Dumon surullisen katseen ja pieni Sally, sylissään, hän meni pikkuveljensä luo. "Tiedän, että ystävyys oli sinulle tärkeä, mutta sanon tämän siksi, että voisit ajatella asiaa toisesta näkökulmasta. Teidän ikäeronne aika iso. Sinä olet sen ikäinen, että suunnittelet jo itsenäistymistä ja omaa kotia. Hunter on taas sen ikäinen, että suunnittelee millaisen videopelin tai matchboxin ostaa itselleen seuraavaksi", Dena sanoi veljelleen, ojentaen Sallyn Nat-sedälle ja halasi veljeään lempeästi. "Usko minua Dumo, on parempi näin, sinulla on mahdollisuus solmia ystävyyssuhteita oman ikäistesi kanssa. Ne ystävyyssuhteet joissa molemmat osapuolet ovat samaa ikäluokkaa, ovat tavallaan parempia, koska ymmärryksen taso on samantasoista. Hunter ei ymmärrä sinun ajatusmaailmaasi oikeastaan kovin hyvin, koska hän on vielä lapsi", Dena kuiskasi veljelleen.
Dumo oli helpottunut, kun Dena puhui hänelle asioita ja selitti asiat niin, että hänkin ymmärsi ne. "Kiitos siski", nuorukainen sanoi.
Nuori nainen hymyili hänelle ja otti setänsä sylistä pikkuisensa ja lähti taas juttelemaan vieraille.

Dena jutteli tasapuolisesti melkein kaikkien kanssa ja naurua riitti nimiäisjuhlissa.
Pikkuhiljaa Dena asteli Carrien luo. "Minusta tuntuu, että Dumo ymmärtää nyt paremmin hänen ja Hunterin ikäeron tuoman pikku kuilun. Ainakin minä selitin, että heidän ikäiset ajattelevat erilailla", Cullodena sanoi ja keinutti Sallya sylissään. "Vertasin Hunterin ajatusmaailman pyörivän seuraavan videopelin tai matchboksin ostossa, kun taas Dunmore jo miettii itsenäistymistään ja omaan asuntoon muuttamista. Tiedä sitten oliko se ihan täydellinen kuvaus, mutta luulen että hän ymmärsi sen", Dena lisäsi.

Pikkuhiljaa alkoi saliin tulla lapsia, sitä mukaa kun aarrejahti oli ohi.
Miuko jutteli Carmen Blatcherin kanssa, lähinnä siitä, miten Miuko ja Chiko olivat toisiinsa tottuneet. Cullodena otti myös osaa keskusteluun ja kun kaikki lapset olivat tulleet, hän ojensi Sallyn Miukon syliin. Kun aarrejahtaaja olivat poistuneet, oli Dena hakenut palkinnot sivupöydälle lavan eteen liinan alle, odottamaan kilpailijoita ja oli aika palkita jokainen lapsista.
Hän otti aarrejahdin ohjaajalta lapun, johon tuo oli merkaannu järjestyksessä maaliin tulijat.
Dena katsoi listan läpi ja otti mikrofonin lavan reunalla olevasta telineestä. "Noniin, aarrejahti on nyt sitten loppu ja kilpailijat ovat taas seurassamme. Kilpailu oli aika tasapuolinen ja nyt on aika palkita kilpailijat. Jos tulisitti tuohon lavan reunalle istumaan oman parin viereen", Dena sanoi mikrofoniin ja pian lapsia tuli lavan reunalle istumaan. Nat-setä kuvasi Denan puheet ja sen kun lapset kertyivät lavan reunalle istumaan, niin että kaikki näkivät nuo. "Kaikki teidät palkitaan push-pop ja pacifier-pop candyt", Dena sanoi ja aina kun antoi parien valita pienestä laatikosta push-pop:in ja pacifier-pop:in, hän sanoi mikrofoniin noiden nimet. Poppeja jäi pari ylikin, jotka hän antaisi voittajille. Yleisö taputti luonnollisesti, tuossa tilanteessa ja 5-vuotias Donna hymyili ylpeänä Celesten vierellä ja otti omat poppinsa ja vilkutti äidilleen lavalta. Hans ja Derek olivat olleet parina ja taisi poikia harmittaa kun eivät voittaneet, ilmeistä päätellen ainakin.

Kun Dena oli jakanut popit, hän jakoi hammasharjat hävinneiden kesken, antaen Donnan ja Markin ensin valita omat hammasharjansa ja Hans sai sen mikä jäi viimeiseksi, koska tämä oli lapsista vanhin. Dena kehui kaikkia kilpailijoita, iloisesti hymyillen: "On ollut kiva, kun olette osallistuneet kisaan ja toivon että pidätte palkinoistanne."
Sitten oli aika julistaa voittajat. "Aarrejahdissa kaikki tehtävät selvittäneet ja ensimmäisenä maalin päässeet ovat siis, niinkuin jo varmasti huomasitte, Freya ja Chiko", hän sanoi mikrofoniin ja otti sitten liinan Mikki-laukkujen ja karkkien päältä, lisäten: "Ja tässä pöydällä on tyttöjen palkinto. Isot aplodit voittajille. Ja onnea kovasti teille, Freya ja Chiko." Kun Chiko näki suuren karkkivuoren hän tarttui leveästi hymyillen Freyan käteen ja hihkaisi: "Wau, kato me saada kaikki tuo."

[Stephen Hunter King]

Jacobia poikien tilanteen tulos ei lainkaan yllättänyt, mutta hän arveli että nämä saattaisivat vielä joku päivä kaverustua uudestaan – vaikkakin todennäköisimmin vasta parinkymmenen vuoden kuluttua, kolmenkympin jälkeen kun lähes vuosikymmenen ikäero ylöspäin ei yleensä enää luonut niin valtavaa maailmankuvaeroa kuin teininä tai nuoren aikuisen ja jonkun vanhemman henkilön välillä. Hän myös uskoi että kaksikko tulisi ainakin toimeen keskenään jo paljon aiemminkin, kunhan Hunter tuosta vielä aikansa kypsyisi.
Carrie vastasi Denan valinneen varsin osuvan esimerkin ja mainitsi sen mitä Jacob juuri aiemmin mielessään pohti, ja he olivat edellisiltana keskenään puhelleet.

Hunter sulki pelinsä ja jäi kateellisena seuraamaan palkintoseremoniaa, sohvalla loikoillen käsivarret tyynynään käsinojalla. Pojan ilme kirkastui hieman, kun pikkusisko julistettiin yhdeksi voittajista – se meinasi sitä että hän saisi ainakin jotakin vaikkei kisaan osallistunutkaan.
Sisarukset ihailivat laukun monipuolista ja suurta sisältöä, ja lopulta Freya luovutti veljelleen enemmän kuin tämä uskalsi edes toivoa. Kuulema velipojalta vuosien mittaan saadut vinkit olivat osittain auttaneet heitä löytämään aarteita nopeasti.
Viisitoista minuuttia myöhemmin Hunter oli ahtanut vatsansa täyteen karkkia ja kolme isoa palaa täytekakkua ja olisi mieluummin löhönnyt ruokalevolla lopunaikaa, mutta Freya käänsi hänen huomionsa lavan suuntaan johon sytytettiin valoja. Juhla-aikaa oli jäljellä vielä neljäkymmentäviisi minuuttia ja se aiottiin omistaa esityksille.
”Uhh, okei mutta taidan jättää yhden välistä,” poika totesi kömpien hitaasti sohvalta ilmoittamaan äidilleen että aikoi kohta esittää settinsä.

Hän oli vanhempiensa kanssa illalla käynyt hoitamassa äänitestin, jottei kesken juhlien tarvitsisi alkaa säätämään - se kun saattaisi käydä pidemmän päälle ärsyttäväksi kun ei ollut kyse mistään maailmanluokan tähden konsertista tai muusta sellaisesta. Jos kukaan ei ollut käpälöinyt mikrofonia ja stereoita sen jälkeen, nyt ei pitäisi tarvita kuin avata mikrofoni ja aloittaa.
”Testi...testi...” poika puhui mikkiin napsautettuaan sen auki ja jatkoi vielä varmistaakseen että se yhä kesti monenlaiset äänteet ja äänenvoimakkuudet ongelmitta ja että ääni kuului selkeästi, ”In the cauldron boil and bake,
fillet of a fenny snake, scale of dragon, tooth of wolf, witches' mummy, maw and gulf.” hän lausui runona tekstiä joka oli laulumuodossa tunnettu velhoyhteiskunnan puolella. Mutta sanat olivat monille jästeillekin periaatteessa tutut sillä velho ei ollut varsinaisesti kirjoittanut niitä vaan vain yhdistellyt lauseita eräästä William Shakespearen näytelmän, Macbethin, kohtauksesta ja kehittänyt niihin sävelen. Hunteria ei tuo näytelmä olisi vähempää voinut kiinnostaa, mutta hän piti kovasti kyseisestä laulusta ja jos nyt olisi Halloween se olisi varmasti osa settiä. Sopihan se toki pääsiäiseenkin, mutta hänelle se oli aina ollut Halloween-biisi. Nyt se – tai siis pieni osa siitä - sai luvan olla vain viimeinen äänitestaus ilman säveltä. Hauskinta oli että nykyajan jästeillä ei ollut aavistustakaan, että useimmat tekstissä mainituista olennoista olivat todellisia. Shakespeare saattoi tietääkin, sillä tämän elinaikaan taikavoimaiset elivät vielä avoimesti jästien joukossa.
”Double, double, toil and trouble; Fire burn and cauldron bubble. Double, double, toil and trouble;
Something wicked this way comes!”
Jacobi istahti kakkulautasen kanssa sohvalle. Häntä hymyilytti lavalla itsekseen virnuileva vekara, tietäen miten tämä rakasti puhua taikayhteiskunnasta ilman että varsinaisesti joutui paljastamaan mitään.

”Hyvä,” tenava totesi ja vilkaisi että sekä äitinsä että sisarensa olivat valmiita. Carrie oli aloittanut kuvaamisen lähes samantien kun poika ilmoitti astuvansa pian lavalle, ja Freya asetti parhaillaan ensimmäistä albumia CD-soittimeen.
”Nimeni on Hunter, ja aion juhlien emännän pyynnöstä esittää muutaman laulun,” hän esitteli itsensä ja aikeensa. ”Teillä on vielä kymmenen sekuntia aikaa löytää korvatulpat,” hän totesi muka tosissaan, mutta pilke silmissä kertoi muuta. Poika oli varsin tietoinen siitä että useimmat ihmiset pitivät hänen laulutaitoaan vähintäänkin upeana, ja ennen kaikkea monet ihmettelivät mistä keuhkoista hän hän repi sen voiman. Oli vain hauskaa pelotella uutta yleisöä – tästä porukasta vain hänen vanhempansa ja siskonsa tiesi miltä hän kuulosti. Toki kritiikkiäkin oli vuosien mittaan tullut niiltä joiden mielestä poikien ei pitäisi pystyä laulamaan korkeimpia nuotteja lainkaan saatikka niin vaivattomasti – jostain syystä siltikään vaikkei olisi vielä murrosikään ehtinyt. Hunter ei ollut enää aikoihin moisista välittänyt sillä hän nautti laulamisesta, ja isä ja äiti sekä kummivanhemmat olivat onnistuneet vakuuttamaan hänelle että, vaikkakin hänen lahjansa yltää ylimpiin nuotteihin vaivatta oli harvinainen pojilla, siinä ei ollut mitään outoa tai väärää.
”Aloitetaan Denan pyytämällä kappaleella joka on kuulema tuon möykyn suosikkisäveliä...Siis tämä on Sallylle,” hän jatko ja pian salin täytti ensimmäiset sävelet rakastetusta irlantilais-englantilaisesta balladista Danny Boy.

// Video on vain suuntaa-antava, koska Hunter on tämän pelin aikaan 8-vuotiaan kokoinen ja kuuloinen mutta Declan tuossa on 10-vuotias. //

[Cullodena Aiken]

Chiko otti oman osansa karkeista laukkuun ja meni innoissaan isänsä ja äitipuolensa vierelle ja otti vähän karkkia laukustaan.
Hän jutteli noille jotain Japaniksi.
Kun Hunter valmistui esitykseen Dena istui pienokaisensa kanssa Dumon viereen.
Nuori äiti hymyili leveästi kun poika sanoi, että laulu olisi Sallylle ja ensimmäisten sävelten jo tullessa esiin, pieni päivänsankaritar potki jonkin verran. Pikkuinen Sally tosiaan tunsi kappaleen ja tyttö jopa hymyili ensimmäisen kerran, vaikkei ollut edes kuukaudenkaan ikäinen, mutta hymyksi saattoi sitä ilmettä sanoa.
Nat setä huomasi lapsen hymyn ja nappasi polaroid-kameralla kuvan tytöstä. Mies oli muutenkin käyttänyt polaroid-kameraansa ja napsinut sillä kuvia juhlista, Denan pyynnöstä.

Hunterin lauluääni sai monien kasvoille hyvin yllättyneen ilmeen ja hymyn muidenkin, kuin Sallyn huulille. Pojan ääni oli uskomattoman kirkas, selkeä ja voimakas. Yksi äiti-henkilö taisi jopa tirauttaa kyyneleen, niin kaunista kuultavaa tuon pojan laulu oli.
Dena katsoi hymyillen Hunterin esitystä ja Nat otti kuvan esiintyjästäkin. Hunterin eläytyminen kappaleeseen oli aitoa ja se teki tästä esityksestä vieläkin paremman.
Dena hoksasi ettei ollutkaan antanut loppuja push-poppeja ja pacifier-poppeja Chikolle ja Freyalle, niinkuin oli ajatellut, mutta hän päätti, että antaisi ne Hunterille, esityspalkkioksi, sitten kun tuo oli esittänyt laulut.
Kun ensimmäinen laulu oli ohi, yleisö taputti innokkaasti ja Dena keinutteli rauhoittavasti tytärtään, joka säpsähti taputuksia. Pienokainen onneksi rauhottui, kun uuden laulun sävelet, alkoivat. Nyt ei ollut innokasta potkimista, mutta tyttö silti hymyili taas.

[Stephen Hunter King]

Jacob, joka ei olisi voinut olla ylpeämpi, rentoutui sohvalla, muiden muassa keskittyen poikansa esitykseen. Hänellekin riitti pari yllätystä, ainakin melkein, sillä hän tiesi setistä varmuudella vain Danny Boyn - loput valinnoista poika oli jättänyt salaisuudeksi samalla kun oli harjoitellut useampia kappaleita.

"Kiitos, kiitos oikein paljon," Hunter paistatteli yleisön suosiossa leveä hymy kasvoillaan ja mietti kuumeisesti vaihtaisiko sittenkin setin järjestystä, mutta Freya taisi jo olla jo valmiina...Kappale oli kyllä hänelle yhtä tuttu, mutta oli myös yksi vaikeimpia livenä esitettäväksi mitä valita saattoi. Mutta kun se oli upea klassikko ja sopi periaatteessa mihin tilaisuuteen tahansa! No, alku oli mennyt hienosti ja hän oli illalla harjoitellut tätä erityisen paljon, ja jos nyt menisi ihan kauhean pieleen niin ei haittaa – eihän hän varmaan näkisi näitä ihmisiä enää ikinä uudestaan paitsi tietysti Aikenit.
"En ole ikinä tavannut ketään joka ei rakastaisi seuraavaa kappaletta...Meinaan, kuka ei haluaisi tehdä näin?" hän esitteli valintansa ja samantien Freyan sormi irtautui play-nappulalta.
Velhot ja noidatkin olivat jo vuosisatoja yrittäneet löytää keinoa lentää ilman minkäänlaisia apuja, mutta sen oli jo pitkään uskottu olevan jopa taikuudella mahdotonta. Mielessään Hunter lensi, unohti hermostuneisuutensa heittäytyessään musiikin siiville. Lumiukko-animaation kohtaukset muuntuivat pojan mielessä pian muistikuviin Englannin maaseudulta, kun hän aloitti lauluosuuden rakastetusta klassikosta Walking In The Air.
Hyvän esiintyjän tavoin hän keskitti huomionsa välillä myös yleisöön, mutta erityisesti instrumentaaliosissa eli kohdissa joissa ei kuulunut laulaa hän uppoutui jälleen mielikuvituslentoonsa.

[Cullodena Aiken]

Cullodena katsoi hymyillen esiintyjää. Hän keinutti pienokaistaan sylissään ja nousi seisomaan, mennen istumaan Jacobin viereen käsinojalle hetkeksi.
Hän kumartui miestä kohden ja kuiskasi: "Hän on uskomaton esiintyjä. Mikä eläytyminen ja upea ääni." Joiltain yleisön jäsenillä valui muutamia kyyneliä, olihonan lumiukko-elokuvan kappale todella koskettava ja sydämestä vedetty kappale. Denasta saattoi nähdä, että tämä esitys oli täysin vakuuttava ja upea. Eikä hän selvästikään ollut ainoa, sillä jo viimeisen sävelen aikana yleisö taputti aivan yhtä innokkaasti. Dunmore katsoi Hunteria hieman surullisena, ystävyyden särö oli tunteikas, mutta hän ymmärsi sisarensa pointin ja yritti nauttia enemmän tästä siskontytön juhlasta.

[Jacob King]

”Eikö vain,” Jacob totesi katsahtaen Denaan ja käänsi huomionsa takaisin poikaansa, jatkaen kuitenkin. ”Ei hajuakaan mistä tuo ääni tulee. Minä ja Carrie omaamme kyllä nuottikorvaa, mutta lauluäänemme eivät ole mainitsemisen arvoisia ja ainakaan lähisuvussamme ei ole muita hänen kaltaistaan. Ja kun hän on niin pienikokoinenkin. Tosin, hän on esiintymisen lisäksi ahkerasti harjoitellut äänenkäyttöä koulussa opettajansa tuella ja välillä kummitätinsä avustuksella,” hän lisäsi osakunnian sinne mihin se kuului, vaikka toki pojan oma työskentely taidon eteen oli ratkaisevin. ”Ja luulen, että hänen persoonansa auttaa esiintymisessä noin muuten.”

Ainoa mistä hän koki voivansa Carrien kanssa ottaa mitään kunniaa oli pojan itsetunto ja itseluottamus, mutta vaikka se olikin hyvin keskeistä esiintymisessä ei hän kokenut sitä olennaiseksi aiheesta puhuessa.

”Kiitos, kiitos! Seuraava ja viimeinen on vielä yksi hitti kotimaasta,” Hunter jatkoi iloiseen sävyyn aplodien vihdoin vaiettua, ”Olen laulanut tämän vain muutaman kerran koulussa musiikintunneilla, joskus...Ei ole lempibiisejäni, mutta sen teema on aina uudelleenesittämisen arvoinen.”
Freya oli erityisen iloinen, että suosionosoitukset olivat tällä erää olleet vieläkin pidemmät sillä toisin kuin edellisten kappaleiden välillä nyt hänen piti ehtiä vaihtaa levyä eikä velipoika tuntunut viivyttelevän puheissaan lainkaan. Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen saliin kuitenkin kajahti varsinkin aikuisille tutut kitaran ja pianon sävelet.
Aiempien kappaleiden – etenkin edellisen - menestyksekäs esitys vahvisti Hunterin itseluottamusta entisestään, vaikka tämä oli hänelle vähiten tuttu kaikista ja keskellä tätä raitaa olisi taustakuoroa nauhoitettuna jotka kohdat pitäisi muistaa. Hän pyrki kyllä eläytymään tähänkin, mutta epäili ettei pystyisi niin paljon tai ainakaan samalla tavalla kuin aiempiin. Sillä toisin kuin laulun kirjoittaja, hän tiesi että kuoleman jälkeen oli jokin seuraava paikka eikä maailman uskonnot siis ehkä olleet aivan tyhjästä temmattuja. Vaikka haamut eivät tiennetkään millainen saatikka olleet kohdanneet minkäänlaista korkeampaa voimaa, käytyään vain tämän ja sen toisen paikan välitilassa...Sekin vähäinen tieto vahvisti, että heidän yläpuolellaan oli muutakin kuin taivasta. Lisäksi hän, vaikkakin vasta hädin tuskin yksitoistakesäinen ja siten mistään sodista melko vähän tietävä, tiedosti että maailmanrauhaa pidettiin lähinnä kauniina sanoina. Johan se omassakin elämässä oli huomattu, varsinkin koulussa, että jotkut tyypit halusivat haastaa riitaa ihan väkisin ja joskus ihan tyhmistä asioista.
Eläytymistä kuitenkin auttoi se, ettei hän vielä tuohon ikään mennessä liiemmin ollut pohdiskellut moisia syvällisiä asioita ja oli tiedoistaan huolimatta maailmankatsomukseltaan useimpia aikuisia paljon optimistisempi tai sitten sinisilmäisempi, sekä se että osa yleisöstä oli jästejä.
Hyvin lyhyen intron myötä hän kajautti ilmoille rauhallisemman mutta setin lopetukseksi sopivansuuruisen unelmoinnin Imagine joka oli syntynyt kaksikymmentä vuotta aiemmin, hypersuositun Beatles-yhtyeen yli vuosikymmen sitten murhatun solistin, John Lennonin inspiraatiosta ja kynästä.

[Cullodena Aiken]

Cullodena hymyili Jacobille ja sanoi hiljaisella äänellä: "Tuollaiset asiat ovat sellaisia, että niitä ei välttämättä esiinny moneen sukupolveen." Dena nautti Hunterin esityksestä ja Sally oli ihan hiljaa ja katsoi henkilöä, joka lauloi kivalla äänellä.
Hän muisti push- ja pacifier-popit ja kumartui Jacobin suuntaan. "Tuota niitä push-poppeja ja pacifier-poppeja jäi vielä muutama, ajattelin esiintymispalkkiona. Annanko ne suoraan hänelle?" hän kysyi sillä varmisti, samalla että Jacobilla oli valta päättää annettiinko pojalle mitään, koska tuo oli jo tempaissut leikinvarjolla.
Viimeisen laulun kajahtaesa ilmoille Dena pyyhki hieman kyyneltä silmäkulmastaan ja sanoi: "Tämä on lempilauluni."
Cullodena keinutti lempeästi tytärtään sylissään ja katsoi tuota silmiin kuiskaten: "Äitin pikku kulta. Sinäkin taidat pitää Hunterin esityksestä."