All the dear children

[Cullodena Aiken]

Tavallaan Dunmore oli kahta mieltä Hunterin ideasta. Toinen mieli oli innostunut ja täysillä mukana, toinen mieli taas oli vastuuntuntoisempi. Kun hän ohi kulkiessa huomasi Freyan altaalla, hän meinasi heipata tuota, mutta ei ehtinyt, kun Hunter jo viittoi seuraamaan, jonka Dumo teki olkiaan kohautellen. Ravintolassa oli jonkin verran porukkaa, mutta katse kiinnittyi Hunterin osoittamaan rouvaan. "Hänhän näyttää kuin aikoisi oksentaa ruokansa", Dunmore kuiskasi Hunterille tosissaan, naisen ilme oli nimittäin todella nyreä.
Dumo seurasi ystäväänsä, kuin hai laivaa ja kuunteli sivukorvalla kuinka tuo selitti jostain allergiasta. Kun Hunter siirtyi keittiönpuolelle, huomasi Dumo, että häntä vedettiin mukaan, samalla tavalla hän kyyristyi, kuin ystävänsäkin ja kun hän näki mitä tuo aikoi tehdä, Dumo aikoi sihahtaa, ettei saisi pilata tahallaan ruokaa, muttei ehtinyt, kun hän sai kokkivaatteet käsiinsä. Hetken hän katsoi ystäväänsä epäröiden, muttei halunnut olla ilonpilaaja, joten hän puki sen mukisematta päälleen. Epävarmasti poika otti lautasen mukaansa ja meni naisen luo. "Ravintolamme haluaa tarjota teille tämän annoksen, pahoitteluna eilisestä", poika mutisi hieman epävarmasti ja laski keiton naisen eteen. "Kiitos vain, mutta opettelisit puhumaan asiallisesti", nainen kivahti. "Anteeksi rouva", Dunmore vastasi ja kipitti nopeasti takaisin keittiöön ja jätti kokkivaatteet ensimmäiselle tuolille ja livahti pois keittiöstä, hän pujahti erään ruukkukasvin taa, josta oli hyvä näkyvyys ravintolaan, mutta siihen kohtaan ei juuri näkynyt muualta.

[Stephen Hunter King]

Hunter asteli muutaman askeleen toverinsa jäljessä uhrin pöydän äärelle, mutta jatkoi saman tien muina miehinä eteenpäin ja ulos ravintolasta. Poika istahti oven lähettyville paikalle josta oli alunperin huomannut naisen, mutta niin ettei olisi ohikulkijoiden tiellä ja jäi odottamaan, puristaen pahvilaatikkoa sylissään.
Muutama minuutti kului ongelmitta, nainen lusikoi soppaansa yhtä nyreänä kuin aiemminkin, lukien samalla vanhaa iltalehden numeroa. Hunter kurtisti kulmiaan. Voisiko tuolla sitruunanaamalla olla niin uskomaton onni ettei mutanttimato osuisi tämän lusikkaan lainkaan?
Huolestuneena hän vilkaisi lootan sisään, sillä tämä ei joka tapauksessa olisi muiden mahdollisuuksien menetyksen arvoista. Kala ja hiiri olivat yhä mutantteja, mutta liikaa aikaa ei olisi.
Silloin kuului korvia riipivä kirkaisu, metallin ja keraamisen materiaalin kilinää ja lopulta kova räsähdys. Ravintolassa oli hämärämpää kuin käytävällä ja nurkkapöytä kaukana, mutta suden aistin ansiosta poika näki tilanteen vallan mainiosti. Jestas! Tuo aikuinen oli pahempi kuin kaksivuotias lapsi! Hän totesi mielessään, katsoessaan lautasen sirpaleiden ja kanakeiton muodostamaa sorkua lattialla pöydän vieressä. Myös mutanttimato näytti olevan yhä elossa, kuin ihmeen kaupalla, ja vaikutti jopa kokonaiselta. Siitä hän ei ollut varma oliko se yhä käärmepäinen.
Hurjalla vimmalla nainen putsasi kieltään lautasliinalla, kasvot hieman vihertävän oloisina. Olikohan tämä ehtinyt laittaa madon suuhunsa asti? Toiseen pöytään juuri samaa keittoa tarjoillut nuori mies kiirehti paikalle silmät laajentuneina.
”Mikä hätänä, rouva?” tämä tiedusteli hätääntyneenä.
”Yritättekö myrkyttää minut? Käärmeitä keitossa?!” nainen kiljui ja koko ravintolan asiakaskunnan huomio kääntyi tilanteeseen. ”Odottakaa vain, pian kuulette asianajajaltani!”
”Heh heh...” tarjoilija naurahti epäuskoisena ja hermostuneena, kohotellen käsiään ja katsoen ympärilleen. ”Keitossamme ei ole käärmeitä!” hän vakuutteli väkinäisesti hymyillen. ”Rouva hyvä, olen hyvin pahoillani jos annoksessanne oli jotain vikaa, mutta antakaa minun hakea kokkimme selvittämään mistä on kyse,” nuorukainen puhui jälleen naisen suuntaan, tavoitellen mahdollisimman rauhallista sävyä ja juoksi samantien keittiölle ja ovet paukkuen ovista sisään.
Seuraavat kymmenisen sekuntia aika tuntui pysähtyneen. Rouva jatkoi kielensä pesemistä lautasliinoilla ja vedellä, muut asiakkaat tämän tuijottamista, ja Hunter matonsa tarkkailua. Kyllä, se vaikutti vielä osittain käärmeeltä.
Lopulta miehet, kokki ja sama tarjoilija, pelmahtivat takaisin ja yrittivät rauhoitella järkyttynyttä, kiukkuista asiakastaan.
”Olisin voinut kuolla!” rouva valitti, vihdoin lopettaessaan lautasliinojen tuhlaamisen, vaikka kuvittelikin vielä tuntevansa oudon maun suussaan.
”Älkäähän nyt, rouva hyvä,” kokki tyynnytteli ja katsoi sotkua lattialla. ”Vannon ja vakuutan että henkilökuntamme ei laittaisi ruokaan mitään,” hän jatkoi ja kumartui huomattuaan kiemurtelevan otuksen nuudeleiden ja kanapalojen keskellä. ”...otuksia?”
”Mikä se on? Onko se elävä?” tarjoilija kysyi tuijottaen käärmepäistä suurta kastematoa joka jatkoi kiemurtelua kokin sormien välissä roikkuen.
”Eh...” kokki äännähti sillä ei keksinyt mitään järkevää vastausta.
”Oli mikä oli, selvitätte sen lakimieheni kanssa!” rouva julisti päättäväisesti ja lätkäisi jonkinlaisen kortin pöytään.
”Mutta-- mutta rouva hyvä, eikö tämän voisi selvittää ihan keskenämme?” kokki pyyteli epätoivoisena, ojentaessaan otuksen tarjoilijalle viittoen tätä viemään se pois asiakkaiden silmien edestä. ”Tämä on viiden tähden ravintola. Me emme missään nimessä tekisi mitään tällaista!”
Varsinkaan sinunlaisillesi asiakkaille...Tarjoilija lisäsi mielessään, kiikuttaessaan matoa pois. Keittiöllä, juuri aikoessaan pudottaa sen roskakoriin ovien ulkopuolella, hän jäi tuijottamaan sitä silmät suurina sillä se alkoi muuttaa muotoaan aivan normaaliksi madoksi.
”Kuulkaa, olen melko varma että tämä oli vain jonkun lapsellinen pila,” kokki jatkoi selittelyä, ”Itse asiassa näinkin jonkun pikkupojan keittiön ovella, tämä ilmoitti--” hän jatkoi, mutta katsoi parhaaksi olla tuomatta tilanteeseen mainintaa allergiakohtauksesta vaikka se kuinka olikin väärä hälytys. ”No, minusta tosiaan tuntuu että se poika saattaisi tietää tästä jotain.”
”Minkä näköinen se poika sitten muka oli?” rouva tivasi epäluuloisena ja pistävä katseensa miehessä.
”Uh...Kahdeksan tai yhdeksänvuotias, ehkä...? En, en ehtinyt katsoa häntä kovin tarkasti,” mies vastasi ja katseli ympärilleen oletuksessa että kyseessä oli jonkun asiakkaan lapsi.
Hunter joka oli hetkeä aiemmin pohtinut miten kääntäisi tilanteen ravintolan eduksi sillä tuo nainen ei ansaitsisi mitään rahallisia korvauksia...kömpi nyt nopeasti ylös ja perääntyi pois näkyvistä. Kaikkein viimeiseksi hän halusi sotkeutua minkään tiukkapipoisen tantan oikeussalidraamoihin., ja jotenkin hänestä tuntui ettei kukaan noista tahtoisi viedä tätä asiaa niin naurettavan pitkälle. Kuka tuomari ottaisi tosissaan selityksen käärmepäisestä kastemadosta?
Hänestä pila oli ollut ihan harmiton, mato kun ei ollut millään tapaa myrkyllinen, hän ei ollut pilannut kuin yhden vaivaisen lautasellisen ruokaa, ja jästit tuskin yhdistäisivät mutanttimatoja ensimmäisenä taikuuteen. Mutat hän ei ollut tullut ajatelleeksi että jotkut aikuiset ottivat asiat aivan liian tosissaan. Joka tapauksessa hän ei halunnut tulla yhdistetyksi mihinkään näistä piloista, ainakaan ennen kuin saisi toteutettua niistä kaikki, joten oli paras pysyä poissa ravintolan lähettyviltä ainakin tämä päivä.
Vekara hymyili itsekseen hipsiessään kohti portaita ja ensimmäistä kerrosta, kuunnellen vaimentuvan riitelyn jatkumista ravintolan puolella. Silloin hän muisti Dumon joka taisi yhä olla siellä myös. No, tämä oli aikuinen. Varmasti selviäisi sieltä ihan omin päin.

Alakerrassa hän suuntasi uima-altaille, pohtien kumpaan päästäisi kalan. Päätös oli lopulta helppo, sillä Freya leikki yhä lastenaltaassa uusien kavereidensa kanssa mutta äitiä ei näkynyt missään päin aikuisten altaalla. Eikä oikeastaan muuallakaan tuossa tilassa. Ikävä kyllä ei olisi aikaa odotella Dumoa, etenkin kun ei ollut lainkaan varmaa kuinka pian tämä pääsisi pois, hän totesi vilkaistessaan jälleen seinäkelloa.
Suojassa lukollisten kaappilokeroiden puolella Hunter otti laatikosta muovipussin jossa kala uiskenteli yhä makean lohihain muotoisena. Poika avasi sen suun ja puristi sitä kiinni, takkinsa suojissa kuljettaen sen altaalle jota kiersi muka matkalla lasten altaalle. Meno oli hidasta sillä lenkkarit eivät pitäneet liian hyvin siinä märällä laatoitetulla lattialla eikä häntä huvittanut päätyä itsekin veteen.
Allas oli valtava ja lopulta hän saavutti kulman jossa ei ollut liikaa porukkaa ja varovasti ympärilleen vilkuillen, ettei kukaan vaikuttanut katsovan suoraan hänen suuntaansa, hän polvistui altaan reunalle ja päästi kalan sujahtamaan pussista isoon veteen. Samantien hän nousi jaloilleen ja lähti astelemaan takaisin lokeroiden suuntaan niin nopeasti kuin kykeni. Muutama hetki kului autuaassa ja iloisessa hengessä, kunnes muutama parikymppinen nuori nainen alkoi tuntea jonkin niljakkaan pyyhkäisevään jalkapohjiaan, sääriään tai reisiään vasten ja altaassa alkoi olla levotonta.
”Piraija!” yksi heistä rääkäisi kauhuissaan, osoittaen outoa ja uhkaavan näköistä kalaa joka hetki hetkeltä innostui villimmäksi. Olihan raukka joutunut elämään pienessä pussissa eilisillasta asti.
”Ei, vaan hai!” toinen nuorukainen kiljaisi, ”Katsokaa nyt, sillä on selkäevä ja kaikki!”
Jopa miehet altaassa alkoivat pikavauhtia räpiköidä ylös vedestä, kirkaisujen ja rääkäisyjen kaikuessa vuorotellen.
Hunter oli ehtinyt takaisin laatikolleen, ja seurasi sieltä tilanteen edistymistä, tyytyväisenä virnuillen.
”Älkää olko naurettavia, aikuiset ihmiset!” yksi hengenpelastajista, noin kolmekymppinen mies, huudahti loikatessaan ennätysvauhtia tyhjentyneeseen altaaseen jossa vain kammottu kala pärski ja loikki ympäriinsä, aukoen suutaan jossa komeili pitkä rivi teräviä hampaita.
”Ei mikään hai mahdu uima-altaaseen! Piraija taas olisi jo syönyt jonkun--” mies jatkoi huvittuneena, kunnes katsoi suomuista seuralaistaan tarkemmin ja pysähtyi kuin seinään.
”Piraija!!” hän ulvaisi ja muutamassa sekunnissa oli loikannut ylös altaasta ja kompuroinut mahdollisimman kauas sen reunalta.
Hunter nauroi sydämensä pohjasta, oli aina mahtavaa kun machot hengenpelastajat panikoivat...siis kun tilanne oli oikeasti harmiton. Poika kyykki yhä sivussa lootansa ääressä ja nojasi hieman kaappilokeron oveen.
”Onko kellään harppuunaa?” pikkupoika lastenaltaan puolelta huikkasi, tenavien keräännyttyä katsomaan näytöstä, osa yhä omassa altaassaan ja osa kiiveten lähemmäs aikuisten puolta mutta kukaan ei uskaltautunut veteen pikku hirviön kanssa.
Melkein kaikki hengenpelastajat kokoontuivat altaalle, paitsi muutama jotka jäivät valvomaan lasten allasta vaikka jokainen muksu tuntuikin leikkimisen sijaan seuraavan omituista tilannetta.
”Se kyllä näyttää aika paljon hailta,” yksi nuori mies totesi. ”Mutta eihän se voi olla.”
”Oli mikä oli, se on saatava kiinni. Hyökätkää!” rohkea hengenpelastajanainen julisti dramaattisesti, osoittaen riehuvaa mutanttia ja loikkasi parin kollegansa kanssa veteen. Nämä tuntuivat ottavan tilanteen jo jonkinlaisena pelinä, mutta kuitenkin myös tosissaan, uteliaina siitä minkä lajin eväkäs tämä oli. Fisu oli kuitenkin aivan liian riehakas ja liukas, eikä yksikään saanut siitä kunnon otetta. Kloorivesi vain kuohui ja pärskyi, kannustavia ja ärtyneitä huudahduksia kuului seasta.
Hunter puolestaan raotti pahvilaatikkoaan, varmistaakseen että hiiri oli yhä siellä. Se oli viime yönä yrittänyt nakertaa tiensä ulos laatikosta joten hän oli vetänyt paksusti teippiä sen reunoihin.
Siellä jyrsijä nökötti, joskin hermostuneen oloisena, ilman juustoa tai virikkeitä. Ikävä kyllä, se oli jo muuntunut takaisin aivan tavalliseksi hiireksi. Kello oli varttia vaille yksi, yli puoli tuntia olikin kulunut siitä kun hän oli loitsun asettanut. No, saisi tavallisella hiirelläkin aikaan jotain pientä kohtausta. Dumo saisi, jos haluaisi, keksiä sille käyttöä...Hunter mietti, ja kohotti katseensa etsimään kaveriaan, toivoen että tämä oli selvinnyt ravintolasta ilman suurempia ongelmia. Hän ei löytänyt nuorukaista, mutta toisaalta altaalla oli niin paljon porukkaa että sinne hukkui tututkin kasvot helposti. Poika sulki laatikon kannen ja kuiskasi, ”Älä huoli, pikkuinen, pääset ihan pian vapaaksi.”
Villihiiri kun ei yhtään pitänyt ankeasta suljetusta tilasta, etenkään ilman juustoa.
Vekara nousi jaloilleen ja asteli varovasti eteenpäin. Muutama pukukopeille siirtyvä aikuinen katsahti häneen ja laatikkoon epäilevästi, joten poika katsoi takaisin kauhistunein ja kysyvin ilmein, osoittaen altaalle.
Enempää viivyttelemättä hän liukeni paikalta, aulan puolelle, virnuillen aiempaakin leveämmin kun altaasta kuului kirkaisu kalan napattua yhtä jahtaajistaan varpaasta.

[Cullodena Aiken]

Dunmore tarkkaili kasviruukun takaa tilanteen kehittymistä ja koitti pitää itsensä rauhallisena. Tilanne alkoi käydä tukalaksi. Hän ei kuitenkaan liikkunut puoleen eikä toiseen. Huomattuaan tilanteen käyvän ravintolan kannalta huonommaksi ja Hunterinkin kadonneen paikalta, hän osoitti mummoa taikasauvallaan ja unhoitutti tuolta pätkän hetkestä. "On tämä kumma ravintola, mitä te ympärilläni parveilette?!" nainen kivahti vihaisena, saaden henkilökunnan äimistymään. "Entäs se asianajaja?" kokki kysyi. "Asianajaja? Jos te heti katoatte silmistäni, minä en nosta kannetta", nainen julisti. "Anteeksi", henkilökunta kumarsi ja poistui. Niin teki Dumokin, vailla omantunnon tuskia loitsustaan.

Astellessaan alakertaan, hän kuuli meteliä altaan suunnalta ja saattoi arvata, mikä syy oli. Hän riensi lähemmäs, koettaen paikallistaa Hunterin. Näkemättä poikaa, Dumo katsoi mutanttikalaa, joka puri hengenpelastajaa jalasta. Ei mennyt kauaakaan, kun kala alkoi muuttua normaaliksi ja kloori sai kalan kuolemaan. Kloori kun oli pienestä määrästä huolimatta liikaa pikkusintille. Dunmore puikkelehti aulaan ja löysi lopulta Hunterin. "Häivytään, en halua olla kauempaa täällä", hän sanoi ystävälleen ja marssi ulos. Hänen mielessään soti kovasti, nyt hän oli ihan varma, että poika oli loitsinut otukset. Kertoako Jacobille vaiko ei. Hunter oli ystävä, mutta kala oli ilmeisesti vedessä siksi villi, kun kloori aiheutti sille tuskaa, ennen kuolemaa. Se ei ollut elävää kohtaan oikein.

[Stephen Hunter King]

”Okei...Mutta miksi?” Hunter myöntyi ja ihmetteli seuratessaan Dumoa ulos tihkusateeseen. Selvästi toisen into oli lopahtanut jossain välissä. ”Tapahtuiko sinulle tuolla ylhäällä jotain? Ajattelin, että selviäisit ihan hyvin ilman apuani, kun olet jo kaksikymmentä ja kaikkea,” hän jatkoi, napittaen ylös lähes kaksi päätä pidempään toveriinsa, pysähtyi ovien vierelle, nosti aavistuksen verran laatikkoa käsissään ja lisäsi, ”Ja että saisit päättää viimeisen pilan. Täällä on vielä se hiiri. Se on jo muuttunut takaisin omaksi itsekseen, mutta kaipaa jo vapaaksi. Haluatko keksiä mitä tehdään sen kanssa ennen sitä?”

[Cullodena Aiken]

Dunmore kääntyi sopivassa kohdassa katsomaan Hunteria. "Minä vain, en ole kovin innostunut enää", hän sanoi rehellisesti ja katsoi laatikkoa, jossa hiiri oli. "Tee mitä mielit, minä lähden nyt", Dunmore katsoi ystäväänsä ja lähti pois. Kun hän oli päässyt Kingien mökin ovelle, hän koputti ovea ja kun ovi avautui, jonkun ajan odottamisen jälkeen. Dunmore ryhdistäytyi ja katsoi Jacobia silmiin. "Koska oletan olevani jotenkin aikuinen, minä koen vastuulliseksi kertoa jotain", tuo sanoi miehelle. Hänen katseestaan näki, että asia ei ollut mikä pieni. "En haluaisi olla kantelupukki."

[Jacob King]

Hunter ei sanonut enää mitään, katsoi vain loittonevan Dumon perään kuvainnollisesti kysymysmerkkinä. Mikä tuota tyyppiä riivasi? Tavatessa tämä oli ollut niin kovin innoissaan. No, vähän outohan tuo aina oli ollut, ja omapa oli menetyksensä jos halusi jättää seikkailut kesken.
”Ollaan sitten vain me kahdestaan, kamu,” poika totesi hiirelle laatikossa, raottaen sen kantta. Otus vikisi toiveikkaana ja nousi etutassujensa varaan pystyseinämälle, viikset vipattaen.
”Jos Jaken äiti olisi täällä, tietäisin heti mitä voitaisiin tehdä,” Hunter puheli sille astellessaan hiljakseen pihan poikki kohti lasten seikkailukenttää.

Viitisen minuuttia myöhemmin monta sataa metriä kauempana, Jacob havahtui television ääressä koputukseen ovella. Joko se oli kaksi? Mutta eikö ainakin Carrie ja Freya olisi jo palanneet? Hän vilkaisi kelloa, mutta se lähestyikin vasta yhtä.
Kolkuttaja oli yllättävä, lähinnä koska oli siinä yksin. Ja syy ei vaikuttanut millään tapaa lupaavalta.
”Sillä ei liene merkitystä, jos se on niin tärkeää että koit tarpeelliseksi tulla oikein erikseen kertomaan,” hän vastasi kanteluasiaan joka oli muutenkin lähinnä lasten maailman juttuja. ”Ovatko Hunter ja Freya kunnossa?” hän tiedusteli huolestuneena, arvaten että enemmän kuin todennäköisesti tässä oli jotenkin kyse pojasta. ”Onko klubitalo ehjänä?”
Tämä viikko olikin sujunut yllättävän ongelmattomasti. Toivottavasti se ei tarkoittanut mitään aivan mahdotonta.

[Cullodena Aiken]

Dunmore katsoi miestä. "Pikkuväellä on kaikki hyvin, tai Freyasta en tiedä, kun tuo on äitinsä kanssa. Ja klubitalo oli vielä äsken ehjä", hän sanoi ja katsoi miestä kohti edelleen. Siinä samalla Dunmore astui sisään. "Arvasin, että hän oli keppostuulella. Hänellä oli laatikossa eläinmutaatioita. Itse asiassa, näin heti, ettei ne olleet saasteen takia mutaatioita, niinkuin Hunter sanoi", Dunmore aloitti kertomisensa. Sen jälkeen hän johdonmukaisesti kertoi madosta, jonka pää oli kuin käärmeellä, siitä seuraavana oli vuorossa hapan mummo, jolle Dunmore joutui tarjoilemaan keiton, sitten sekaannuksesta taas siihen, miten päästä pois tilanteessa: "Sitten minä pyyhin pienen hetken naisen muistista. Se sanoi, ettei nosta ravintolaa vastaan syytettä, jos kokki ja tarjoilija heti katoaisivat paikalta. Luulen, että he ehtivät nähdä sen mutaation, koska seuraavakin oli vielä voimassa."
Dunmore kertoi, kalamutaatiosta, joka oli purrut hengenpelastajaa ja kuollut sitten melkein heti sen jälkeen. "Ilmeisesti kloori oli liian ärtsäkkää sen kiduksille", Dunmore sanoi ja haki katsekontaktia mieheen. Häntä hieman keljutti kantelu, mutta hän tunsi kuitenkin huojennusta, että oli kuitenkin rehellisesti kertonut Jacobille asioiden laidan. "En ehkä aina ymmärrä kaikkea, jos kaikki menee nopeasti. Minulla on vähän paha mieli, että kantelin, mutta minusta tämä oli sellainen asia, ettei sitä voi noin vain sivuuttaa", Dumo vilkaisi taas miestä ja oli täysin rehellinen puheissaan. "Olinko minä teistä liian herkkänahkainen?" hän kysyi hieman vaisusti, sillä ei osannut ajatella, miten Jacob reagoisi kantelijoihin.

[Jacob King]

Eikä ollut kulunut vielä tuntiakaan. Jacob mietti nojaillessaan Dumon perässä sulkemansa ulko-oven viereen seinään, kädet puuskassa rinnallaan ja kuunnellessaan lapsellisesta pilasta pikkuhiljaa jonkinasteisen kauhujutun suuntaisiksi muuttuvaa tarinaa. Sen edetessä miehen katse harhaili Dumosta ympäri mökkiä ja hän vaikutti olevan syvissä ajatuksissa, mutta oikeasti kuunteli aktiivisesti. Tarina kun oli erittäin vangitseva. Ravintola-välikohtaus oli periaatteessa myös Dumon syytä, tämä kun oli osallistunut siihen. Tosin hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö se olisi tapahtunut ilman apulaistakin, joskin vähän monimutkaisemman suunnitelman mukaan. Ja todennäköisesti päättynyt kurjemmin kun kukaan ei olisi lieventänyt tilannetta loitsuilla...Kukaan tuskin olisi kuitenkaan osannut aavistaa että joku veisi tuollaisen ravintolaongelman lakimies-selkkauksiin asti. Ne kun veivät tuhottomasti aikaa, energiaa ja rahaa kaikilta osapuolilta. Sen suhteen Jacob oli enemmänkin onnellinen että asia ei ollut riistäytynyt käsistä. Kalajuttu taasen oli ikävämmällä tolalla, sillä jotain oli suorastaan kuollut ja vieläpä suhteellisen luonnottomalla tavalla.
Ja sitten kaikkeen piti vielä liittyä taikuudella pelleilyä. Olisi pitänyt lykätä sen sauvan ostoa tuonnemmaksi. Oli nimittäin paljon mahdollista että mitään näistä ei olisi tapahtunut täällä kaiken viihteen ja virikkeiden keskellä, jos poika ei olisi saanut käsiinsä ”mutantteja”.
Mies huokaisi syvään ja hieroi sormellaan ohimoaan, katse viipyillen harmaassa iltapäivässä olohuoneen ikkunan tuolla puolen. Miksi sen porhon piti vuokrata kokonainen eläinpuisto juuri tänään?

”Ei, Dumo, et ole,” hän vastasi kääntäessään katseensa nuorukaiseen ja tämän silmiin. ”Olen iloinen että kerroit. Mutta ensi kerralla toivottavasti päätät myös olla auttamatta piloissa jos sinusta tuntuu että se on väärin,” hän sanoi vilpittömästi ja ystävälliseen sävyyn. ”Minä puhun Hunterille myöhemmin. Ja,” hän jatkoi vakavana ja katsahti jälleen ulos ikkunasta, mutta pian taas Dumoon, ”toivottavasti puhuit hänelle, jos et aikeestasi niin ainakin mielipiteistäsi ja tuntemuksistasi jo ennen tuloasi. Koska jos et...No, se olisi hieman epäreilua, etenkin kun osallistuit itsekin yhteen tempauksista. Muista, että hän on vasta hädin tuskin yksitoistavuotias ja pitää sinua kaverinaan. Täysin odottamattomana hän ei ottaisi tätä hyvin.”
Mies henkäisi jälleen ja katsoi hetken lattiaan, pohtien tilannetta, käsivarret edelleen ristissä rinnallaan. Hän nimittäin epäili ettei Hunter tiennyt missä Dumo juuri nyt oli, koska muuten vekara hyvin todennäköisesti olisi täällä myös selittämässä oman versionsa tapahtuneista.
”Eiköhän kaikki kuitenkin järjesty,” hän totesi toiveikkaana. ”Olisitko niin kiltti että etsisit hänet ja pitäisit hänelle seuraa, jottei hän ajaudu enempiin ongelmiin?” hän ehdotti nostaessaan katseensa takaisin Dumoon. Hunter kun tuntui olevan tänään taas vaihteeksi liian innokkasti pilailemassa. ”Kahteen asti vain, tulkaa sitten iltapäivä-teelle niin kuin sovittiin.”

Tällä välin Hunter oli päästänyt hiiren menemään ilman piloja, sillä seikkailukentällä hänet oli kutsuttu merirosvoleikkiin joka oli, kahden mehevästi onnistuneen pilan jälkeen, houkutellut paljon enemmän. Nyt tenava heilui puisen kiipeilytelineen ylimmällä tasolla lainatun puumiekan kanssa ja
musta merirosvohuivi päässään. Parhaillaan hän marssitti vankia kohti liukumäkeä joka toimi lankkuna, sillä heti sen edessä maassa oli valtava kuralätäkkö jonka pintaa sadepisarat rikkoivat kilpaa ja joka mielikuvituksen voimalla muuttui myrskyäväksi mereksi.

[Cullodena Aiken]

Dunmore lupasi etsiä Hunterin ja tuoda tuon kahdeksi. Hän poistui mökiltä ja kun oli palannut takaisin klubitalon läheisyyteen, hän joutui vähän aikaa etsimään, ennen kuin löysi pojan. "Zeppen!" hän huusi ja koitta saada tuon huomion, hän kertoisi rehellisesti miltä hänestä tuntui ne pilat ja sen että oli kannellut asiasta. Silläkin uhalla, että kaveruus menisi. Vaikka se olisi ollut kurjaa, hän piti pojasta aidosti, ystävänä, eikä ystävistä juoruttu.
"Mun pitää kertoo pari asiaa. Sanon ne heti ja suoraan, koska olet ystäväni", Dunmore sanoi, kun oli vihdoin saanut pojan huomion, mikäli edes sai sen. "Mielestäni ne kepposet ei olleet kauhean kivoja. Myönnän, tein tyhmästi kun osallistuin siihen ensimmäiseen, vaikka se oli tosi typerä. Siinä toisessa pilassa, ei käynyt yhtään paremmin, sen kalan kidukset ei kestänyt klooria ja se kuoli heti muodnmuutoksen jälkeen", Dunmore sanoi ja vedettyään kerran kunnolla henkeä, hän lisäsi: "Minua vaivasi se asia niin kovasti, että kerroin isällesi. Sulla on oikeus olla vihanen ja ymmärrän jos et halua olla ystäväni, sillä kantelu on ilkeää. Mutta näin parhaaksi kertoa isällesi ja lupasin saattaa sinut kahdeksi takaisin mökille."

[Stephen Hunter King]

Tuttu ääni ja nimitys kaikui leikkikentällä juuri kun vanki molskahti mereen ja hait alkoivat piirittää tätä. Hunter kurkisti telineen reunan yli ja löysi Dumon muutaman metrin päästä. Sanavalinnat saivat asian kuulostamaan ikävältä, joten ilmeisesti tämä ei ollut muuttanut mieltään pilailun suhteen mutta eipä sillä väliä kun hänkään ei juuri nyt ollut innostunut moisesta ja joka tapauksessa se oli kivaa yksinkin. Mutta mikä nyt muka oli vikana? Dumo oli osoittautunut omituisen kireäksi tänään, nähden siihen että oli lomaa koulusta ja oltiin mahtavassa lomapuistossa. Poika laskeutui nopeasti portaikkoa alas, puumiekka yhä kädessään ja huivi päässään. Hän ei aikoisi keskeyttää hauskaa leikkiä yhtäkkisen huumorintajuttoman kaverin takia.
”No?” hän uteli ehdittyään maahan ja tämän luo, napittaen ylös Dumoon aavistuksen huolestuneena, osaamatta kuitenkaan olla sitä mistään tietystä asiasta.
Pojan ilme muuttui hämmentyneen ärtyneeksi Dumon asian edetessä. Toki hän mielipide-eroja kesti, mutta oli tosi ärsyttävää että jotain haukuttiin typeräksi vaikka oltiin itsekin osallistuttu, ja muutenkin, ei Dumo hänen muistaakseen ennen noin tiukkapipo ollut. Ei hän itsekään toki matopilaa missään määrin parhaana pitänyt mitä käytännön piloihin tuli, eikä hän olisi sitä tehnytkään jos käsissään ei olisi sattunut olemaan mutanttimato ja erityisen hapannaamainen uhri. Se oli tehnyt siitä hänelle houkuttelevan. Mutta jos siihen osallistui, ei ollut mitään oikeutta jälkeenpäin nimitellä sitä typeräksi - kun se oli kuitenkin ollut suhteellisen harmiton tarkoituksessaan. Kalan kohtalosta hän taasen ei tiennyt ennen kuin nyt, ja mietteliäänä rapsutti puumiekkansa terällä sateesta kosteaa huivia päässään. Tenava ei oikein tiennyt mitä ajatella siitä, sillä hänen mielessään päällimmäisenä liikkui ihmetys miksei Dumo ollut sanonut tuota kaikkea heti, etenkin kun hän vieläpä oli suoraan kysynyt miksi tämän innostus oli lopahtanut.
”Okei, mutta-” hän aloitti tyynesti joskin ärsyyntyneenä, mutta Dumolla oli lisää asiaa. Häneltä oli mennyt ohi sana 'pari', ja äskeinen oli jo tarpeeksi täyttämään alustavan kommentin painavuuden.
Hän tuijotti toveriinsa yrittäen kovasti rekisteröidä uutisen. Se ja varsinkin valitut sanat oli liian uskomattomia uppoamaan noin vain, ja ensin hän ei ollut edes varma kuuliko oikein. Mutta lopulta ei jäänyt epäilyn varaa. Vielä pari silmänräpäystä hän vain tuijotti ja kokosi ajatuksiaan, kädet sivuillaan roikkuen ja miekkansa osoittaen maata laiskasti kuin mikäkin tikku.
”Mitä?” poika kysyi epäuskoisena, pudistaen hieman päätään, silmät muutaman sekunnin ummessa.
”Eli kun lähdit tästä, lähdit suoraan meidän mökille ja varta vasten kertomaan kaiken? Koska jokin vaivasi sinua?” hän tarkisti, silmät suurina ja käsivarsiaan heiluttaen, joskin äänensävy ei ollut kysyvä sillä oli ilmiselvää ettei Dumo olisi näin lyhyessä ajassa ehtinyt paljon muuta.
”Ja nyt sinä vain-” hän jatkoi, mutta järkytys, pettymys ja vihaisuus oli ehtinyt syventyä sellaista vauhtia ettei hän saanut ajatusta ulos ja hän kihisi kiukusta.
”Tiedätkö, sinä olet yhtä tyhmä miltä näytät,” hän tiuskaisi, katseensa muuttuen hyvin kylmäksi. ”Maailman typerin peikkokin olisi sinua parempi ystävä!” hän lopulta huusi ja paiskasi puumiekan ja päästään tempaisemansa huivin Dumon syliin, välittämättä kenen ne oikeastaan olivat.
Päättäväisesti ja ripeästi hän lähti harppomaan poispäin, katsoen kuitenkin taakseen ja syyttävällä sormella Dumoa osoittaen.
”Pysy kaukana minusta, ikuisesti - ja meidän mökistä myös! Et ole tervetullut!” hän julisti sydämensä pohjasta, käänsi selkänsä ja juoksi pois, merenrannan suuntaan. Hän tiedosti kyllä että mökin ollen äidin ja isän maksama, hänellä ei ollut oikeutta päättää kuka sinne sai tulla ja kuka ei mutta juuri nyt hän ei välittänyt. Eivät he Dumoa sinne päästäisi hänen toiveensa vastaisesti ainakaan ihan heti ja hän aikoi muutenkin viettää lopun iltapäivää rannalla. Mutta muutaman kymmenen metrin juoksun jälkeen hän tuli ajatelleeksi ettei se ehkä ollutkaan paras vaihtoehto. Vanhemmat huolestuisivat ja päivä menisi – jos edes mahdollista – vieläkin pahemmin pilalle. Joten hän käänsi askeleensa majoitusalueen suuntaan.

Muutaman minuutin kuluttua, yhä kiukkuisena kuin ampiainen hän pelmahti ovesta sisään, potki kengät jalastaan ja viskasi takkinsa epämääräisesti naulakkoon. Samalla, koko olemus pettymystä ja vihaisuutta huokuen, mukana vivahde epävarmuutta, hän katsahti isäänsä joka oli keittiön pöydän ääressä lukemassa sanomalehteä mutta nostanut katseensa hänen varsin äänekkääseen saapumiseensa. Pitäisikö jäädä tähän vai voisiko mennä huoneeseensa? Mitään ei kuitenkaan sanottu kummankaan puolelta joten silmänräpäyksessä hän katosi yläkertaan ja huoneeseensa, paiskaten oven kiinni perässään.

Jacob huokaisi alakuloisesti. Tämä päivä ei tosiaankaan ollut yhtään sellainen mitä eilen oli kuviteltu. Hän päätti antaa pojan olla rauhassa, tyyntyä hetken omissa oloissaan sillä oli kirkuvan selvää että Dumo oli kertonut tälle kaiken. Kello on muutaman minuutin yli yksi, hän totesi. Normaalisti hän antaisi pojalle tilaa parisen tuntia, mutta heille oli tulossa vieraita, tai no ystäviä, kylään ja olisi hyvä jos ilmapiiriä saisi kevennettyä ennen sitä.

Hunter potkaisi muovisen, tyhjän roskakorin huoneen poikki melkoisella voimalla ja heittäytyi vatsalleen vuoteelle halaamaan ja puremaan tyynyään. Häntä melkein itketti, ei surusta vaan koska hän oli niin vihainen. Susi hänen sisällään tuntui lietsovan sitä vielä lisää, vaikka se oli sudenmyrkkyjuomalla rauhoitettu, se käytti tilaisuuden raivota pojan oman tunteen siivellä. Hunter tunsi sen sisällään aivan kuin olisi jo täysikuuilta. Poika kömpi istumaan, sängyn päädyssä seinään nojaten hän puristi tyynyä sylissään ja tuijotti tummentunein silmin tiiviisti vastapäistä seinää. Hetken hän vietti hyvin synkässä paikassa. Synkimmät ajatukset olivat kuitenkin alitajuisia.
Hän ei ollut koskaan pitänyt Dumoa varsinaisesti läheisenä ystävänä, pitkään oikeastaan enemmän vain kaverina – ikäeron takia – mutta parina viime vuotena hän oli alkanut mieltää tämän jo puhtaasti ystävävyöhykkeelle. Ja kaikki vuodet hän oli aidosti nauttinut tämän seurasta.
Oliko tämä tänään näyttänyt todellisen karvansa? Dumo oli muka aikuinen, ja silti noin raivostuttavan älykääpiö. Ei edes tajunnut, ettei kyse ollut vain siitä että tämä oli kannellut vaan myös tavasta jolla tämä oli sen tehnyt! Se selkäänpuukottava liero ja välinpitämätön paskiainen. Oikeat ystävät eivät toimineet niin. Dumo ei olisi enää ikinä hänen ystävävyöhykkeellään. Ei edes kaveri, ei yhtään mitään. Hän ei oikeastaan halunnut edes nähdä koko tyyppiä enempää kuin olisi ihan pakko, kun isä ja Dena kuitenkin olivat ystäviä ja Dumo tietysti siskonsa elämässä.
Häntä alkoi ahdistaa ja suututtaa niin tuhottomasti, että halkeamisen välttääkseen hän kaivoi matkarepustaan Nintendo Game & Watchi Zelda-pelin. Se ei sujunut taitojen mukaisesti sillä hän keskittyi liikaa oikeassa reunasta hyökkäävän peikon mätkimiseen ja ajoittain lohikäärmeen hakkaamiseen, niiden ollen tyynnyttävää puuhaa, eikä siksi huomannut väistellä tarpeeksi luurankojen tikareita ja haamun nuolia saatikka lohikäärmeen tulipalloja. Onneksi pelissä oli jatkonamiska joten vaikka sitä kuoli tolkuttoman useasti, ei joutunut koko ajan toistamaan ensimmäisiä kammioita.

Vähän myöhemmin huoneen ovelta kuului kolkutusta.
”Hunter?” Jacob kutsui sen takaa.
”Ei nyt, iskä, pliis?” poika pyysi turhautuneena ja onnettomana. Häntä ei yhtään huvittaisi selvitellä nyt mitään.
”Kuule, kamu, tiedän että olet vihainen Dumolle. Haluan vain jutella,” Jacob jatkoi lempeästi, raotti ovea ja kurkisti sisään.
”Joo,” Hunter huokaisi ja lopetti pelin, sulkien kotelon ja nakkasi sen vuoteensa vierelle reppunsa päälle. Hieman vastahakoisesta olemuksestaan huolimatta, hän oikeastaan jutteli mielellään isänsä kanssa, nyt kun oli hieman rauhoittunut.
”Vaikka ei siinä mitään juteltavaa ole. En minä ole vihainen hänelle. En halua tuntea häntä lainkaan,” poika totesi polviaan halaten, leukansa leväten niiden päällä. ”Dumo on persläpi,” hän julisti, mutta lisäsi heti perään silmäkulmastaan isäänsä katsahtaen, ”Anteeksi...mutta...hän on enkä keksi paremmin kuvaavaa sanaa. ”
Jacob hymähti hiljaa ja ymmärtäväisenä, kommentoimatta mitään kielenkäyttöön. Ei se niin paha ollut eikä muutenkaan nyt tärkeintä. Mies istahti vuoteelle pojan viereen ja katsoi tätä tyynesti.
”Hänkö ei sanonut sinulle mitään ennen kuin tuli tänne?” hän tarkisti aiemman olettamuksensa.
”Ei! Ja arvaa mitä vielä?!” Hunter puhkesi selittämään paatoksella, mutta asentonsa ja synkkä olemuksensa ei muuttunut vähääkään. Aivan kuin hän olisi halunnut päästää kaikki höyryt pihalle mutta kuitenkin pidätteli niitä paljon.
”Sitten hän vain tuli takaisin ja kertoi kaiken noin vain - ihan kuin se olisi vain ilmoitusasia! Hän tiesi koko ajan että pettää minut ja että se saattaisi rikkoa välimme ja silti hän teki sen ja lopuksi tuli ilmoittamaan asiasta! Ja vielä oikein painottaen miten tiesi sen. Eikä se vaikuttanut olevan hänelle edes vaikeaa - hän lateli kaiken yhteen hengenvetoon ja ihan kuin se olisi hänelle vain velvollisuus. Väitti ymmärtävänsä jos en halua olla hänen ystävänsä, mutta ei takuulla ymmärrä! Tai ainakaan hän ei välitä oikeasti, muuten hän ei olisi voinut noin vain marssia sinne kertomaan petoksestaan tai puhua sillä tavalla,” poika vuodatti puhisten kiukusta ja pettymyksestä ja koko ajan enemmän synkistyen. ”Ja hän pilasi iltapäiväni. Minulla oli merirosvoleikki kesken yksien tosi kivojen tyyppien kanssa!”
Hetkeksi hiljaisuus laskeutui, kun Jacob punnitsi ja pohti asioita mielessään ja Hunter kirosi entistä ystäväänsä omassaan. Pojalla oli ennenkin ollut välirikkoja ja riitoja kavereidensa ja jopa parhaiden ystäviensä kanssa, mutta ei vielä koskaan näin suuria. Tämä ei ollut koskaan kuulostanut yhtä varmalta ja tosissaan olevalta, julistaessaan ikuista suhteen loppua. Poika oli kyllä hyvin fiksu, ja selvästi ymmärsi ystävyyttä hienosti, mutta tällä oli vielä paljon opittavaa. Yksitoista vuotta ei kuitenkaan ollut paljon tässä elämässä saati ihmissuhteiden monimutkaisuudessa, etenkään ensimmäiset yksitoista.
”Ymmärrän,” Jacob lopulta sanoi.
”Kuitenkin, olisiko mahdollista että hän uskoi tekevänsä oikein ja yritti korjata virheensä, mutta ajattelematta asioita loppuun asti? Me kaikki toimimme joskus liian hätäisesti jolloin parhaatkin tarkoitusperät menevät pieleen. Sinäkin toimit viimeksi tänään ajattelematta loppuun asti,” hän ehdotti, katsoen poikaansa myötätuntoisesti.
”Oletko sinä hänen puolellaan??” Hunter tiuskaisi, tuijottaen terävästi mieheen, vaihtaen nopeasti asentoaan, istuen nyt polviensa päällä, suunnitellen häipymistä.
"Ei, Hunter, tietenkään en,” Jacob vastasi painokkaasti ja tyynesti, ottaen katsekontaktin. ”Olen samaa mieltä kanssasi, Dumo vaikuttaa hoitaneen tämän asian todella, todella huonosti - etenkin aikuiseksi. Yritän vain muistuttaa että kaikki tekevät joskus virheitä eikä asiat ole aina niin pahoja miltä aluksi vaikuttavat kaiken tunnemyrskyn keskellä – ei edes näin ikävissä tilanteissa. Minä en tiedä mitä Dumon päässä ja sydämessä liikkui tänään, enkä tiedä missä arvossa hän pitää ystävyyttänne...” hän puhui rauhallisesti.
”Entistä,” Hunter korjasi painokkaasti, risti käsivartensa rinnalleen, siirsi katseensa sivuun ja asettui takaisin istumaan ja nojaamaan seinään.
”...mutta minä rakastan sinua, enkä halua sinuun sattuvan enempää kuin on aivan pakko,” Jacob jatkoi pehmeästi. Poika katsahti häneen silmäkulmastaan, harkitsevamman oloisena.
”Toivoisin vain, että et katkaise ystävää elämästäsi ennen kuin olet kunnolla jutellut tämän kanssa siitä mitä tapahtui,” mies sanoi kuljettaen kämmenensä hellästi pojan sekaisten kutrien läpi. ”Ystäviä ei voi olla koskaan liikaa, ja me molemmat tiedämme ettei Dumo ole pohjimmiltaan kylmä tai paha ihminen. Viisi vuotta olisi pitkä aika teeskennellä jotain mitä ei ole.”
Hunter tuhahti synkeänä ja kiukkuisena, katse naulittuna seinään.
”Ei kiinnosta. Minulla on ihan tarpeeksi ystäviä ja kavereita, en minä tarvitse Dumon kaltaista löyhäaivoa petturia,” poika kommentoi hampaidensa välistä, puoliääneen.
Jacob henkäisi kärsivällisesti ja hetken kuluttua jatkoi.
”Jos et tahdo selvittää asiaa kaveruutenne vuoksi, tee se itsesi vuoksi. Poika...jos jäät hautomaan tätä ja vihaa sisällesi, se muuttaa sinua,” hän sanoi, ohjaten pojan kasvot omiaan kohti saaden jälleen katsekontaktin.
”En haluaisi sinun muuttuvan sillä tavalla. Olet mahtava tenava, ja uskon että kasvat vielä hienoksi nuoreksi mieheksi.”
”En tiedä...” Hunter kuiskasi, hetken päästä laskiessaan katseensa käsiinsä joita nyt väänteli sylissään. ”En halua nähdä häntä. Enkä kuunnella häntä,” poika jatkoi synkeänä ja yhä päättäväisenä, joskaan ei enää niin intensiivisellä paatoksella ja tunnekuohulla kuin aiemmin. Alitajuisesti hän pohti isänsä viisauksia, sen lisäksi että oli liikuttunut kaikkien muiden sanojen myötä. Etenkin kun tässä oltiin alunalkajaan koska hän oli rikkonut sääntöjä.
”Voisiko sen selvittää silti? Vaikka taikuudella?” hän ehdotti, nostaen aidosti toiveikkaan katseensa takaisin isäänsä joka sen myötä ei voinut olla hymyilemättä erityisen hellästi.
”Pelkäänpä, että ei. Sydämen asiat eivät ole loitsuilla korjattavissa, ja ainoa keino tietää toisen tunteista on kuunnella,” hän vastasi.
”Tämä on ihan syvältä,” poika mutisi happamana, laskien katseensa takaisin alas, nyppien päiväpeittoa.
”En tietenkään pakota sinua,” Jacob totesi, ”Tämän on oltava sinun päätöksesi. Eikä sinun tarvitse tehdä sen eteen mitään tänään, tai huomenna, tai ensi viikollakaan...Vaan sitten kun koet olevasi valmis. Ja muistathan,” hän lisäsi puristaen hellästi pojan kättä, ”että päätit kummin vain, ja tuli mitä tuli, olen aina tukenasi. Me kaikki olemme.”
Hunter henkäisi syvään, ja halusi sanoa 'kiitos' mutta ei saanut sitä ulos, se tuntui niin tyhjältä sanalta juuri nyt. Sen sijaan hän vaistomaisesti heittäytyi syleilemään isäänsä joka solullaan ja kasvoilleen nousi jopa pieni, aito hymy. Jacob syleili lastaan yhtä syvästi, ja tuo hetki sanoi heille enemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet.

Mies pohti vakavasti jättäisikö muodonmuutoksista ja muista tempauksista puhumisen myöhemmäksi, sillä kun ei varsinaisesti ollut mikään kiire, mutta Hunter päättikin itse nostaa asian pöydälle.
Yhä isäänsä syleillen hän totesi puoliääneen,
”En minä tarkoittanut tapattaa sitä kalaa, tai muutakaan. Niiden piti olla ihan harmittomia...Enkä minä edes tiennyt että kloori on myrkyllistä kaloille.”
Oli siitä varmaan koulussa tieteen tunnilla joskus mainittu, mutta kuka nyt sellaisia pikkujuttuja jaksoi muistaa, ja oli paljon mahdollista että hän ei ollut edes keskittynyt sillä tunnilla. Kalat kun eivät olleet maailman mielenkiintoisimpia eläimiä.
”Tiedän,” Jacob vastasi. ”Vaan eläviä olentoja ei pitäisi käyttää pilailuvälineinä holtittomasti. Jatkossa, muista ottaa selvää riskeistä ennen kuin toimit. Mieluummin jätä eläimet kokonaan pois kuvasta,” hän puhui hyvin vakavana ja tiukasti, mutta ei vähääkään vihaisena. Poika ei sentään ollut tehnyt tuota tahallaan ja loppujen lopuksi vahingot olivat jääneet pieniksi.
”Muistan,” Hunter vakuutti, katsoen ylös, yhä isänsä sylissä. Hänen katseensa oli vakaa ja kirkas, vakuuttaen Jacobin siitä että tämä välitti eläinten hyvinvoinnista vielä aidosti. Hän oli ollut hieman huolissaan viimeksi kuluneen vuoden aikana, josko eräs täysikuuyö olisi muuttanut pojan tunnesidettä eläimiin. Mutta ehkä ei ainakaan siinä määrin kuin oli pelätty.
”Hyvä,” hän totesi helpottuneena. ”Mutta muistatkos jotain muutakin?” hän sitten tiedusteli merkitsevään sävyyn, heidän vetäytyessään erilleen. ”Mitä sanoin kun ostin sinulle taikasauvasi?” hän tarkensi, vakava katse pojassa joka hetken mietittyään hieroi niskaansa, katse suunnattuna muualle.
”Taikavoimat on lahja, taikasauva on etuoikeus,” poika toisti hiljaa. Joo, oli hän sen muistanut varsin hyvin. Siksi hän olikin puuhannut suljetun oven takana ja näyttänyt otukset vain Dumolle johon oli luottanut.
”Nimenomaan. Sauvasi pysyy tästä lähin minun takanani,” Jacob sanoi, ”Otin sen jo. Saat toki harjoitella loitsuja jatkossakin, mutta et joka päivä, ja harjoittelet vain ja ainoastaan aikuisen seurassa. Se on joko minä, äiti, tai jompikumpi kummivanhemmistasi. Onko selvä?”
Osalta Hunterin teki mieli väittää vastaan, mutta isä kuulosti niin päättäväiseltä ja tiukalta että hän jätti sen väliin, haluttomana mahdollisesti pahentaa takavarikkoa. Nyt hänellä sentään olisi yhä mahdollisuus monenlaiseen loihtimiseen. Tällä hetkellä, vasta kuukauden taikasauvan omistaneena, se oli hänelle yhtä tärkeä kuin lempilelu ja siksi jopa tämä melkoinen rajoitus oli tuskastuttavaa.
”On,” poika vastasi nöyrästi, tuijottaen käsiinsä sylissään, vaihdettuaan asentonsa risti-istuntaan.
”Mutta...kuinka kauan?”
Hän loi isäänsä vetoavan koiranpentukatseen, joka ei kuitenkaan tehonnut vähääkään.
”Kunnes minusta tuntuu, että olet ymmärtänyt sen tuoman vastuun. Tiedät kyllä miksi kielsimme eläinten muuntelun ilman valvontaa, ja miksi taikuutta ei saa viedä jästien nenän alle,” Jacob vastasi, tyynenä mutta sävyssään kohtuullisen nuhteleva sävy. Tämä, nimittäin oli kirkkaan selvästi tahallista tottelemattomuutta ja tietoista vastuuttomuutta.
Hunter vain nyökkäsi pontevasti ja vaiti, eikä halunnut hetkeen katsoa ylös mihinkään suuntaan. Siinä kylpiessään isänsä rakkaudessa, juuri hetki sitten kirjaimellisesti koettuaan miten paljon tämä hänestä välitti ja huolehti, häntä hävetti jo nyt aiemmat tempauksensa, tahallinen sääntöjen rikkominen. Eiväthän ne edes olleet tuntuneet hänestä niin tärkeiltä ja hauskoilta, tämän arvoisilta.
”Hei,” Jacob sanoi pirteään sävyyn, kannustaen poikaakin piristymään. ”Kahteen on vielä yli puoli tuntia. Haluaisitko mennä jatkamaan leikkejä ulos? Ne toiset varmaan ovat siellä vielä,” hän ehdotti, muistaessaan että pojalla oli jäänyt merirosvoilu kesken.
Hunter kohotti katseensa ja mietti hetken, ilmeettömänä.
”En. Ei enää huvita,” poika vastasi, hän ei kuulostanut enää erityisen synkeältä mutta oli silti kaukana siitä energisestä, iloisesta pikkupojasta joka hän yleensä oli. Vihaisuus kun ei ollut tunne yksinään, vaan kumpusi aina jostain suuremmasta.
”Asiat järjestyvät kyllä,” Jacob sanoi ja suukotti poikansa otsaa, nousten sitten ylös.
”Iskä...?” Hunter kutsui vielä ennen kuin mies katosi ovesta, ”Olisiko ihan mahdotonta olla täällä lauantaihin asti?”
”Olisi,” mies vastasi, käsi oven kahvalla mutta poikaan päin kasvonsa kääntäneenä. ”Mutta voimme leikkiä pihalla sinä yönä,” hän lisäsi hymyillen ja poistui alakertaan.
”Mahtavaa!” Hunter henkäisi ja heittäytyi vuoteelle selälleen. Täysikuuyö sisäpihalla oli harvinaista, ja aina yhtä hauskaa.

Hieman myöhemmin Freya tupsahti sisään koputtamatta, mutta Hunter ei ehtinyt valittaa siitä kun tyttö jo puhui.
”Kuulin sinusta ja Dumosta,” tämä mainitsi, loikatessaan veljensä sängylle jossa tämä parhaillaan luki Aku Ankan taskukirjaa. ”Halusin vain sanoa että minäkään en puhu hänelle,” tyttö jatkoi, sävystään ilmeten syyn olevan miten tämä oli kohdellut Hunteria. Freyalle se oli suhteellisen helppoakin, vaikka hän oli pitänyt Dumosta, hän ei ollut samalla tavalla tämän ystävä kuin veljensä oli. Ei ollut viettänyt läheskään yhtä paljon aikaa tämän kanssa ja senkin mitä oli, lähinnä kolmestaan. Ei hän toki pitänyt välirikoista mukaviksi lukemiensa ihmisten kanssa, mutta juuri nyt hän ei ollut lainkaan niin varma oliko Dumo sittenkään sellainen.
”Kiitti,” Hunter vastasi, lämpimästi hymyillen taskukirjan reunan yli, ja laski sen sitten kokonaan alas vatsansa päälle, pitäen sitä kuitenkin yhä käsissään ja katsoi tyttöä. Hän ei ollut edes ehtinyt ajatella tuon pyytämistä, ja hänelle merkitsi paljon että tämä oli ehdottanut sitä itse.
”Mutta kuule,” Freya jatkoi hieman epäröivänä, kömpiessään pitkälleen, selälleen makuulle veljensä viereen vaikka siinä yhden hengen vuoteella olikin vähän ahdasta.
”Miksi olet niin verisesti loukkaantunut hänelle, vaikka minulle olet antanut nopeasti anteeksi kun olen joskus kannellut sinusta salaa?”
Hunter oli hetken hiljaa, kattoon tuijottaen, hän ei edes muistanut mitään sellaisia kertoja enää.
”No Dumo teki enemmän,” hän vastasi. ”Sitä paitsi, sinä olet siskoni. Se kuuluu pakettiin. Ja rakastan sinua joka tapauksessa,” hän selitti ja keskittyi välittömästi taskukirjaan. Ei rakkaudentunnustuksissa heidän perheessään mitään epämiellyttävää tai outoa tuntua ollut, ja niitä sanottiinkin kohtuu usein, mutta juuri nyt hän ei olisi halunnut puhua mistään ihmissuhteista.
Freya hymyili onnellisena, mutta veljensä sanatonta toivetta kunnioittaen ei jatkanut aiheesta.
”Hei,” tyttö sanoi hetken kuluttua, katse katonrajassa, muistettuaan jotain mitä hänen oli pitänyt kysyä loman aikana. ”Draamakerhon ohjaaja tahtoisi sinut seuraavaan näytelmään. Itse asiassa, pääosaan. Se esitettäisiin kesällä päätösjuhlissa.”
”M-täh?” Hunter äännähti täysin yllättyneenä ja käänsi katseensa siskoonsa. ”Enhän minä ole edes klubissa mukana. Enkä tiedä osaanko edes näytellä! Onko teillä epätoivoinen jäsenpula vai mitä?”
”Ei, kun se on Peter Pan. Hänen mielestään olisit täydellinen siihen rooliin ja hän uskoo että osaat näytellä tarpeeksi hyvin. Sitä paitsi ei siellä monikaan ole oikeasti mikään loistotähti eikä tarvitsekaan olla,” Freya selitti, ”Minustakin olisi mahtavaa jos osallistuisit!” tyttö lisäsi, hän oli aina halunnut tehdä jotain tällaista veljensä kanssa. Hän itse olisi yksi Kadonneista Pojista, kerholaisten koostuen enimmäkseen tytöistä.
Hunter pohti hetken, yhä hämmentyneenä mutta toisaalta kiinnostuneena. Näytteleminen voisi olla kivaa, ja hän pystyi kyllä näkemään itsensä Peter Panin roolissa, paitsi että...
”Ehei, minähän en sukkahousuja jalkaani vedä!” hän julisti, muistaessaan useimpien kyseisenaiheisten näytelmäprojektien asusteita, ja palasi taas ankkojen pariin.
Freya naurahti sydämellisesti, kömpi ylös istumaan ja yritti väkisin laskea taskukirjaa alas.
”Me kaikki tiedetään se,” tyttö virnisti iloisesti. ”Se ei ole Disneyn versio. Peter olisi normaaleissa vanhanaikaisissa vaatteissa, joskin vähän näyttävämmissä kuin muilla kadonneilla pojilla,” hän vakuutti, toiveikkaana.
”Mutta-” poika aloitti.
”Ihan tosi, Hunter. Tule edes kokeilemaan! Ajattele nyt - sinä rakastat esiintymistä ja lauluäänesi on poikkeuksellisen mahtava, Peterillä on paljon lauluvuoroja ja soolojakin, ja esiinnyt aina niin tunteella että ihan varmasti osaisit näytelläkin! Eikä sinulla ole lavakammoa! Ja sinä olet juuri sopivan energinen, iloinen ja ilkikurinen pojaksi joka ei koskaan halua kasvaa aikuiseksi,” tyttö puhui lähes yhteen hengenvetoon, osittain kerhon ohjaajan sanavalintoja toistaen, ja napitti veljeään vetoavasti. ”Pliis pliis pliis pliiiis?”
”Hyvä on, hyvä on! Minä tulen käymään...katsomaan mitä te siellä teette...ja niin...” poika myöntyi, heittäen kätensä ilmaan muka luovuttaneena. Oikeasti tarjous oli alkanut kuulostaa tosissaan houkuttelevalta nyt kun sukkiksista ei ollut kyse.
”Yay!!” Freya kiljaisi ja heittäytyi rutistamaan veljeään ja pomppasi lopulta ylös, kiirehtien kertomaan ilouutisia vanhemmilleen.
Hunter jäi makoilemaan, ajatellen ehdotusta. Hän oli lukenut tuon kirjan, eikä Peter Pan ollut mikään yksinkertainen hahmo vaikka Disneyn piirretty josta hän oli kovasti pitänyt 5-vuotiaana, tämän sellaiseksi latistikin. Se teki roolin hyväksynnästä vieläkin houkuttelevampaa. Hän päätti kotiin päästyä etsiä kirjan, sen pitäisi yhä heillä jossain olla, ja lukea sen uudestaan. Ei näytelmäversio tietenkään niin syvällinen olisi, mutta olisi helpmpaa kysellä ohjaajan ajatuksia kun muistaisi lähdeteoksen paremmin.

”Pitäisikö jommankumman meistä jäädä hänen kanssaan tänne huomenna, nimiäisten aikaan?” Carrie pohti vähän myöhemmin, keskusteltuaan Jacobin kanssa Hunterin ja Dumon tilanteesta. Parhaillaan he kattoivat pöytää iltapäiväteetä varten, kellon lähestyessä kahta, olettaen että Aikenit olivat vielä tulossa. Ja jos eivät olisikaan, he joisivat joka tapauksessa itse.
”Mmmh...” Jacob mietti hetken tosissaan mahdollisia tilanteita. ”Ei, en usko. Lupasimme mennä perheenä ja siellä on paljon muitakin. Ei poikien tarvitse olla missään tekemisissä toistensa kanssa, jos eivät tahdo...Eiköhän Hunterkin ole jo sen verran kypsä, ettei lähde mihinkään kostonhimoisiin tempauksiin toisten juhlissa.”
”Niin. Ja eihän elämässä voi aina vältellä tilanteita joissa kohtaa ihmisiä joita ei haluaisi,” Carrie totesi perään, ja asia oli sillä päätetty sen enempiä setvimättä. Carrie aikoi puolestaan jutella pojan kanssa myöhemmin illalla, heidän suhteensa ei ehkä ollut parhaimmalla mallilla mutta hän yritti - ja tässä tilanteessa hän tahtoi varmistaa ettei tämä Dumo-asia alkaisi vaikuttaa turhan syvästi, ettei poika suotta alkaisi pitää uusia tuttavuuksia etäisinä. Omasta kokemuksesta hän tiesi että sillä polulla oli hyvin yksinäistä. Vaikka Hunterilla nyt olikin rakastava perhe ja muutama hyvä ystävä elämässään toisin kuin hänellä aikoinaan. Silti, hän toivoi poikansa voivan olla niin ehyt ja onnellinen kuin mahdollista.
Jospa huomisesta tulisi iloisempi päivä, Aikenien pikkuinen ansaitsisi mukavat juhlat vaikkei tämä niistä vielä mitään tajuaisikaan.

[Cullodena Aiken]

Vaikka Dunmore osasi odottaa Hunterin reagtiota, oli se hänen mielelleen kuitenkin shokeeraava tilanne. Dunmore lähti Hunterin jälkeen kohti mökkejä, varmistaen samalla tuon määränpään. Hän kuitenkin oli varsin etäällä ja kun hän meni oman porukkansa luo, hän hakeutui sohvannurkkaan ja lysähti siihen kyyneleet poskilla. Dena ja Nat-setä huomasivat pojan vaitonaisuuden. Natrach meni nuorukaisen luo ja kysyi mikä oli hullusti. Cullodena leikitti keittiössä Sallya, kuunnellen koko stoorin, jonka Dumo kertoi, hieman monotoninen ja apea. Dunmoren äänessä oli itkuinen sointi ja särähdys. Cullodena asteli, lapsi sylissään, olohuoneeseen ja katsoi pikkuveljeään, jonka alahuuli väpätti. "Minä ymmärrän, että loukkasin, mutta en minä osannut sanoa sitä!" Dunmore huusi.

Nat ja Dena katsoivat toisiaan ja mies halasi nuorukaista. Cullodena katsoi kelloaan ja huokaisi syvään. Tee virkistäisi ja hänestä tuntui, että hänen olisi saatava puhuttua siitä Jacobin kanssa, koska olihan kyse kuitenkin Hunteristakin. Dunmore ei tahtonut lähteä mukaan, sillä Hunter oli kieltänyt. Nat-setä jäi Dunmoren kanssa mökkiin  ja Dena, Sally sylissään, oli pian Kingien mökin oven takana koputtelemassa. Natrach oli uppoutunut ajatuksiinsa, kun hän pohti Dunmorea, poika parka oli niin paljon joutunut kokemaan pahaa, ettei tälläinen tilanne ollut tuolle helppo lainkaan.

[Jacob King]

”Hei, tervetuloa, tervetuloa,” Carrie tervehti hymyillen, avattuaan kaksikolle oven ja siirtyessään sivuun. He eivät olleet kattaneet vielä kuppeja ja pikkulautasia pöytään, epävarmoina siitä montako niitä tarvittaisiin mutta ei ollut lainkaan yllättävää että ovesta astui sisään vain Dena ja vauva.
”Saanko pitää häntä?” hän kysyi sulkien oven näiden perässä ja katsoi nyt normaalin iloisemman oloista pienokaista, ”Vai vierastaako hän uusia ihmisiä?”
Jonnekinhan Denan toki oli lapsi laskettava jotta saisi ulkovaatteet yltään, mutta kukaan ei halunnut aloittaa kyläilyä ikävällä nuotilla.
”Hei, Dena. Miten ensimmäiset viikot vauvan kanssa ovat sujuneet?” Jacob tiedusteli, ystäväänsä katsahtaen, tupakeittiön puolelta, ottaessaan kaapista viittä teekuppeja. Olohuoneen ja hyvin kapean keittiön välillä oli oviaukko mutta ei ovea. Freya ja Hunter olivat yhä huoneissaan yläkerrassa mutta nämä ehtisi kutsua paikalle vähän myöhemmin, teekin vasta kuumeni vedenkeittimessä.

[Cullodena Aiken]

Cullodena astui sisään hymyillen. "Kiitos kutsusta, tulimme nyt vain kahdestaan", hän sanoi ja ojensi hymyillen tyttärensä Carrielle, riisuakseen ulkovaatteet. "Tyttö ei edes tiedä, mitä vierastaminen on", hän kertoi naurahtaen ja lähti kohti Jacobin ääntä. "Kiitos kysymästä, aluksi oli hämmentävää, se todellakin tuntui vuoristoradalta", Dena aloitti ja viittasi muutamaa kuukautta aiemmin käytyyn keskusteluun. Hän vilkaisi tytärtään, jonka huulilla oli hymynpoikanen, kun hän katseli Carrieta. "Ensimmäiset yöt kotona oli vähän hankalia, mutta viikon aikana se helpotti ja on lähtenyt hyvin menemään. Pikkuinen nukahtaa yleensä yöunille siinä ilta 10, herää kolme kertaa syömään. Valvoo yleensä aina vartin verran yösyöttöjen aikana, mutta nukkuu sitten 9 asti", Cullodena kertoi pariskunnalle.

[Jacob King]

Pohtiessaan taaksepäin, Carrie lopulta muistelikin että mahdollinen vierastaminen taisi alkaa vasta muutaman kuukauden kuluttua jos alkoi lainkaan. Varmasti se miten paljon sitä vieraiden sylissä pideltiin alusta alkaen, vaikuttaisi asiaan huomattavasti. Hän ei ollut omiensa jälkeen ollut liiemmin vauvojen kanssa tekemisissä, paitsi tietysti nyt jouluna Pottereille syntyneen Cameronin, mutta vauvan piteleminen tuntui silti yhtä varmalta ja luontevalta kuin ennenkin siihen aikoinaan totuttuaan. Ehkä jopa enemmänkin, hän ei voinut olla miettimättä olisiko side Hunteriin parempi jos tämä olisi syntynyt vasta nyt, kun hän itse oli eheämpi.
”Hunter ei enää muutaman kuukauden päästä malttanut kauheasti nukkua, tai ainakin siltä se tuntui...Jos ei ruokaa tai vaipan vaihtoa niin sitten huomiota...Onneksi meitä oli kaksi,” Jacob muisteli, asettaessaan kookospullia koriin ja pöytään. Carrie oli hieman aiemmin kipaissut kahviolla hakemassa niitä, niiden ollen yksiä Hunterin suosikkileivonnaisista mutta heillä ei ollut leivonta-aineksia. ”Mutta jo silloin kaikki kehitysasteiden seuraaminen olivat kyllä unettomien öiden ja muun vaivan arvoisia”, hän lisäsi.
”Niin olivat,” Carrie kommentoi, tosin kuunneltuaan keskustelua vain puolella korvalla sillä oli keskittynyt lepertelemään nyytille sylissään miten mahdottoman söpö tämä oli ja haastatteli tätä siitä miltä maailma vaikutti. ”Muistan vieläkin sen karsean päivän jonka hän käänsi totaalisesti ympäri...nauramalla ensimmäisen kerran,” hän tarkensi haikeasti hymyillen vauvan suuntaan. Vaikka hänen tunnesiteensä Hunteriin ei ollut silloin niin normaali kuin olisi voinut olla, hän ei ollut löytänyt mitään piristävämpää kuin vauvan nauru – etenkin kun se oli ensimmäinen ja oman.
”Jake, katso - hän on niiiin söpö,” hän totesi astellessaan miehen luo, pienokaisen hymyn ollen jo huomattavasti leveämpi. Useimmat vauvat hymyilivät vasta toisen kuukautensa aikana, Freya oli ollut niiden joukossa mutta Hunter oli ylitsepursuavassa uteliaisuudessaan ja nopeaoppisuudessaan omaksunut monia taitoja keskivertoa nopeammin – joskaan ei toki aivan kaikkea, ja joka tapauksessa vauvojen sosiaalinen hymyily alkoi vasta lähempänä yhden vuoden ikää.
”Mitähän hän ajattelee? Näyttää melkein salaperäiseltä,” mies hymähti huvittuneena. Olisi oikeastaan hauskaa tietää millaisia ajatuksia vauvojen päässä ylipäätään liikkui, ottaen huomioon etteivät nämä tienneet vielä mistään mitään ja katsoivat aivan kaikkea ensimmäistä kertaa.
”Sinä se olet laittoman söpö. Kyllä olet, kyllä olet!” Jacob leperteli tyttöselle saatuaan teekupit pöytään ja ottaessaan tämän vuorostaan syliinsä ja kutitti tämän nenää. Kuten useimmat lapsirakkaat ihmiset, hänkään ei kyennyt puhumaan vauvalle normaalisti. Söpöys, avuttomuus ja viattomuus tuntui aiheuttavan ihmisten aivoissa jonkinlaisen naksahduksen - mutta toisaalta se oli, hänelle ja monille muillekin vauvoista kokemusta omaaville, alitajuinen valinta sillä vauvat reagoivat pehmeään, selkeämpään ja lepertelevään puhetapaan herkemmin ja enemmän kuin normaaliin aikuisten puhetapaan.
”Mikä hänen nimensä on?” Carrie tiedusteli jatkaessaan olohuoneen puolella keittiön lähellä seisovan ruokapöydän pöydän kattamista kaurakekseillä ja teepusseilla monen sortin mauilla.
”Missä muuten tarkalleen ottaen pidätte nimiäiset? Nämä mökithän ovat aika pieniä,” Jacob heitti lisäkysymyksen heti perään, Denaan katsoen ja istahti vauvan kanssa pöydän ääreen.

[Cullodena Aiken]

Cullodena kuunteli hymyillen noiden muisteluita ja katsoi tyytyväisenä, kun pikkuinen hymyili. "Sen kun tietäisi," Dena vastasi pohdintaan, mitä pieni vauva ajatteli. Itseasiassa Denalle tuli aivan uudenlainen tapa katsoa Jacobia, joka leperteli vauvalle, jonka hymy vain leveni entisestään.
Dena katsoi hymyillen tytärtään ja Jacobia ja käänsi katseensa sitten Carrieen. "Hänen nimensä on Sally Lene", Dena vastasi hymyillen ja katsoi taas tytärtään. "Nimiäiset ovat klubitalolla, siellä on varattuna kabinetti ja siellä on tarjoilua ja sitten olen sopinut henkilökunnan kanssa, että lapsilla olisi aarrejahti", Dena sanoi hymyillen ja lisäsi: "Sinne tulee teidän lastenne lisäksi muutama muukin lapsi, siksi ajattelin aarrejahtia." Sitten Denan mieleen tuli, että hänhän voisi auttaakin kattauksessa. "Voin auttaa, jos tässä vielä jotain tarvitsee?" Dena sanoi ja katsoi Carrieta.