Mistä on pienet pojat tehty?

[Stephen Hunter King]

Jacob nosti pojan sylistään takaisin penkille ja suuntasi työtoverinsa luo. Zach, jota poliisin kutsuminen ei juurikaan ollut liikuttanut, ei vieläkään ollut suostunut antamaan koko nimeään saatikka vanhempiensa tietoja. Mutta oli paljastanut olevansa kaupungissa vierailulla tätinsä luona, mikä oli aiheuttanut lisäkysymyksiä sillä kouluissa ei ollut loma-aika ja poika ei taatusti ollut vielä ohittanut pakollisen kouluajan vuosia. Jacob, jolla oli huomattavasti vanhempana ja paljon kokeneempana viranomaisena paljon vahvempi auktoriteettinen olemus ja kokemusta myös häiriintyneille lapsille puhumisesta, sai pojasta irti vielä että tämä oli 13-vuotias ja kotiopetuksessa sekä tämän kotikaupungin. Poika asui Lontoon ulkopuolella joten he päättivät ensin pyrkiä saamaan yhteyden tämän tätiin, mutta Zach ei suostunut antamaan tämänkään numeroa. He pyysivät häntä toistamaan oman nkökulmansa tapahtuneista. Zach väitti löytäneensä linnun loukkaantuneena ja yrittäneensä auttaa sitä, kun Hunter oli ilmestynyt estämään sen ja heittämään häntä jalkapallolla kasvoihin ja muutenkin hyökkäämään ja että veitsi oli Hunterin.

Konstaapelit katsahtivat toisiaan huolestuneina sillä poika kertoi kaiken kirkkain silmin. Jacobin kirjatessa asioita muistiin, nuorempi konstaapeli muistutti ystävälliseen sävyyn että vaikka useimmat ihmiset saattoivatkin uskoa, poliisille oli turha valehdella sillä heidän koulutuksessa ja uran aikana heidän silmänsä harjoitettiin poimimaan ihmisten kasvoilta niin sanottuja mikroilmeitä jotka paljastivat jos joku valehtelee. Ja että he tarkkailivat niiden varalta aina jos pitivät mahdollisena että kuulusteltava välttelee totuutta. Ei se tietenkään poikkeuksetta onnistunut, jos kyseinen ihminen uskoi valheeseen itse tai ei yksinkertaisesti tuntenut mitään valehtelun suhteen, mutta toinen asia oli kerrottu tarina jonka yksityiskohdat tuppasivat muuttumaan joka kerta kun se toistettiin jos se oli epärehellinen. Lapsilla oli usein vaikeuksia pitää edes totuus johdonmukaisena, saati sitten valhe. Zach oli näyttänyt sekä mikroilmeitä että muuttanut tarinansa paria yksityiskohtaa siitä kun ensin oli kertonut sen hänelle.
”Zach,” Jacob sanoi tyynesti ja määrätietoisesti, laskeutuen pojan silmien tasalle. ”Hunter on minun poikani, ja tiedän ettei hänellä ole minkäänlaista taskuveistä,” hän lisäsi viimeisen naulan valheen arkkuun. Pojan itsevarmuuden ja tyyneyden karistessa hurjaa vauhtia, mies jatkoi yhä tyynesti ja vakaasti, mutta paljon lempeämmin.
”Zach, me emme aio rangaista sinua vaan vain auttaa,” hän sanoi, pitäen katsekontaktin, ”Mitä pikemmin kerrot tätisi yhteystiedot sitä nopeammin pääset kotiin.”

Lähes välittömästi Jacobin poistuttua tenavajoukko parveili takaisin, tällä kertaa pommittaen molempia sisaruksista kysymyksillä siitä miten jännittävää oli, kun isä työskenteli poliisivoimissa. Moni olisi halunnut kokeilla virkalakkia, muta Hunter omi sen itselleen.
”Saatteko te matkustaa poliisiautossa?” yksi kuusivuotias poika kysyi.
”Joskus,” Hunter vastasi innoissaan. ”Ja leikkiä valoilla!”
”Montako elämää hän on pelastanut?” kymmenvuotias tyttö henkäisi ihastuneena.
”Ainakin tuhat!” Freya vastasi, ja Hunter korjasi, ”Ei vaan kaksi tuhatta!”
Kumpikin sisaruksista loisti ylpeyttä, he olivat aina ajatelleet isänsä suorastaan supersankariksi mutta kummallakaan ei ollut aavistustakaan montako henkeä tämä oli uransa aikana pelastanut. He tiesivät vain että tämä oli palvellut poliisivoimissa melkein viisitoista vuotta mikä oli kummallekin käsittämättömän pitkä aika, ollen paljon pidempi kuin mitä kumpikaan heistä oli tässä maailmassa edes elänyt.
”Hän pelasti myös Denan hengen!” Hunter ilmoitti. ”Hei, et ole vielä kertonut minulle siitä. Kerro nyt!” poika totesi kääntäen katseensa Denaan, nostaessaan taas virkalakin lippaa sen keikahdettua jälleen silmille.. Olisihan hän voinut siitä isältäänkin vuosien kuluessa kysyä, mutta hän oli täysin unohtanut tähän asti.
”Joo, kerro siitä nyt!” vekarajoukko hihkaisi, Freya mukaan lukien, jokaisen utelias katse suunnattuna Denaan.