Mistä on pienet pojat tehty?

[Stephen Hunter King]

Jyrkkä ei ja sen jälkeinen täysi keskittyminen omaan leikkiin teki erittäin selväksi ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta hipaistakaan lennokin ohjainta saatikka seurassa hengailu. Sehän olisi ollut aivan hullua! Hän ei ollut varma mikä versio tyttöpöpötartunnan vaikutuksista oli totta, mutta hän ei todellakaan riskeeraisi mitään niistä.

Viisi minuuttia kului mukavasti. Freya viihtyi hiekkalaatikolla rakentamassa valtaisaa linnaa muiden ekaluokkalaisten ja esikoululaisten kanssa ja Hunter oli löytänyt koulutoverin rinnakkaisluokalta jolla oli myös mukanaan oma kauko-ohjattava lennokkinsa. Pojat leikkivät kilpataitolentoa katulamppujen, puiden, pensaiden ja penkkien avulla, pyrkien kuitenkin pysymään enimmäkseen niin korkealla etteivät osuisi muihin ihmisiin.
”Jackson, sinun lennokki on isompi ja painavampi,” Hunter totesi, ”puske se irti,” hän ehdotti kun oli itse arvioinut puun oksien välin väärin ja onnistunut jumittamaan oman lennokkinsa niihin.
”Mutta entä jos minunkin jää jumiin?” Jackson huolehti epävarmana ja molemmat tuijottivat korkealle puuhun joka seisoi leikkikentän ulkopuolella leveän hiekkapolun toisella puolella.
”Eikä jää, ei se mahdu juuttumaan,” Hunter arveli, mutta yritti samalla irrottaa leluaan vääntämällä vauhdin ohjaimessa täysille. Tuloksetta.
Jackson lennätti koneensa kauas monen metrin päähän puusta ja tähtäsi toverinsa ahdingossa olevaan lennokkiin. Kiihtyvällä vauhdilla se kiisi kohti, mutta tämän pyrstöön osuessa onnistui vain jumittamaan sen tiukemmin.
”Hitto! Ei auta kuin pelastaa se jalkavoimin,” Hunter totesi, lentoapuvoimien epäonnistuttua. Hän sulki virran ohjaimestaan ja pojat kirmasivat leikkikentän portista ulos ja lennokkeja syövän puun juurelle. Sen alimmat okast olivat yli kahden metrin korkeudessa, siis aivan liian korkealla kummankaan yltää niille omin avuin. Hunter pudotti reppunsa ja ohjaimensa nurmelle puun juurella.
”Vähän työntöapua, kiitos,” Hunter pyysi ja Jackson asettui selkä puuta vasten, Hunter asetti jalkansa ensin tämän kämmenille ja jatkoi sitten olkapäille, jakaen suurimman osan painostaan puun runkoa vasten. Sitten vielä uudestaan pojan kämmenille lenkkarinpohjansa asettaen, Hunter nousi pikkuhiljaa korkeammalle, kunnes ylsi alimpaan vahvaan oksaan.
”Onnistui!” Hunter hihkaisi hymyillen, ja heilutti Jacksonille oksalta jolla istui, ja nousi varovasti seisomaan, jatkaakseen matkaa.
Oksat ohenivat mitä korkeammalle hän eteni, kunnes lopulta täysin varmaa jalansijaa ei löytynyt. Hunter yritti kaikkensa kurottauduta ja yltää koneeseensa, mutta se oli yhä melkein kahden käsivarren mitan päässä, ulottumattomissa. Etenkin kun tiellä oli muita oksia.
Jackson yritti neuvoa parasta reittiä omasta näkökulmastaan, alhaalta käsin muutamat oksat näkyivät paremmin. Pari niistä katkesi pojan alta, mutta alla oli onneksi vahva oksa jolta sai yhä tukevan jalansijan.

Jacksonin äiti kutsui poikaansa perheen valmistautuessa lähtöön, ja kaksikko hyvästeli toisensa siltä päivältä. Hunter jatkoi yritystään, varmana onnistumisestaan sillä olihan puissa kiipeily yksi hänen suosikkiajanvietteitään. Tosin, ei hän yleensä näin korkeissa puissa seikkaillut eikä oikeastaan olisi saanutkaan, mutta minkäs teet kun rakas lennokki päätti juuri sellaiseen asettua. Kaksikymmentä sekuntia ja pari katkennutta oksaa myöhemmin, onnistuttuaan etenemään vain kymmenisen senttiä ylemmäs, hataralle mutta suhteellisen kestävälle oksalle, alhaalta kuului keski-ikäisen miehen ääni.
”Hei, hei poika! Hei! Alas sieltä ja heti!” mies komensi puun juurelta ylös tuijottaen. Hunter halasi puun runkoa toisella käsivarrellaan ja yhtä ohuehkoa oksaa toisella, suunnaten katseensa äänen suuntaan.
Puistovahti univormussaan.
”Kiipeä alas ennen kuin putoat alas ja taitat niskasi! Sitä paitsi, tässä puussa ei saa kiipeillä!” mies tarkensi saatuaan pojan huomion.
”Sanoo kuka?” Hunter vastasi haastavaan sävyyn, täysin sivuttaen vaarasta maininnan sillä lennokkinsa oli juuri nyt tärkeintä.
Puistovahti aukaisi suunsa, mutta parin metrin päähän nurmen reunalle vilkaistuaan tapasi siitä vain reiän maassa.
”Tuossa ollut kyltti, jos joku ei olisi varastanut sitä!” hän huudahti takaisin ja osoitti reikää. Hän huokaisi rasittuneena. Teinit varmaan vieneet sen yöllä, oli muka niin jännittävää kähveltää julkista omaisuutta.
”Ja minä juuri nyt!” mies lisäsi vakavana. ”Tule alas!”
”Enkä!” poika kieltäytyi, muttei saanut aikaa selittää miksi.
”Leikkikentän puolella olevassa puussa ei ole mitään vikaa! Alas sieltä!” mies vastasi, osoittaen aidatun leikkikentän nurmella seisovaa paljon matalampaa ja vahvemman oloista vaahterapuuta.

Hunter ei vaivautunut enää vastaamaan vaan käänsi huomionsa takaisin ylös, eikä osoittanut vähäisintäkään aikomusta suunnata alas. Puistovahti irvisti kauhuissaan, kun jälleen yksi oksa katkesi pojan painon alla tämän pyrkiessä ylöspäin. Lennokki oli pieni ja osittain vihreä joten hän ei huomannut sitä rehevän ja vehreän koivun oksistossa. Vaikka se olikin eri sävyistä vihreää, mies keskitti vain kaiken huomionsa tämän itsepäiseltä vaikuttavan pikkupojan turvallisuuteen, valmiina ottamaan kopin jos tämä putoaisi ja toivoen ettei tämä katkaisisi niskaansa, puhkaisisi silmäänsä tai löisi päätään pahasti jo matkalla alas. Itse hän ei perään voisi kiivetä, viimeisimmästä kerrasta kun oli muutama vuosikymmen.
”Hei! Kenen kakara tämä on?” puistovahti kuulutti lähistölle ja kohti leikkikenttää, katseellaan hakien mahdollisia vanhempia ja kädellään viitaten ylös koivuun.