Mistä on pienet pojat tehty?

[Stephen Hunter King]

Freya jatkoi Halinalleista höpötystä Denalle, täysin tyytyväisenä ja rauhallisesti astellen tämän vierellä. Hunter joka ei vielä 8-vuotiaana tuntenut oloaan liian vanhaksi tähän itsessään mutta olisi paljon mieluummin kulkenut vapaana, päätti kärsiä hiljaa ja vain välillä käveli naisväkeä ripeämmin, yrittäen kiskoa myös Denaa kävelemään vauhdikkaammin. Poikaa kiinnosti nyt vain päästä puistoon ja leikkimään mahdollisimman nopeasti – nyt kun leikkiaika oli lyhentynyt kokonaisella tunnilla. Minkä hän, tosin, yhä toivoi välttävänsä – ehkä Dena ehtisi unohtaa sen seuraavien tuntien aikana. Etenkin kun heitä oli kaksi.

Puistossa, kun Dena vihdoin päästi irti lasten leikkikentällä ja Freya riensi välittömästi hiekkalaatikolle muiden ekaluokkalaisilta vaikuttavien tyttöjen ja poikien joukkoon, Hunter puolestaan istahti hiekkapolulle polviensa päälle ja kiirehti kaivamaan repustaan kauko-ohjattavan lentokoneensa laatikon. Hän ei ollut ajatellut viime Halloweenia – ainakaan sen illan päätöstä – marraskuun jälkeen lainkaan joten pojalla kesti hetken tajuta että hajupommeista huuteleva mies oli osoittanut sanansa hänelle. Asia valkeni vasta kun hän oli tallettanut tyhjentämänsä lennokkilaatikon takaisin reppuunsa ja laittamassa sitä takaisin selkäänsä, ja tuttuja poikia katseellaan etsiessään sattui vilkaisemaan miesten suuntaan. Cottonit asuivat muutaman minuutin kävelyn päässä hänen kodistaan seuraavalla poikkikadulla, joten hän ei tätä naapurin setää kovin usein nähnyt mutta tarpeeksi tutut kasvot kuitenkin olivat. Etenkin kun vieressä istui toinen aiemmin tavattu jonka hän muisti velhoksi.

Herra Cottonin äänensävy kuulosti niin kepeältä ettei Hunter kokenut mitään tarvetta vastata, väläytti tälle vain pikaisen lammasmaisen hymyn ja keskittyi sitten asettamaan paristoja lennokkinsa kaukosäätimeen.
Poika nosti katseensa salamana, kun yllättäen joku puhui aivan lähellä ja ääni kuului vieläpä tytölle. Tummaihoiselle tytölle. Hän ei osannut heti vastata mitään ja ilmeensä oli melko tulkitsematon yllättyneisyyttä lukuun ottamatta. Vekaran aivoilla oli aivan liian kiire pohtia tunsiko hän tämän koulusta ja seuraavassa sekunnissa arvioida seisoiko tämä liian lähellä. Tavallisetkin tyttöpöpöt olivat hirvittäviä – ties millaisia ulkomaalaiset olisivat ja miten herkästi ne tarttuisivat! Ei, ei ollut vielä liian lähellä...Ehkä.
”Joo, se oli aika makeeta,” hän kommentoi takaisin, suhteellisen tyynesti ja jopa pieni ilkikurinen virnistys käväisten huulillaan. Poika katsahti alas paristokoteloa sulkiessaan ja otti varmuuden vuoksi askeleen poispäin tytöstä.
Lennokin hän asetti eteensä hiekalle, käynnisti ohjaimen, ja pian se kaarteli komeasti ilmassa – melko äänekkäästi päristen mutta pienen kokonsa ansiosta ei lainkaan häiritsevästi. Hän ei ollut ensikatsauksella bongannut tuttuja, mutta eiköhän tämä kauko-ohjattava kaunokainen houkuttelisi ennen pitkää paikalle mahdollisia uusia kavereita!