Mistä on pienet pojat tehty?

[Jacob King]

”En tiedä,” Freya vastasi ja käänsi katseensa Denaan, muttei vaivautunut nousemaan. ”Casper sen teki,” tyttö totesi kääntäen huomionsa takaisin ja kutitti kissan korvaa joka sen myötä alkoi nykiä, mutta kolli ei muutoin väräyttänyt viiksikarvaakaan.
Talon emäntä ilmestyi myös eteiseen, pyydettyään ensin poikaa pihalla olemaan varovainen, pitämään lelunsa kaukana ikkunoista.
”Niin, pikkuinen saa joskus hirmuisia energiapuuskia aterian jälkeen ja riehuu ympäri taloa. Siksi pidän kaiken erityisen särkyvän korkealla,” rouva totesi kurkistaessaan olohuoneeseen.

Hunter huomasi tutun auton ja kuskin saapuvan, joskin leikkinsä keskellä vasta kun tämä parkkeerasi portin eteen jalkakäytävän laitaan. Jacob katsahti poikaa joka oli parhaillaan ohjaamassa lennokkiaan takaisin alas, mutta ei sanonut tenavalle mitään vaan asteli suoraan ovelle. Muutama ohikulkija hiljensi vauhtiaan huomatessaan poliisikonstaapelin paikalla, mutta päättivät lopulta jatkaa matkaa. Vain yksi siviiliautolla ei vaikuttanut viralliselta vierailulta, ja siten ei varmaan olisi mitään mielenkiintoista sivustaseurattavaakaan.
”Rouva Alden?” mies kutsui eteisen puolelta, katsahtaen olohuoneen suuntaan josta talon emäntä löytyikin kissansa ja Freyan viereltä. Mielessään hän kiitti onneaan, ettei kyse ollut uudesta naapurista. Eivät he rouva Aldenia varsinaisesti tunteneet, suhde oli yleisen naapurillinen. Pari sanaa tai pientä apua silloin tällöin ohimennen. Pinnallinen tuttavuus hyvissä väleissä – toivon mukaan vielä tämänkin päivän jälkeen.
”Hyvää päivää, herra King,” rouva vastasi, Jacobin mielestä silti yllättävän ystävälliseen sävyyn.
”Ensinnäkin, olen niin kovin pahoillani, että näin piti käydä. Mikä on tilanteenne nyt?” mies jatkoi, vakava ilmeensä vakavoituen entisestään hänen tarkkaillessaan naapurinsa vammoja. Hän ei tiennyt miten tämä saattaisi peittää noin mehevän mustelman poskessaan, niin paljon meikkejä kuin naisilla joskus tuntuikin olevan saatavillaan.
”Ei satu enää kovinkaan paljoa, paitsi niskaani jota en saa lainkaan käännettyä oikealle,” rouva vastasi astellessaan eteiseen. ”Ei se kuitenkaan tunnu tavallista niksahdusta pahemmalta,” hän lisäsi.
”Olen hyvin pahoillani, vannon että näin ei käy toiste,” Jacob vakuutteli myötätuntoisena ja tunnusteli varovasti naisen niskaa.
”Toivottavasti...” rouva Alden mutisi, mutta lsiäsi vielä että oli jo sopinut asian pojan itsensä kanssa. Jacob henkäisi kireänä, sillä niin hyvin kuin tämä tilanne olikin ilmeisesti jo edennyt ja niin ymmärtäväiseltä kuin naapurin rouva vaikuttikin, tämä oli silti äärimmäisen epämiellyttävää.
”Niin koulutettuja kuin olemmekin ensiavussa, koen että niskavammat on parempi jättää ammattilaiselle,” hän totesi, ”Vien teidät terveyskeskukseen, jos tahdotte? Voimme sopia korvauksista matkalla, jotta pääsette tästä tuskasta eroon mahdollisimman nopeasti...”
Kysymyksen hän esitti kuitenkin retoriseen sävyyn, sillä kukapa olisi ehdoin tahdoin halunnut odottaa lukuisia tunteja että niskansa palautuisi ennalleen kun muitakin vaihtoehtoja oli. Etenkin, kun vamma ei ollut omaa syytään.
”Kyllä, kiitos,” rouva Alden henkäisi helpottuneena tilanteen etenemisestä. ”Voisitteko auttaa minua kasaamaan käsilaukkuni ja muut tavarani? En mielelläni kauheasti heiluisi nyt,” hän pyysi.
”Dena, voisitko?” Jacob pyysi, katsahtaen ystäväänsä. ”Minun tarvitsee puhua poikani kanssa...” hän huokaisi kireän siirtyessään takaisin pihaan.

”No niin, herraseni, kuinkas tässä näin pääsi käymään?” hän tiedusteli tiukasti, katse alhaalla vekarassa, ohjatessaan tätä olkapäästä hieman sivummalle. ”Enkö tehnyt asioita tarpeeksi selväksi eilen?”
Hunter nielaisi tyhjää ja tuijotti sylissään pitelemäänsä lennokkiaan, miettien kuumeisesti oliko tuohon olemassa hyvää vastausta mutta sai mieleensä jatkuvasti vain yhden asian.
”Minä kyllä katsoin kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitin tien,” poika intti puolustuksekseen mitä tuli Denan puhelussa väittämään seikkaan.
”Huolella?” mies tarkensi, arvaten vastauksen jo valmiiksi tai ennemminkin ettei saisi sitä.
Hän huokaisi ja pudisti päätään toivottomana. "Muistahan, että vaikka kyse onkin asuinalueen kadusta jolla yleensä ihmiset ajavat hyvin hiljaa, kaikki eivät välttämättä noudata liikennesääntöjä," hän sanoi painokkaasti. Millä ihmeellä 8-vuotiaan pojanviikarin ikinä saisi käyttäytymään mallikelpoisesti alusta loppuun uuden lapsenvahdin seurassa, sen sijaan että yrittäisi kiemurrella mahdollisimman monesta säännöstä? Ei varmaan mitenkään eikä hän oikeastaan sitä olut odottanutkaan, mutta oli toivonut ettei poika heittäisi liikenneturvallisuuden perussääntöjä jorpakkoon. Edes hiljaisella kotikadulla.
”Isi, vannon etten tee niin enää. Enkä tarkoittanut satuttaa ketään!” Hunter jatkoi hieman hätääntyneenä, jälleen koiranpentukatse silmissään, suunnattuna ylös. Mies oli hyvin pitkä ja hän ikäisekseen hieman lyhyt, päälakensa ylsi juuri ja juuri tämän vyötärön korkeudelle. Jututtaakseen poikaa hieman mukavammin, Jacob laskeutui kyykkyyn tämän eteen mikä toi heidän silmänsä samalle tasalle.
”Et tietenkään,” hän totesi lempeämmin, ottaen uudestaan katsekontaktin. ”Mutta rikoit tahallasi sääntöä jonka tunnet varsin hyvin,” hän jatkoi jälleen ankaraan sävyyn, viitaten seinän vieressä lojuvaan jalkapalloon. ”Olimme läpeensä onnekkaita. Tämä mukava rouva ei aio nostaa tästä isompaa numeroa, eikä vaikuta saaneen hirvittävän vakavia vammoja.”
Vaikka poika oli alle kymmenvuotias eikä siksi voisi saada varsinaista rikoshistoriaa, tällaisesta olivi soinut syntyä suhteellisen isoja ongelmia jos uhri ei olisi uskonut tapahtumaa onnettomuudeksi.
”Onnekkaita, poika,” Jacob painotti kun Hunterin katse viipyili harkitsevasti ulko-oven suunnalla.
”Katsokin, ettei tällaista tapahdu uudestaan,” mies jatkoi yhä ankarampaan sävyyn, vetäen pojan huomion takaisin. ”Vaikka Dena on ensimmäistä kertaa lapsenvahtinanne eikä tiedä jok'ikistä sääntöämme, hän on aikuinen eikä ole tyhmä.”
Hunterin katse oli tiiviisti liimautunut lentokoneeseen sylissään, jota hän hypisteli. Vaikka poika olikin selkeästi hieman häpeissään tempauksestaan, joku olisi voinut luulla ettei tämä kuunnellut vaan keskittyi miettimään mitä itse sanoisi seuraavaksi. Mutta poliisikoulussa oli aikoinaan perusteellisesti opeteltu äänenkäyttöä, johtuen siitä että heillä oli lupa käyttää fyysistä voimaa vain tarvittaessa. Jokainen akatemiasta valmistunut osasi käyttää ääntään niin järkkymättömällä ja vahvalla auktoriteetilla että paatuneimmatkin rikolliset kuuntelivat ja yleensä tottelivat komentoja, saati nyt sitten lapset. Siihen kun lisättiin se tosiseikka, että tämä oli hänen oma lapsensa jonka hän oli tuntenut yli kahdeksan vuotta, hän oli varma tämän jakamattomasta huomiosta.
”Tästä eteenpäin odotan, että kunnioitat häntä lapsenvahtina ja tottelet häntä tasan yhtä paljon kuin kummivanhempiasi,” hän jatkoi, tietäen että olisi täysin turhaa vaatia samaa kunnioitusta mitä muksut antoivat vanhemmilleen. Lapsenvahti oli kuitenkin vain lapsenvahti, äiti ja isä olivat lapsen maailmassa aivan toinen juttu. Hunter nyökkäsi vaisusti, harkiten uudestaan illan suunnitelmiaan.

”Hyvä on, poika. Kuulin että olet jo sopinut asian rouva Aldenin kanssa, mikä on oikein hyvä juttu. Vaan jotakin pitäisi tehdä pienille pojille, jotka tahallaan rikkovat sääntöä, vaarantaen omansa ja muiden turvallisuuden, epäkunnioittavat yksityisalueita ja rikkoen toisten omaisuutta...Melko vakava syntilista, eikö?” Jacob jatkoi merkitsevän harkitsevaan sävyyn, ja yhtäkkiä Hunter tiesi tasan tarkkaan mitä sanoa.
”Anteeksianteeksianteeksi isi vannon että olen kiltti täysin koko illan! Olen!” poika vuodatti yhteen hengenvetoon, laajentuneet silmänsä isänsä silmissä ja hyppi tasajalkaa hermostuneena.
Jacobin ankara ilme ei värähtänytkään, mutta äänensävynsä muuttui hieman lempeämmäksi.
”En aio antaa piiskaa,” hän ilmoitti vakaasti, saaden Hunterin hieman rauhoittumaan. Vaikka poika saattoikin ehkä ansaita ainakin pienen selkäsaunan, hän oli matkalla tullut tulokseen ettei se tällä kertaa tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Sen olisi pitänyt muun muassa odottaa seuraavaan aamuun eli liian kauan, ja tämä oli niitä tilanteita joissa hän näki ainakin pienen mahdollisuuden yksinään muiden keinojen tehoamiseen tarpeeksi hyvin.
”Ensinnäkin, taskurahasi on jäissä seuraavan kuukauden, korvaukseksi rouva Aldenin astiastosta.”
Tietenkään se ei kirjaimellisesti kattaisi sitä, mutta kyse olikin muodollisesta osallistumisesta korvaukseen. Vaikka poika kohautti olkiaan, tämän kasvojen ilme kertoi että päätös ei ollut lainkaan mitätön.
”Ja varsinaisella tempauksellasi ja kärsimättömyydelläsi varmistit, että leikkiaikasi lyhenee. Menet nukkumaan samaan aikaan kuin siskosi, koko viikon.”
”Viikonloppunakin?!” Hunter lähes huudahti ja tuijotti isäänsä järkyttyneenä.
”Kyllä, viikko kestää seitsemän päivää,” Jacob vahvisti tiukkana. Olisihan viikon tosiaan voinut tulkita viiden päivän kouluviikkona.
”Ja se tarkoittaa ei leluja, ei sarjakuvia, valot pois viimeistään viisitoista yli,” hän tarkensi viimeisetkin epäselvyydet pois.
”Mutta- mutta se ei ole reilua!” tenava ilmaisi mielipiteensä jokseenkin kiukkuiseen sävyyn. Vaikka hän olikin kiitollinen siitä että voisi huomenna istua koulun penkillä mukavasti, oli liian kurjaa menettää kokonainen tunti vapaa-ajasta – etenkin kauniina kevätpäivänä.
”Mitä? Haluatko kaksi viikkoa?” Jacob tiedusteli rauhallisena, Hunterin välittömästi sulkiessa suunsa tiukaksi viiruksi ja pudistaen päätään.
”Hyvä,” Jacob totesi ja laski katseensa pojan lentokoneeseen. ”Lelut pysyvät sitten repussasi, kunnes olette leikkikentällä.”
”Mutta, jos--” poika aloitti.
”Repussa,” Jacob keskeytti kärsivälliseen sävyyn. Hän ei enää jaksanut olla tippaakaan vihainen, eikä yllättynyt lainkaan vastaväitteistä.
”Joooo....” Hunter myöntyi vaisusti, katsoen rakasta lennokkiaan.
”Toivon sinulle hauskaa iltaa, kamu,” Jacob sanoi iloiseen sävyyn, nousten samalla ylös.
”Mutta en halua tällaisia puheluita enää, onko selvä?” hän lisäsi vielä tiukasti, vieden kämmenensä pojan kutrien läpi jotta tämä katsoisi ylös.
”Kyllä, sir,” Hunter vastasi, väläyttäen isälleen suloisen hymyn.
Ei Jacob odottanut pojan kykenevän pitämään hetki sitten tekemäänsä lupausta täydellisestä käytöksestä läpi illan, mutta oli melko vakuuttunut että suuremmilta välikohtauksilta vältyttäisiin.

”Isi! Isi! Saadaanko me kissa? Pliis, pliis pliis!” Freya hihkui innokkaana, juostessaan ulos Jacobin ja veljensä luo Casper käpertyneenä sylissään, kun oli katsonut tilanteen olevan lopuillaan.
Hunter tuijotti tyttöä ihmetellen mihin se 'lemmikki' jäi.
”Eikä kun koira! Koira voisi toimia talovahtinakin ja kaikkea!” hän päätti siis puhua kuin myös vain omasta puolestaan, kuin myös toiveikas katse suunnattuna Jacobiin.
”Emilian kissa vahtii heidän taloaan!” Freya muistutti.
”Mutta ei kissa pelota rosvoja!” Hunter intti.
Jacob naurahti tenavien kiihkeälle väittelylle ja kyykistyi takaisin näiden silmien tasalle.
”Kuulkaas nyt, rakkaani, tässä ei päätetä mitään. Mikä tahansa lemmikki on suuri vastuu,” hän puhui rauhallisesti ja rapsutteli kehräävän Casperin korvantaustaa. ”Enkä ole niin varma, että kumpikaan teistä on vielä valmis siihen.”
Tietenkin hän pitäisi päävastuun lemmikistä itsellään, mutta jos sellainen kummallekaan muksuista hankittaisiin niin kyllä kyseinen tenava saisi luvan ottaa merkittävästi vastuuta sen hoidosta itsekin.
”Jutellaan tästä lisää aamulla, okei?” hän lisäsi, katsoen vuoroin kumpaakin sisaruksista, kun kaksikko näytti siltä että alkaisivat kilpaa vakuuttelamaan muuta.