Mistä on pienet pojat tehty?

[Stephen Hunter King]

Freya kiirehti Denan perässä, ja oli lähes yhtä kauhistunut kuin veljensä, vaikkei hänellä ollut mitään tekemistä onnettomuuden kanssa. Lopulta hän seurasi veljensä jäljessä sisälle sillä ei halunnut jäädä yksin kun ei voinut edes auttaa rouvaa mitenkään. Hunter istahti tuolille naulakon viereen, synkeänä pyörittelemään sylissään jalkapalloa, jonka pomi mukaansa, ja tyttö lattialle tämän lähelle tutkimaan hiekkalelukassiaan ettei vaan mitään ollut jäänyt matkasta – nyt kun vielä oltiin lähellä kotia.
”Enkä juossut!” poika huudahti ärtyneen vastalauseen Denan raportoidessa tein yli juoksemisesta.

Jacob sanoi olevansa paikalla noin kymmenessä minuutissa, sulki puhelimen ja kävi ilmoittamassa tilanteesta tiiminsä kersantille, sopien että saapuisi seuraavana päivänä tai seuraavina päivinä sen verran aiemmin mitä tämän selvittelyyn aikaa kuluisi. Huokaisten hän asetti virkalakin päähänsä ja suuntasi pukuhuoneiden puolelle hakemaan autonsa avaimet. Hän ei vaihtanut univormua siviilivaatteisiin, tilanne kun ei kuulostanut niin pahalta että tässä loppupäivää menisi. Ehkä korkeintaan antaa naapurin rouvalle kyyti ensiapuun. Aikaa olisi säästynyt ilmiintymällä, mutta hän oli päättänyt sittenkin matkata töihin autolla jotta ehtisi täysin rauhassa vaihtaa univormuun ja muutenkin valmistautua ja aloittaa työt tasan kolmelta.
Käynnistäessään autoaan hän huokaisi uudestaan. Hän oli kyllä odottanutkin ainakin yhtä puhelua Denalta illan aikana – harva ensikertalainen onnistui selviämään pitkästä illasta täysin omillaan. Hän oli vain toivonut ettei puhelu koskisi varsinaista ongelmaa, vaan vain jonkinlaista epävarmuutta. Mutta joka tapauksessa hän ei ollut odottanut yhteydenottoa vaivaisen tunnin sisällä tenavien kotiutumisesta. Muutoinhan tämän olisi voinut hoitaa vain puhelimitse alustavasti, mutta kun nyt oli kyse vammautumisesta hänestä oli fiksumpaa ja vastuullisempaa käydä paikan päällä.

Dena ei ollut antanut aikaa aiemmin, joten välittömästi puhelun päättyessä Hunter kiirehti takaisin ulos.
”Rouva, olen tosi tosi tosi pahoillani, en tarkoittanut-;” hän aloitti palloaan sylissään rutistaen ja jatkoi ehdittyään naapurin rouvan luokse, ”Piti vain osua oveen, ei mitään muuta...” vekara totesi koiranpentukatse suunnattuna tahattoman uhrinsa kasvoihin.
”Tiedän,” nainen äännähti ahdistuneena. Hän ei pystynyt kääntämään päätään milliäkään oikealle ja yritys tuotti hirveää kipua, ja hieman myös vasemmalle kääntäessä mikä kuitenkin onnistui muutoin hyvin. ”Ajoitus oli vain hirvittävän huono..:” rouva mutisi tuskaisesti ja silmäkulmastaan poikaa katsoessaan hän tunnisti tämän ja muuriaidan viereen siirtyneen tytön. Kumpikin naapuruston tenavia, ja hän muisteli että tämä perhe oli viihtynyt kadulla jo useamman vuoden. Hän itse oli asunut tällä kadulla pidempään kuin useimmat nykyiset asukit, joten hän oli ehtinyt nähdä monien muksujen kasvavan nuoriksi aikuisiksi, omansa mukaan lukien.
Joka naapurustoon riitti niin sanottuja ”pahoja omenoita”, lapsia joiden vanhempia ei tuntunut kiinnostavan juuri lainkaan mitä jälkikasvunsa teki tai ehkä kohtelivat näitä huonosti toisessa ääripäässä. Mutta tämä kaksikko ei kuulunut niiden joukkoon. Tuo poika oli kyllä kiistatta koko naapuruston vilkkaimpia ja ilkikurisimpia viikareita – koko kortteli odotti joka vuosi etenkin Halloweenia erityisen suurella kauhulla, mutta poika ei vielä koskaan vaikuttanut vallattomalta ja ollut useimmiten kohtelias ja yksityisiä alueita kunnioittava.
”Saat anteeksi, kunhan pidät huolen etten enää ikinä näe mitään pallojasi pihallani,” hän totesi tiukasti ja niin lempeästi kuin kykeni kivuiltaan.
”Kyllä, kiitos, rouva,” Hunter myötäili hieman helpottuneena ja vaistomaisesti piilotti jalkapallon selkänsä taakse. ”Umm...Selviättekö te...tuosta?” poika kysyi hennolla äänellä. Nainen vaikutti olevan niin tuskissaan, että hän pelkäsi vamman olevan hurjempaa luokkaa.
”Kyllä, kyllä,” rouva vakuutteli kireänä, niskaansa varovasti hieroen. ”Tämmöiset hoituu itsestään muutamassa tunnissa, joskaan en aio kärsiä niin kauan,” hän kertoi ja henkäisi syvään.
”Hyvä...” Hunter totesi vaisusti ja perääntyi takavasemmalle. Synkeänä hän istahti nurmelle talon seinää vasten tuijottamaan palloaan syyttävästi. Ihan kuin sen olisi pitänyt tietää että ulko-ovi oli aukeamassa ja taianomaisesti muuttaa kurssiaan.
Rouva tunnusteli ja yritti hieroa niskaansa, yhä ärtyneenä muttei jaksanut kaiken päälle olla enää vihainen. Etenkin kun tempauksen takana oli noin nuori lapsi, ei hän muistanut – jos oli koskaan kuullutkaan – minkä ikäisiä nämä kaksi olivat, hän oli varma vain siitä että nämä olivat sisarukset. Mutta poika ei mitenkään voinut olla vielä edes kymmentä kesää vanha, minkä ikäiseltä hän olisi jo odottanut enemmän harkintakykyä. Ja niin teki Englannin lakikin, jonka mukaan kymmenes ikävuosi oli rikosvastuun raja, ikä jossa voisi päätyä oikeussaliin ja saada tuomion. Ei sillä että hänestä tässä mitään niin vakavaa oli, ei olisi nostanut syytettä vaikka poika olisikin kymmenvuotias. Selvä onnettomuushan tämä oli, vaikkakin olisi ollut helposti vältettävissä.

Vain minuutin kuluttua Hunterin hermostuneisuuden seuraksi liittyi uudestaan kärsimättömyys. Hän oli katsellut pikkusiskoaan joka oli istahtanut pihalle muurin viereen, purkanut hiekkalelukassiaan ja valmisti tyytyväisenä sora-ankkoja ja soratähtiä. Poika harkitsi liittyä seuraan, mutta se ei houkutellut tarpeeksi. Hän kun oli melkolailla kasvanut ulos tavallisista hiekkalaatikkoleikeistä. Mutta saisipa edes jotain muuta ajateltavaa.
Hän henkäisi syvään ja ärtyneenä, iskien palloaan maahan.
”Miksi sinun piti soittaa hänelle, tässä kestää ikuisuus!” poika valitti kovaan ääneen. Oltaisiin muutoin jo paljon lähempänä puistoa!
Hetken kuluttua talon emäntä kommentoi asiaan oman kantansa.
”Jos aikasi käy noin pitkäksi, voisit olla hyödyksi ja siivota sotkusi,” hän osoitti pihatiellä lojuvaa astiastonsa jäänteitä. ”Rikkalapio ja harja löytyvät eteisestä, toinen ovi oikealla,” hän lisäsi.
”Mut--” Hunter aloitti vastahakoisena, hän inhosi kaikkea siivoukseen liittyvää, jättäen kuitenkin vastaväitteet alkuunsa ja pallonsa odottamaan kömpiessään ylös. Homma kun ei ollut niin vaivalloinen, että kannattaisi heittäytyä hankalaksi tässä tilanteessa.
”Joo joo...” hän mutisi tympeänä lampsiessaan takaisin sisälle.

Oven takaa löytyi pimeä siivouskomero, huokaisten ja laiskasti tarttuessaan rikkalapioon ja siinä roikkuvaan harjaan poika hätkähti hieman tuntiessaan jonkin livahtavan jalkojensa välistä ulos kaapista. Hän katsoi taakseen ja seurasi onnettomasti ja äänekkäästi naukuvan oranssin lyhytkarvaisen kissan ripeää tassuttelua kohti ulko-ovea.
”Hyvänen aika! Missä sinä olet ollut??” touva huudahti kuullessaan kollin valituksen ja saadessaan sen silmäkulmaansa. ”Olen etsinyt sinua koko päivän!” hän henkäisi ja vaivalloisesti nosti jaloissaan nyt kiehnäävän ja puskevan rakkaan lemmikkinsä syliinsä niin kuten pystyi niskavammaltaan.
”Tuolla muiden pölyhuiskien kanssa komerossa,” Hunter ilmoitti astellessaan ulos ja aloittaessaan sirpaleiden lakaisun.
”Voi, anteeksi Casper-kulta! Et saisi hiiviskellä niin äänettömästi, tai oppisit edes mekastamaan jos jäät loukkuun. Äiti alkaa käydä vanhaksi, eikä aina muista käyneensä komeroilla,” nainen puheli ja halasi levotonta ystäväänsä hellästi, rapsutellen samalla korvan takaa. Karvakuono oli omaksi harmikseen yksi hiljaisimpia persoonia, niitä jotka tyytyvät enimmäkseen raapimaan halutessaan oven toiselle puolelle – eikä sitä välttämättä kuullut parin sadan neliön talossa jos vietti aikaa toisessa kerroksessa.
Hunterin kasvoille nousi leveä hymy ja hän hihitteli hilpeästi urakkansa keskellä. Hänestä oli ihan hullua että jotkut aikuiset pitivät itsejään lemmikkiensä äiteinä tai isinä. Ihan älytöntä! Ei hän tietenkään ollut koskaan tätä mielipidettään ilmaissut näille, mutta ei kyennyt huvittuneisuuttaan pitelemään.
”Kisu!” Freya hihkaisi iloisena ja kipitti emännän luo silittelemään karvapalloa, sen mouruamisen havahdutettua hänet leikeistään.
”Haluaisitko antaa Casperille ruokaa ja vettä?” rouva kysyi tytöltä, joka nyökkäili innokkaasti vastaukseksi.
”Kiitos paljon, tyttökulta. Hänen ruokansa ovat keittiön työtasolla. Jääkaapin ovesta löytyy myös lohdutukseksi kissanmaitoa. Semmoinen muovinen pieni purkki jossa on violetti korkki,” hän ohjeisti ojentaessaan kissan Freyalle.
Casper päästi hämmentyneen maukaisun tytön kuljettaessa sitä sisälle, mutta ei pyrkinyt maahan. Tyttö suukotti sen päälakea ja syleili lempeästi, ja muutenkin tämä aisti että uusi tuttavuutensa oli hyvin eläinrakas.
Hunterin lapioon ei mahtunut enää yhtään sirpaletta, joten jättäen loput maahan ja varovasti astellen hän seurasi siskoaan keittiöön ja kumosi sen sisällön alakaapin roskakoriin. Freya lässytti kissalle, touhutessaan innokkaasti sille ravintoa.
”Eikö olisi ihanaa, jos meilläkin olisi kisu?” tyttö kysyi veljeltään samalla kun kumosi pieneen kulhoon tonnikalan tuoksuista mönjää annospussista.
”Joo,” Hunter myönsi, ”mutta minä kyllä haluaisin mieluummin koiran,” hän lisäsi. ”Kissat ovat vähän tylsiä,” poika totesi. Koirien kanssa saisi juosta ja leikkiä paljon riehakkaammin ja niille sai opetettua enemmän kivoja temppuja!
”No...kerjätään sitten vain lemmikkiä? Isi sen kumminkin päättää mikä,” tyttö ehdotti kaataessaan kissanmaitoa toiseen kuppiin ja asetti ne lattialle työtason laitaa malttamattomana kuopivan Casperin eteen.
”Vaikka,” poika myöntyi kompromissiin istahtaen sitten alas silittelemään tyytyväisenä kehräävää kissaa, täysin unohtaen että pihatiellä lojui vielä puolet raunioista.
”Minä, minä!” hän hihkaisi Freyan nostaessa vesikulhon, nappasi sen tytöltä ja hyppeli tiskialtaalle täyttämään sen raikkaalla vedellä Freyan puolestaan istuessa katselemaan aterioivaa kissaa haaveilevin ilmein.