Mistä on pienet pojat tehty?

[Jacob King]

”Tottakai. Ja myös huvituksiin,” Jacob totesi ja lisäsi, ”Mutta vähemmän vakavat tilanteet ja ongelmat pyritään ensisijaisesti selvittämään jästikeinoin. Pidän tärkeänä opettaa ja totuttaa heidät siihen että taikuus ei ole aina saatavilla, ei edes aikuisille.”
Hän oli kyllä opettanut hengenhädässäkin selviytymiseen taiattomia keinoja jo jossain määrin, mutta opettaisi perusteellisemmin ja enemmän sitten joskus kun tenavat olisivat itsenäisempiä. Lähivuosien aikana ei kuitenkaan ollut todennäköistä että nämä päätyisivät sellaiseen tilanteeseen jossa ei olisi joku aikuinen lähellä.
Hän talletti ensiapu-pakkauksen takaisin lääkekaappiin ja kehotti taas Denaa seuraamaan.

”Tästä löytyy kaikki mahdollisesti tarvittavat numerot,” hän sanoi sisäeteisessä, osoittaen puhelinpöydällä lojuvaa paperiarkkia ja kävi sen läpi. ”Hätäkeskus, myrkynhallintakeskus, lastenlääkärimme – käytämme yksityistä...Muutamia lasten kavereiden numeroita, Potterit – siis heidän kummivanhempansa, Carrie, sekä minun asemani suora numero,” hän kävi läpi listan ja lisäsi, ”Hengenvaarassa tai mahdollisessa hengenvaarassa tietenkin ensisijaisena on hätänumero, mutta sen jälkeen tai muutoin tarvittaessa soitathan ensisijaisesti minulle. Olen todennäköisesti suurimmaksi osaksi aseman sisällä, mutta jos en satu olemaan ja asia on erityisen tärkeä niin kerro se kuitenkin - he tavoittavat minut kyllä poliisiradiolla.”
Sitten hän osoitti puhelinnumeroiden vieressä olevaa post-it-lappua jossa luki aseman nimi ja tarkka osoite. Olihan tärkeää että hänet, tai ylipäätään poliisin, saisi tarvittaessa tavoitettua muutenkin kuin puhelimella. Mutta Sutton ei välttämättä ollut Denalle kovin tuttu, joten hän tarkensi asiaa.
”Olen siis Suttonin poliisiasemalla, se on meitä lähin asema. Alle parin kilometrin päässä – noin parinkymmenen minuutin kävely. Helpoin reitti on tästä suoraan eteenpäin Westmead Roadin poikki Ringstead Roadille ja sen loppuun asti. jolloin päätyy Carshalton Roadille,” hän sanoi ja osoitti oikeaan suuntaan, ”ja siitä sitten oikealle ja taas suoraan eteenpäin kunnes asema on vasemmalla.”
Samassa post-it-lappusessa oli myös talon oma osoite ja puhelinnumero jotta ne saisi annettua nopeasti hätäkeskukseen, jos niin pahasti kävisi että hätänumerolle tulisi tarvetta. Sellaisissa tilanteissa kun herkästi jopa talossa asuva saattoi unohtaa sen osoitteen ja puhelinnumeron jos se ei lukenut silmien edessä.

”Ja tässä kuusi ja puoli puntaa,” hän ojensi lompakostaan vitosen setelin, punnan kolikon ja viidenkymmenen pennin kolikon. ”Pitäisi helpostikin riittää sinun ja heidän aterioihin ja jälkiruokiin,” hän sanoi, arvellen että tenavat kaikella todennäköisyydellä tahtoivat McDonaldsiin ”Ja kertalippuihin bussissa jos jostain syystä tarvitsette.”
Travelcard-kausilippuja hän ei lapsilleen lähes koskaan hankkinut sillä arkielämän suhteen kaikki tarvittava oli kävelymatkan päässä tai jopa autolla tarpeeksi nopeasti saavutettavissa. Joten sen vähän mitä lasten bussi- ja metromatkustukseen tuli tarvetta, kertamaksut olivat edullisempi vaihtoehto. Itselleenkin hän hankki Travelcardin korkeintaan kuukaudeksi kerralla jos sattui etukäteen tietämään erityisen paljon tarvetta Suttonin ulkopuolelle eikä hänellä juuri nyt ollut sitä. Tosin, sitä ei laillisesti voisi lainata toiselle henkilölle vaikka olisikin.
”Lähin puisto on tuossa noin puolen kilometrin päässä Benhill Roadilla. Muistaakseni olemme käyneet siellä yhdessä aiemmin?” hän sanoi ja osoitti peukalollaan takapihan suuntaan. Kyseinen puisto oli kirjaimellisesti heidän talonsa takana muutaman sivukadun ja tontin eristämänä.
Freya ei reittiä muistaisi, ja hän ei ollut täysin vakuuttunut että Hunter suuntaisi sinne omin päin jos saisi tilaisuuden harhaanjohtaa ulkoilun kaupunkiseikkailuksi.