Mistä on pienet pojat tehty?

[Jacob King]

”Se on okei,” Jacob vastasi kevyesti, eikä ymmärtänyt miksi Dena vaikutti tuolta. Tuskin moiseen tottui normaalissa arkielämässä kukaan jos ei toiminut paljon jonkun talovahtina tai hyvin pienten lasten vahtina. ”Harvempi varmaan onkaan. Tenavat voivat vastata. Ja myös käyttää puhelinta, kunhan eivät soita muualle kuin kaverilleen, minulle, äidilleen tai kummivanhemmilleen eivätkä roiku linjalla turhan pitkään tai jatkuvasti,” hän jatkoi ja viittasi sitten seuraamaan.
”Tule, tehdään pikainen kierros,” hän kehotti, vaikka huomasi kyllä että Dena vasta aloitteli kahvikupillistaian. Tämä ei kuitenkaan veisi kauan.

”Heillä ei ole lupaa käyttää tulitikkuja tai ylipäätään sytyttää tulta ilman aikuisen valvontaa, ei edes ulkona. Meillä on palohälytin tuossa,” hän kertoi ja osoitti ohimennen keittiön puolella oven edessä kattoon, ”ja toinen tuossa,” hän lisäsi sisäeteisessä osoittaen kattoon olohuoneen oven kohdalla.
”Jos tulipalo jostain syystä syttyy, kaksi palopeitettä ja vaahtosammutin löytyy täältä,” hän sanoi ja viittasi ulkoeteisen puolelle kyseisiin pelastusvälineisiin jotka roikkuivat seinällä sopivalla korkeudella myös lapsille helposti yltää.
Sitten hän viittasi Denaa yläkertaan.
Ohimennen hän mainitsi yläaulan perällä, makuuhuoneiden käytävällä, kaapiston ja kentia-palmun syvennyksen luona katossa vahtivan palohälyttimen. Sitten hän kuljetti Denan jokaisen makuuhuoneen läpi, osoittaen missä kohtaa kussakin oli palotikkaat.

”Ensiapupakkauksia meillä on kaksi. Toinen täällä yläkerrassa kylpyhuoneen korkeassa kaapissa ja toinen keittiössä,” hän siirtyi ohjeistuksen toiseksi viimeiseen vaiheeseen.
Keittiössä hän otti ensiapupakkauksen portaiden alla sijaitsevasta siivouskomerossa olevasta lääkekaapista. Pakkaus oli valkoinen keskikokoinen metallilaatikko jota koristi iso punainen risti ja sivuissa kaksi vahvaa kahvaa joista sitä oli helppo kantaa.
”Käydään vielä tämä läpi,” hän sanoi ja siirtyi takaisin pöydän ääreen.
Seuraavat minuutit kuluivat kattavan ensiapupakkauksen parissa, Jacob oli viimeksi viikonloppuna tarkistanut että kaikkea oli mukana ja että voimassaoloajan sisältävät litkut ja voiteet eivät olleet ylittäneet sitä, ainakaan liikaa. Pakkauksesta löytyi kaikkea; ensiapu-oppaan ja kaikenlaisen haavojen ja vammojen hoitoon tarvittavan kautta suupalaan tekohengityksen antamista varten mikäli jostain syystä ei halua tehdä sitä suoraan suusta suuhun, palasaippuaan, teräviin saksiin, hakaneuloihin, lämpömittariin ja muutamaan pariin muovihanskoja. Sekä pieni taskulamppu sisällään paristot ja lisänä varaparistot. Tähän aikaan vuodesta tosin sille tuskin tulisi tarvetta edes myöhemmin illalla.
Hän ei käynyt sisältöä läpi mitenkään yksityiskohtaisesti, halusi vain ääneen listata sekä visualisoida sen Denan mieleen jotta tarvittaessa pahemmassakin tilanteessa sitä saisi käytettyä nopeammin.
”Kumpikin näistä on myös lasten ulottuvilla, mutta heidän ei pitäisi koskea tähän jos ei ole oikeasti tarve ja sitä ei yleensä ole kun kotona on täysissä ruumiinvoimissa oleva aikuinen. Saippuaa, sakset, muovihanskoja ja taskulamppuja löytyy muualtakin talosta jos he jotain sellaista tarvitsevat,” hän lisäsi. Pakkaukset oli asetettu lasten ulottuville joitakin kuukausia sitten kun hän oli varma että kumpikin oli tarpeeksi kypsä ymmärtämään miten sen sisältöä ei saanut käyttää.
Koska oli täysin mahdollista että lapsenvahdillekin saattaisi sattua jotain, hän jatkoi vielä.
”Hunter tietää puhallus-painallus-elvytyksen perusteet ja olemme harjoitelleet sitä viimeisimmän vuoden aikana, mutta hän on vielä sen verran nuori ettei välttämättä osaa sitä täysin oikein. Mutta en odota etenkään näin pieniltä lapsilta hätätilanteessa mitään muuta pelastustoimintaa kuin hätänumeroon soittamisen ja tarvittaessa piiloutumisen tai ulos siirtymisen, ja kumpikin tietää millaisissa tilanteissa pitäisi soittaa ja mitä hätäkeskukseen kertoa.” He alkoivat opettaa hätänumeroon soiton ja tunnistamaan joitakin sitä vaativia tilanteita kummallekin kolmevuotiaasta lähtien. Yleensä keskuksen väki ymmärsi miten ja mitä minkäkin ikäiseltä hätääntyneeltä ja hämmentyneeltä lapselta saattoi pyytää ja mitä ei.
Tämä kaupunki oli yksi Lontoon turvallisimmista mitä tuli rikostilastoihin, ja hän varmisti aina että lapsenvahtinsa oli kaikin puolin tarpeeksi voimissaan, mutta monenlaiset hätätilanteet oli silti aina mahdollista ja tilastojen mukaan suurin osa onnettomuuksista sattui kotona.
Hän ei yleensä erityisesti pelännyt ikäviä sattumuksia, mutta ei myöskään aliarvioinut tosiasiaa että mitä tahansa voisi sattua milloin vain ja oli siksi aina pitänyt tärkeänä myös nuorten lasten hätänumeron käytön osaamista.