Mistä on pienet pojat tehty?

[Jacob King]

Kyseltyään tarkemmin tilanteesta, lähinnä Hunterin vammoista ja mistä vaaratilanteesta oli ollut kyse, Jacob totesi ”Olemme siellä muutamassa minuutissa,” vakavana, huolen sävyttämänä ja sulki luurin. Selvitettyään raportin vastauskeskuksessa, tämä luonnollisesti lähetti hänet työparinsa kanssa hoitamaan tilanteen.

Leikkipuiston penkillä Freya istui isoveljensä vieressä tätä syleillen, ja Hunter jonka adrenaliinitaso laski hurjaa vauhtia ei jaksanut työntää tyttöä pois vaikka tämän hätäily ja sankariylistykset tuntuivat vähän nololta. Etenkin kun heidän ympärillään parveili lapsia utelemassa tapahtumista. Normaalisti hän olisi ottanut siitä kaiken irti ja jopa liioitellut, mutta nyt asiaan oli jo puuttunut aikuisia ja jopa poliisi. Hän ei tuntenut oloaan kovin mahtavaksi juuri nyt. Poika keskittyi enimmäkseen tyrehdyttämään verenvuotoa nenästään, ensin pyyhittyään enimmät huuliltaan. Hän ei puhunut kenellekään sanaakaan, ei enää miettinyt edes lintua, vaan uupuneen oloisena murehti tulevia ja vastaili muiden kysymyksiin lyhyesti ja vähäisellä mielenkiinnolla. . Tylerin vanhemmat katsoivat parhaaksi pysyä toisen pojan kanssa tapahtumapaikalla, jottei vekaroiden temperamentit kuohahtaisi uudestaan ja samalla yrittää puhua poika antamaan puhelinnumeronsa tai vanhempiensa nimet mutta saivat tästä irti vain tämän oman etunimen, Zach.

Noin kolme minuuttia puhelun päätöksestä leikkikenttää lähimmälle portille pysähtyi poliisiauto valot vilkkuen ja hälytysääni ulvoen joka kuitenkin hiljeni auton sammuessa. Vaikka puhelu ei tullut hätäkeskuksen kautta, Jacob joka istui kuskin paikalla arveli että molempia hälytysvastauksen merkkejä kannatti käyttää. Liikenteessä oli parhaillaan pahin ruuhka-aika ja näin saatiin autoileva kansa väistymään tieltä ja kaasutettua paikalle hieman yli nopeusrajoituksen ja liikennevalojen väristä huolimatta. Vaikka tilanne oli soittohetkellä hallinnassa, se sisälsi teräaseen ja pahasti häiriintyneen esiteinin – ja ennen kaikkea hänen lapsensa – joten mahdollisimman nopea vastaus tuntui tarpeelliselta.
Jacob sammutti hälytysvalot ja nousi kuskin paikalta samalla kun työparinsa, 25-vuotias nuori konstaapeli, nousi matkustajan paikalta. Sopimuksen mukaan, Denan osoitettua missä välikohtauksen toinen osapuoli odotti, tämä siirtyi sinne Jacobin jäädessä lastensa ja lapsenvahtinsa luo.

Konstaapelien lähestyessä tenavajoukko hajaantui kauemmas. Pikaisen yleisvilkaisun jälkeen, Denaan, Hunteriin ja Freyaan, saapuessaan näiden luo, Jacob kyykistyi penkillä yhä istuvien lastensa eteen. Hän kuljetti rauhoittavasti kämmenensä Freyan vaaleiden kutrien läpi ja nosti toisella kädellään Hunterin leukaa joka oli parhaillaan katsomassa alas veriseen nenäliinaan.
”Hei, pyörremyrsky, mikä on olo?” mies kysyi vakavana.
”Ihan okei…” poika vastasi, pitäen vain hetken katsekontaktin.
”Anna kun katson,” Jacob nosti pojan leukaa uudestaan. ”Verta ei ainakaan vuoda enää. Sattuuko nenääsi tai mihinkään muualle?”
”Ei…paljoa. Niskaa ja nilkkaa vähän,” Hunter myönsi vastahakoisesti, isänsä varovasti tunnustellessa tämän nenää ja tarkkaillen hänen kasvojaan.
”Pystytkö kävelemään kunnolla?” mies jatkoi ja tunnusteli pojan niskaa, myös katsahtaen sitä.
”Kyllä.”
”Hmh…Nenäsi ei vaikuta murtuneen ja muutenkin että olet suhteellisen ehjä,” Jacob totesi hetken kuluttua. ”Hunter, sinä tiedät ettei saa tapella – etenkään jos toisella on teräase. Mitä oikein ajattelit?” hän nuhteli, pitäen poikaa leuasta pakottaen katsekontaktiin. Hän ei ollut lainkaan vihainen, vain hyvin vakava ja tiukka.
”Mutta, isi, hän satutti pikkulintua!” Hunter puolustautui, muttei läheskään yhtä vastaan väittävään sävyyn kuin useimmiten. ”Ymmärrän, ja olen hyvin ylpeä että välität eläimistä ja yrität auttaa,” Jacob totesi lempeämmin, ”mutta se ei muuta asiaa,” hän jatkoi jälkeen tiukkaan sävyyn. ”Täällä on lukuisia aikuisia jotka olisit voinut hakea avuksi. Poika, on valtava ero rohkeuden ja tyhmänrohkeuden välillä ja sinun valintasi oli jälkimmäistä,” Jacob jatkoi tiukasti ja entistä tyynemmin nyt kun oli varmempi että lapsensa ei ollut pahasti vammautunut.
”Älä enää ikinä tee noin. Koskaan,” hän painotti, keskittäen huomionsa tiiviisti ja sataprosenttisesti poikansa silmiin.
”En, isi,” Hunter vastasi vaisusti ja liikahti epämukavana, sulkien silmänsä. Vaikka oli selvää ettei isä ollut vihainen, häntä ahdisti että tämä oli joutunut pettymään häneen tällä tavalla. Lisäksi hän tiedosti muiden lasten yhä seuraavan tilannetta, meinaan kuka nyt ei olisi äärimmäisen kiinnostunut poliisin läsnäolosta.

”Isi, miksi se poika on niin ilkeä?” Freya helpotti hänen oloaan, ainakin hieman, kysymyksellään kääntäen miehen huomion itseensä. Silti Hunterilla oli aivan kauhea olo.
”Niin, hän yritti puhkaista silmäni!” Hunter lisäsi, järkyttäen siskoaan ja isäänsä lisää. Jacob tosin hallitsi oman tunnekuohunsa toisin kuin Freya jolla nousi kyyneleet silmiin.
Jacob huokaisi syvään, ankarasti pohtien miten selittää tällainen asia näin nuorille lapsille. Mies nousi ylös, istahti penkille Hunterin viereen, nosti pojan syliinsä ja veti tyttärensä kainaloonsa.
”Siihen voi olla monia vaikuttavia tekijöitä. En tiedä tästä pojasta vielä mitään, mutta useimmat hänenlaisensa ovat sairaita. Jos heillä sen lisäksi on vaikkapa huonot kotiolot, he saattavat päätyä tekemään huonoja valintoja,” mies selitti, Freyaan katsoen.
”Voitko sinä antaa hänelle lääkettä?” tyttö kysyi toiveikkaana.
”En. Mutta minä ja työtoverini pidämme kyllä huolta että hän pääsee lääkäriin joka voi auttaa häntä. On olemassa aivan erityisiä lääkäreitä jotka omistautuvat tämänkaltaisiin ongelmiin,” Jacob vastasi tytölle, lempeästi hymyillen. Hänen puhuessaan Hunter otti virkalakin hänen päästään ja laittoi sen omaansa, joskin se oli aivan liian iso. Lakki peitti kokonaan hänen silmänsä ja lähes kokonaan korvat.
Poika nosti lippaa ja yritti asettaa lakkia pysymään poissa silmiltään, kun kuuli isänsä puhuvan hänen suuntaansa.
”Teemme parhaamme varmistaaksemme ettei hän satuta enää ketään tai mitään toista,” mies totesi vakaasti, ottaen jälleen katsekontaktin, pojan silmien paljastuttua lipan alta.
”En etenkään anna hänen satuttaa sinua,” mies sanoi määrätietoisesti. ”Enkä sinua,” hän lisäsi käännettyään katseensa Freyaan ja painoi suukon tytön päälaelle.
”Pidätättekö te hänet?” Hunter uteli.
”Emme,” Jacob vastasi, kääntäen katseensa poikaansa. Mitään rikosta kun ei ollut tapahtunut, linnun ollen villi ja Hunter ei kärsinyt vakavampia fyysisiä vammoja ja oli ollut tappelun aloittaja. Kyse oli siis järjestyshäiriöstä. ”Mutta otamme hänet huostaan, kunnes saamme tavata hänen vanhempansa ja joka tapauksessa teemme raportin lastensuojelupalveluun.”
Freya oli jo silmin nähden rauhoittunut ja Hunterkaan ei vaikuttanut enää läheskään niin synkeältä ja ahdistuneelta kuin aiemmin vaan lähinnä uteliaalta kuten normaalistikin.
”Minun täytyy nyt mennä kumppanini seuraan selvittämään asiaa. Odottakaa tässä. Jos teillä tulee lisää kysyttävää, Dena varmaan voi vastata useimpiin?” Jacob totesi, nostaen kysyvän katseensa naiseen.

[Cullodena Aiken]

Dena oli helpottunut, kun Jacob tuli toverinsa kanssa nopeasti paikalle. Hän ei ollut odottanut ihan yhtä vilkasta iltaa ja toivoi, että yllätykset loppuisivat päivän osalta ja loppuilta sujuisi, suhteellisen normaalisti. Dena istui Freyan toisella puolella, kun Jacob kävi lastensa väliin. Dena kuunteli lapsia ja Jacobia tarkkaan, eikä sotkeentunut antamaan välihuomautuksia. Jacob oli paikalla ja lasten korkein auktoriteetti sillä hetkellä.
Kun Jacob teki lähtöä työtoverinsa ja toisen osapuolen luo, Dena nyökkäsi tuon sanoille ja sanoi: "Kysyä saa tottakai, vastaan niin hyvin kuin osaan." Cullodena hymyili Jacobille ja tuon lapsille.

[Stephen Hunter King]

Jacob nosti pojan sylistään takaisin penkille ja suuntasi työtoverinsa luo. Zach, jota poliisin kutsuminen ei juurikaan ollut liikuttanut, ei vieläkään ollut suostunut antamaan koko nimeään saatikka vanhempiensa tietoja. Mutta oli paljastanut olevansa kaupungissa vierailulla tätinsä luona, mikä oli aiheuttanut lisäkysymyksiä sillä kouluissa ei ollut loma-aika ja poika ei taatusti ollut vielä ohittanut pakollisen kouluajan vuosia. Jacob, jolla oli huomattavasti vanhempana ja paljon kokeneempana viranomaisena paljon vahvempi auktoriteettinen olemus ja kokemusta myös häiriintyneille lapsille puhumisesta, sai pojasta irti vielä että tämä oli 13-vuotias ja kotiopetuksessa sekä tämän kotikaupungin. Poika asui Lontoon ulkopuolella joten he päättivät ensin pyrkiä saamaan yhteyden tämän tätiin, mutta Zach ei suostunut antamaan tämänkään numeroa. He pyysivät häntä toistamaan oman nkökulmansa tapahtuneista. Zach väitti löytäneensä linnun loukkaantuneena ja yrittäneensä auttaa sitä, kun Hunter oli ilmestynyt estämään sen ja heittämään häntä jalkapallolla kasvoihin ja muutenkin hyökkäämään ja että veitsi oli Hunterin.

Konstaapelit katsahtivat toisiaan huolestuneina sillä poika kertoi kaiken kirkkain silmin. Jacobin kirjatessa asioita muistiin, nuorempi konstaapeli muistutti ystävälliseen sävyyn että vaikka useimmat ihmiset saattoivatkin uskoa, poliisille oli turha valehdella sillä heidän koulutuksessa ja uran aikana heidän silmänsä harjoitettiin poimimaan ihmisten kasvoilta niin sanottuja mikroilmeitä jotka paljastivat jos joku valehtelee. Ja että he tarkkailivat niiden varalta aina jos pitivät mahdollisena että kuulusteltava välttelee totuutta. Ei se tietenkään poikkeuksetta onnistunut, jos kyseinen ihminen uskoi valheeseen itse tai ei yksinkertaisesti tuntenut mitään valehtelun suhteen, mutta toinen asia oli kerrottu tarina jonka yksityiskohdat tuppasivat muuttumaan joka kerta kun se toistettiin jos se oli epärehellinen. Lapsilla oli usein vaikeuksia pitää edes totuus johdonmukaisena, saati sitten valhe. Zach oli näyttänyt sekä mikroilmeitä että muuttanut tarinansa paria yksityiskohtaa siitä kun ensin oli kertonut sen hänelle.
”Zach,” Jacob sanoi tyynesti ja määrätietoisesti, laskeutuen pojan silmien tasalle. ”Hunter on minun poikani, ja tiedän ettei hänellä ole minkäänlaista taskuveistä,” hän lisäsi viimeisen naulan valheen arkkuun. Pojan itsevarmuuden ja tyyneyden karistessa hurjaa vauhtia, mies jatkoi yhä tyynesti ja vakaasti, mutta paljon lempeämmin.
”Zach, me emme aio rangaista sinua vaan vain auttaa,” hän sanoi, pitäen katsekontaktin, ”Mitä pikemmin kerrot tätisi yhteystiedot sitä nopeammin pääset kotiin.”

Lähes välittömästi Jacobin poistuttua tenavajoukko parveili takaisin, tällä kertaa pommittaen molempia sisaruksista kysymyksillä siitä miten jännittävää oli, kun isä työskenteli poliisivoimissa. Moni olisi halunnut kokeilla virkalakkia, muta Hunter omi sen itselleen.
”Saatteko te matkustaa poliisiautossa?” yksi kuusivuotias poika kysyi.
”Joskus,” Hunter vastasi innoissaan. ”Ja leikkiä valoilla!”
”Montako elämää hän on pelastanut?” kymmenvuotias tyttö henkäisi ihastuneena.
”Ainakin tuhat!” Freya vastasi, ja Hunter korjasi, ”Ei vaan kaksi tuhatta!”
Kumpikin sisaruksista loisti ylpeyttä, he olivat aina ajatelleet isänsä suorastaan supersankariksi mutta kummallakaan ei ollut aavistustakaan montako henkeä tämä oli uransa aikana pelastanut. He tiesivät vain että tämä oli palvellut poliisivoimissa melkein viisitoista vuotta mikä oli kummallekin käsittämättömän pitkä aika, ollen paljon pidempi kuin mitä kumpikaan heistä oli tässä maailmassa edes elänyt.
”Hän pelasti myös Denan hengen!” Hunter ilmoitti. ”Hei, et ole vielä kertonut minulle siitä. Kerro nyt!” poika totesi kääntäen katseensa Denaan, nostaessaan taas virkalakin lippaa sen keikahdettua jälleen silmille.. Olisihan hän voinut siitä isältäänkin vuosien kuluessa kysyä, mutta hän oli täysin unohtanut tähän asti.
”Joo, kerro siitä nyt!” vekarajoukko hihkaisi, Freya mukaan lukien, jokaisen utelias katse suunnattuna Denaan.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi tenavasakkia hymyillen. Hänestä oli suloista, miten Jacobin lapset tuntuivat vertaavan isäänsä supersankariin ja nuo vastasivat kysymykseen.
Cullodena istuutui lasten väliin ja kuunteli noiden juttelua. Kun hän yhtäkkiä havahtui siihen, että koko lapsilauma uteli, miten tuo poliisi oli pelastanut hänen henkensä.
Dena hymyili lapsille lempeästi ja hengitti syvään, hän oli tullut sitä hetkeä ajatelleeksi kun oli nähnyt kottaraisen.

"Minä olin silloin 15-vuotias ja elämäni oli kovin kaaottista. Äitini kuolemasta oli 5 vuotta ja sisälläni oli kauhea tunnemyrsky. Tunnekuohuksissani karkasin kotoa ja eksyin alueelle, jossa äitini oli kuollut. Eksyin sinne ja olin hyvin huonossa kunnossa. Kun Jacob sitten löysi minut sattumalta ja järjesti minut sitten hoitoon. Ilman häntä minä olisin kuollut nopeasti sinne sivukujalle mistä hän minut löysi. Hän otti ritarillisesti minut käsivarsilleen ja kantoi auringonlaskuun... Eikun sairaalaan", Dena kertoi lapsille.  
Hän kuitenkin jätti kamalimmat kohdat kertomatta, mutta äitinsä kuoleman hän mainitsi, sillä kuolema oli kuitenkin osa elämää. "Jos hän ei olisi minua pelastanut, en olisi koskaan voinut sanoa läheisilleni, että rakastan heitä ja arvostin kaikkea, mitä he olivat eteeni tehneet. Muistakaa tekin lapset, näyttää perheellenne kuinka rakastatte heitä. Pieni ele ja tottelevaisuus ovat hyviä keinoja näyttää se. Vaikka se olisi vaikeaa, niin he kuitenkin asettavat säännöt, koska rakastavat teitä ja haluavat, että olette turvassa", Dena sanoi lempeästi hymyillen. Dena lisäsi vielä: "Minä en kuunnellut ja totellut omaa setääni ja siksi jouduin hengenvaaraan."

[Stephen Hunter King]

Koko joukko kuunteli tarinaa intensiivisesti ja jakamattomalla huomiolla, tytöt huokaisten ihastuneena ritarillisessa kohdassa. Freya loisti, jos mahdollista, vieläkin ylpeämpänä, muiden tavoin kuvitellen isänsä romanttisen keskiaikaisen prinssin asuun kantamassa hädässä olevan neidon turvaan.

”Oliko sinun äiti kipeä niin kuin sinä?” Hunter uteli, kuin myös täysin tarinaan uppoutuneena. Hänelle ja varmasti muillekin porukassa huono kunto ja sairaala oli yhtä kuin kamalan korkea kuume tai jotain vastaavaa luonnollista.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi lempeästi hymyillen lapsia. Freya varsinkin näytti todella ylpeältä, kuullessaan isänsä ritarillisuudesta. 
"Äitini ei ollut sairas, mutta minä lopulta sairastuin, kun ikävöin häntä niin kovasti. Vaikka minä nytkin ikävöin äitiäni kovasti, niin enää minä sairastu samalla tavalla. Se on vakava sairaus, mutta sen voi voittaa. Niinkuin vesirokon", Dena sanoi lempeästi lapsille. "Minä voitin sen sairauden, koska Jacob järjesti minulle sellaista apua, joka paransi minut", Dena kertoi lapsille. 

Cullodena nosti toisen kätensä Freyan taakse ja sanoi: "Jacobin kaltaisia ritareita ei ole liikaa. Siksi heitä täytyykin kunnioittaa paljon."
Nuori nainen katsoi lapsia ja sanoi: "Muuta kerrottavaa minulla ei siitä ole. Jacob on yksi parhaimpia ystäviäni ja olen todella iloinen, kun olen saanut tutustua häneen uudestaan vuosien jälkeen."

[Stephen Hunter King]

Nuorempi konstaapeli talutti Zachia leikkikentän ohi partioautolle ja teki nopean taputteluetsinnän varmistaakseen ettei tällä ollut enempää aseita taskuveitsen lisäksi joka oli talletettu hänen taskuunsa. Poika asettuisi matkan ajaksi takapenkille.
”Jaahas. Menkääs nyt siitä, tenavat. Tämä ei ole show,” hän komensi ja hätisti portille ja aidan viereen hissukseen parveilleet lapset, Hunter mukaan lukien, pois paikalta. Osa vanhemmista myös nouti jälkikasvuaan pois, ajatellen joko näiden häiritsevän, olevan potentiaalisesti vaarassa, tai muuten vaan epäsopivaa käytöstä.

Hunter riensi takaisin penkille siskonsa ja Denan luo, isänsä virkalakki yhä päässään heiluen.
”Mitä sinun isäsi tekee työkseen?” Freya parhaillaan kysyi, kauniit siniset silmänsä napittaen uteliaasti ylös naiseen.

Jacob oli jäänyt vielä kauemmas nurmialueelle pensaiden ja puiden luo jututtamaan Tyleria ja tämän vanhempia, vuolaasti kiitellen näitä Hunterin auttamisesta ja kehaisi Tyleria hyvin fiksuksi ja reippaaksi pojaksi, ja lopulta päästi nämä matkoihinsa sillä heitä ei asemalla tarvittaisi. Olihan Hunterkin reipas ja osasi olla fiksu, mutta kyllä siinä viikarissa oli myös peräänkatsomista, välillä jopa hieman keskivertoa tenavaa enemmän.
Hän oli jo aluksi nähnyt haavoitetun linnun, mutta sen oli annettu piilotella pensaan kätköissä jossa sillä oli joskin vähän, mutta varmasti, turvallinen olo. Hän oli vakuuttanut Tylerille että lintu saisi apua mahdollisimman pian. Että hänen ystävänsä oli eläinlääkäri ja voisi ottaa sen hoiviinsa. Hän ei oikeasti tuntenut ketään eläintohtoria eikä aikonut antaa tyttärensä nähdä lintupoloista tässä tilassa. Mies kyykistyi pensaan luo ja siirsi sen oksia sivuun. Onnettomana ja hätääntyneenä kottarainen alkoi livertää ja pyrki syvemmälle pensaan suojiin.
”Ei mitään hätää, pikkuinen…Kohta on parempi olla,” mies puhui hiljaa ja myötätuntoa huokuvaan sävyyn, ottaessaan sen hyvin rauhallisesti, varoen ja hellästi käsiinsä ja polvistui hetkeksi.

Hän piteli tärisevää höyhenpalleroa sylissään ja tunsi sen pienen sydämen läpättävän hurjasti. Jacob rukoili ettei se saisi sydänkohtausta, samalla kun otti taikasauvansa esiin virkapukunsa takin sisätaskusta jota hän oli laajennustaialla suurentanut sisäisesti. Hän kosketti linnun loukkaantunutta jalkaa ja raadeltua siipeä hyvin kevyesti sauvansa kärjellä ja lausui äänettömästi parannusloitsun.

Kottaraisen liverrys muuttui tuskaisesta ja kauhistuneesta hämmentyneen kuuloiseksi, mutta yhä se vapisi ja sen sydän löi aivan liian kovasti. Jacob ei aikaillut, vaan nosti linnun niin lähelle puuhun asetettua linnunpönttöä kuin ylsi ja päästi eläimen irti. Kottarainen pyrähtikin pikavauhtia pesän luo ja livahti kolosta sisään, kadoten sen pimeyteen. Mies henkäisi helpottuneena, hetken kuunneltuaan sen liverrystä jonka sävy muuttui iloisemmaksi ja kuoroon liittyi joukko pienempiä piippauksia. Se oli selvästikin äiti joka oli juuri päässyt poikastensa luo, hän totesi ja hymyili itsekseen lämpimästi. Sen siipi ja jalka olisivat kyllä huomattavan arat pari päivää kuten parannusloitsujen myötä aina oli, mutta eiköhän se selviäisi. Lintujen tuottaman taustamusiikin säestämänä hän alkoi metsästää poikansa jalkapalloa läheisten pensaiden ympäriltä.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi lapsia, joiden vanhemmat alkoivat hakea noita pois. 
Freyan kysyessä hänen isänsä työtä, Dena huokaisi syvään ja katsoi tyttöä: "Äitini kuoltua, isäni muuttui paljon. Nuo muutokset veivät hänet vankilaan, jossa hän tulee olemaan aina."
"Elämä tekee joskus sellaisia koukeroita, että kaikki voi muuttua hetkessä ja muuttaa monen ihmisen perusluonteen täysin", Dena selitti lapsille. "Mutta minun setäni on minulle kuin isä. Hän huolehti minusta silloin, kun minulla ei ollut ketään muuta. Hän on eläkkeellä, mutta työskenteli joskus sekatyömiehenä", Cullodena kertoi lapsille.

[Jacob King]

Vankila oli niin odottamaton vastaus, ettei kumpikaan sisaruksista heti kysellyt enempää, pohtivat vain ankarasti asiaa. Hunterin ajatukset harhailivat jo muualle hänen katsellessaan Zachin ja nuoremman konstaapelin suuntaan.
”Kaikki on hoidossa nyt,” Jacob totesi saapuessaan takaisin penkille ja ojentaessaan jalkapalloa pojalleen.
”Onko lintunenkin kunnossa?” Freya kysyi ja kääntyi penkillä toisin päin, polvilleen seisomaan.
”Kyllä, kulta, minä paransin sen ja päästin linnunpöntön suojiin,” Jacob vastasi, ”Kuulosti siltä kuin sillä olisi siellä poikasia,” hän lisäsi.
”Jee! Haluan nähdä!” sisarukset huudahtivat yksiäänisesti, Freya oli jo pompannut jaloilleen penkiltä ja Hunter juuri saanut pallonsa verkkokassiin ja tarttunut isänsä käteen, yrittäen vetää nurmialuetta kohti.
”Ei nyt,” Jacob sanoi, ”Lintuparka on kokenut jo ihan liikaa tänään. Paras antaa niiden olla rauhassa.”
Välttääkseen turhat vastaväitteet hän lisäsi saman tien.
”Voitte tulla huomenna Julien kanssa takaisin ja katsoa sitten. Samalla voitte tuoda niille siemeniä.”
”Mahtavaa!” Hunter hihkaisi ja lopetti vetämisen.
”Voimmeko ottaa yhden poikasen lemmikiksi?” Freya kysyi toiveikkaana.
”Ei, rakas, ne ovat villejä lintuja ja kuuluvat luontoon,” Jacob totesi lempeästi.
Freya mutristi huuliaan, mutta ei vaikuttanut mahdottoman harmistuneelta.
”Isi, voinko valvoa yhdeksään? En kuitenkaan saa unta kahdeksalta ja miettisin vain tuota poikaa ja lintua,” Hunter pyysi, nykien Jacobin kättä josta yhä piti kiinni, ja katsoi ylös.
Jacob katsoi hetken poikaa, punniten kumpi vaikutti juuri nyt fiksummalta – aiemmasta rangaistuksesta kiinni pitäminen vai tämän illan aikataulun uudelleen järjestely.
”Hyvä on, mutta Dena voi lähettää sinut petiin aiemminkin jos vielä tempaiset jotain typerää kuten tämä ja naapurin tädin juttu. Ja tämä pätee sitten vain tänä iltana. Loppu viikon ajan menet vuoteeseen kahdeksalta, onko selvä?”
Hunter nyökkäili innokkaasti, leveä hymy kasvoillaan ja virkalakki keikkuen jälleen silmille.
”No, ollaan sitten taas normaalissa aikataulussa. Freya petiin kahdeksaksi ja Hunter yhdeksäksi,” Jacob vahvisti, kääntäen katseensa Denaan. ”Vie heidät nyt kotiin ja pysykää siellä loppuilta. Saat todennäköisesti rauhallisemman loppuillan, ja he terveellisemmän päivällisen. Kävin tänään ruokakaupassa joten vaihtoehtoja pitäisi olla, jos haluat kokata mutta toki pakkasestakin jotain löytyy.”

[Cullodena Aiken]

Cullodena katsoi lapsia ja paikalle tullutta Jacobia. Kun Hunter ja Jacob kävivät keskustelun nukkumaanmenoajasta, Dena tarkkaili vierestä ja nyökkäsi sitten, kun Jacob vahvisti, että poika saisi valvoa yhdeksään.
Jacobin kehoittaessa Dena ja lasten poistuvan kotiin, hän ei inttänyt vastaan, ehkä oli jopa helpottunut. "Selvä, otetaan tavarat ja lähdetään kotiin. Voidaan sitten katsoa mitä ruokaa saadaan aikaiseksi", Dena sanoi hymyillen lapsille.
Hän otti oman laukkunsa olalle ja katsoi sitten lapsia ja Jacobia sanoen: "Näemme sitten työvuorosi jälkeen."

Kalinda oli ollut muiden lasten kanssa utelemassa tapahtumia ja hän lähti sitten kummisetänsä ja hra Cottonin kanssa pizzeriaan. Hän kertoi, mitä Dena oli kertonut heille ja Filip sanoi: "Tasan ei käy onnenlahjat."

[Stephen Hunter King]

”Hunter, yksi juttu vielä,” Jacob sanoi ennen kuin tämä ehti lähteä Denan ja siskonsa perään hiekkalaatikolle. Mies kyykistyi alas, ollakseen melkein pojan silmien tasalla.
”Jos sinua alkaa heikottaa ta tulee muuten huono olo, nenäsi alkaa vuotaa uudestaan verta tai on muutoin epätavallisia kipuja, kerrothan siitä heti Denalle. Ei mitään väliä kuinka myöhä on, kerro välittömästi,” hän ohjeisti, pitäen poikaa hellästi käsivarsista.
”Kerron,” Hunter lupasi, yhä reippaana ja tyytyväisen oloisena.
”Hyvä,” Jacob totesi, ”Anna hali,” hän sitten pyysi, rakastavan hymyn kera. Hetken lämpöisen halailun jälkeen mies vetäytyi ja otti virkalakkinsa takaisin omaan päähänsä.
”Mukavaa iltaa, rakas. Menehän auttamaan pikkusiskoasi,” hän sitten kehotti, noustessaan ylös painaen vielä suukon pojan päälaelle.
Hunter riensi hiekkaleluja keräämään, mennessään heiluttaen isälleen, ja Jacob suuntasi partioautolle, ja ajoi pois ilman valoja tai sireeniä.

Noin kuuden minuutin kotimatka täyttyi lemmikkikeskustelusta. Josko he kinuaisivat kissan tai koiran lisäksi myös lintuja, ja jos niin mitä lajia? Sekä kysymyksistä Denan kisuun liittyen. Viittä vaille kuusi he kolisivat ulkoeteiseen mihin Freya jätti lelukassinsa. Hunter pudotti reppunsa keskelle sisäeteistä, potki lenkkarinsa naulakon alle ja juoksi siskonsa perään pesemään kätensä alakerran wcsä.
Pojan pyykätessä pölyisiä tassujaan, Freya hyppeli jääkaapille, vatsansa muristen äänekkäästi.
”Dena, jos kokkaat niin saanko auttaa?” tyttö pyysi, sillä hän piti ruoanlaitosta jo nyt vaikkei paljon osannutkaan ja lisäksi hän kuvitteli aterian olevan nopeammin valmista kun oli kaksi kokkia.

[Cullodena Aiken]

Cullodena katsoi lapsia ja jutteli noiden kanssa eläimistä ja kertoi omasta kissastaan. Kun he tuliva Kingien kotiin, Dena seurasi lapsia sisälle ja meni sitten pesemään kätensä, noiden jälkeen. Astellen sitten keittiöön, jossa alkoi pohtimaan mitä ruokaa laittaisi. Freyan kysymys sai hymyn naisen huulile ja hän vastsikin: "Totta kai se sopii. Voisimme laittaa vaikka pastaa ja kermaistakastiketta vihanneksista ja lihasta. Vai mitäs mieltä te olette? Vai haluatteko jotain toista ruokaa?"

[Stephen Hunter King]

”Namia!” Freya kommentoi ja kaivoi jo kaapista isoa kattilaa ennen kuin veljensä ehti esittää mielipidettään.
”Okei, paitsi ei vihanneksia,” Hunter myöntyi ja protestoi käsiään kuivatessa. Vaikka kermakastike lievittikin vihanneksia, hänestä ne pilasivat silti aina kaikki ruoat. Yksi hyvä puoli koiran hankkimisessa olisi, että sille voisi salaa syöttää ne. Varsinkin ällöimmät, eli herneet.
"Sinä näet niistä varmaan painajaisiakin," Freya piikitteli leikkisään sävyyn valuttaessaan hanasta vettä kattilaan jonka oli asettanut altaaseen.
"Joo, niillä on sinun peikonkasvosi," poika totesi, virnistäen tytölle matkallaan keittiön pöydällä istuvalle hedelmäkorille josta nappasi pestyn omenan, huomioimatta enää siskoaan joka näytti hänelle kieltään mutta hymy huulillaan pysyen, ja lopulta poika asettui sitten ruokasalin pöydän ääreen lukemaan päivän lehden sarjakuvat joita ei aamulla ehtinyt noustuaan liaan myöhään. Maanantai-aamut olivat aina tuskaisia vaikka olisikin nukahtanut ajoissa.
"Hei, laitetaan oikein paljon herneitä," tyttö kuiskasi virnistäen, "Hunter sorkki kaikki vihannekset pois lounaastaan päivällä..."
Ei häntä oikeasti kiinnostanut söikö veljensä vihanneksia, hänellä oli aivan muu päämotiivi jonka hän paljasti kuin myös kuiskaten.
"Ja se olisi hyvä kosto kärpäsraatoisesta lasagnestani..." tyttö myhäili yrittäessään nostaa syvästä altaasta isoa vedentäyteistä kattilaa, mutta se oli painavuudessaan hankala hänen pituiselleen sillä hänen silmänsä ja puoli nenää juuri ja juuri ylsivät tiskipäydän reunan yli. Vettä loiskui enemmän kuin kattila nousi.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi hymyillen lapsia ja nyökkäsi, sanoen: "Kun Hunter maistat minun laittamaani ruokaa, et edes huomaa, että siinä on kasviksia." Vaikka ehkä se ei ollut ihan totta, niin kasviksia ruokaan tulisi varmasti, olihan Jacobkin tähdentänyt terveellisen ruuan päälle.
Dena naurahti Freyan sanoille ja auttoi tuota nostamaan kattilan liedelle. "Laitetaan vain ja tästä ruuasta hän ei voi vihanneksia sorkkia pois", Cullodena kuiskasi Freyalle ja laittoi lieden päälle. Sitten hän meni jääkaapille ja otti sieltä kanasuikaleita yhden rasian ja otti sen huoneenlämpöön ja valitsi vihanneksia, mitä tulisi ruokaan. "Haluaisitko sinä Freya tehdä meille jälkiruokaa, tiedän yhden hyvän reseptin ja teillä näkyy olevan vispikermaa, murokeksejä ja hillojakin?" Dena ehdotti Freyalle. 
Dena puhdisti paprikan, rasiallisen herneitä, sekä parsakaalin ja neljä kolme keskikokoista tomaattia. Sitten hän loitsi veitseen, joka pilkkoi vihanneksista niin pieniä, että niitä oli lähes mahdotonta ronkkia ruuasta pois, sillä Dumo oli varsinainen ronkkija, joten siihen oli ollut pakko kehitellä konsti.
Kun veitsi leikkasi vihanneksia, Dena ohjeisti Freyaa. "Ensin ota kulho ja kaada vispikerma sinne, sekoita se sitten kermavaahdoksi. Sen jälkeen ota meille jokaiselle lasit, sitten kunkin lasin pohjaan murskaat 2-3 murokeksiä, pieniksi palasiksi. Murokeksien päälle sitten laita teelusikallinen hilloa, sitten päälle kermavaahtoa ja tee toinen pieni kerros samalla tavalla. Sitten laitetaan ne jääkaappiin kylmään", hän sanoi ja pilkkoi itse tomaatit, pienelle lautaselle. "Hunter sinä voit huolehtia pastan, siis jos haluat auttaa. Tai jos kokkaus ei innosta, niin vaikka ruokailuvälineet? Ok?" Dena katsoi poikaa kysyvästi ja lisäsi: "Voidaan sitten vaikka syönnin jälkeen pelata jos teillä on hyviä pelejä."

[Stephen Hunter King]

Heillä oli tapana syödä jälkiruokaa vain viikonloppuisin ja juhlapyhinä, jos nyt jogurtteja ja sen sellaisia ei laskettu, mutta niin rehellinen kuin tyttö yleensä olikin tätä hänellä ei ollut aikomustakaan paljastaa.
Poika loi hieman tympääntyneen katseen keittiön suuntaan, pikkusiskonsa käydessä innolla sauvasekoittimen etsimiseen. Hunter oli suunnitellut vain odottaa ruokaa leikkien parissa.
”Ugh, hyvä on…” hän huokaisi ja vääntäytyi astiakaapille. Tuolin kautta olisi tietenkin ollut hieman turvallisempaa, mutta hän halusi päästä tästä tehtävästä eroon mahdollisimman nopeasti. Hän avasi astiakaapin ja ponnisti käsivarsillaan keittiötason reunalle polvilleen jotta yltäisi kaapin keskimmäisellä hyllyllä odottaviin laseihin. Kasattuaan kolme lasia ja lautasta tiskipöydälle hän pudottautui alas, heitti laatikosta ruokailuaseet lautaskasaan ja kiikutti koko höskän kerralla ruokasalin pöydälle, vaivautumatta asettelemaan niitä paikoilleen. Vauhdilla hän kipitti jääkaapille hakemaan maidon, margariinin ja juuston, pudotti nekin ruokasaliin ja katsoi homman hoidetuksi. Heillä oli kyllä jokaisella oma pöydänkattovuoronsa ja tänään sattumoisin oli hänen, mutta aina ku vähänkään mahdollista hän yritti päästä siitä nopeasti. Ai niin, leipä. Poika huokaisi ja kävi kaivamassa kaapista leipäkorin.
Kun pikaisella vilkauksella kaikki olennainen oli kirjaimellisesti kasattu pöytään, poika viiletti saman tien pois ja olohuoneeseen käynnistämään Commodore 64ta. Kasettilaitteeseen hän lykkäsi Pac-Manin ja alkoi etsiä pelilaatikosta varsinaisia suosikkejaan sillä Freya oli taas ärsyttävästi sekoittanut hänen järjestelmänsä. Kaikkia jotka olisi pitänyt, ei löytynyt lainkaan. Hetken aikaa sohvatyynyjen ja nojatuolien seassa sukelleltuaan hän päätti pelata vain Pac-Mania. Se viihdytti häntä helposti melkein kaksikymmentä minuuttia, kunnes hän tuli ajatelleeksi jotain paljon hauskempaa kuin videopelit. Kellarissa olisi varmasti paljon vanhaa tavaraa, leluja ja pelejä joita hän ei edes muistaisi. Ja nyt kun isi ei ollut kotona, voisi helpommin salalukea isoisoisän kirjoja pimeyden voimista ja pimeästä taikuudesta paitsi tietysti jos ne oli viime kerran jälkeen onnistuttu piilottamaan tarpeeksi hyvin. Vekara virnisti itsekseen, oikein tyytyväisenä oveluudestaan.
Pian poika oli jälleen ruokasalissa, kiskomassa lattialuukkua auki. Siinä oli hommaa sillä se oli yllättävän painava hänen kokoiselleen kun sen yhdisti luukun kokoon. Paljon helpompi avata sisältäpäin.