PAN, Peter
#1
Hahmonäkemys & teksti © Kieran / Nibs
Alkuperäisen hahmon luoja: J.M. Barrie
Kuvat
© all their rightful owners
Kuvissa: Isaac Andrews


HAHMON NIMI: Peter Pan / Peter Darling
(Oikean sukunimensä hän unohti kauan sitten. Lopulta Wendy adoptoi.)
SYNTYMÄAIKA: 28.2.1965 / 28.7.2010
IKÄ: 6-vuotias --->.

[Image: 4ede13f5868c4843f7edaaa566feca89.jpg]

~ PERHE

~ Isä ja äiti. (Molemmat synt. 1955)
Mutta Neverland aiheutti molemminpuolisen unohduksen.
Vanhemmat saattavat alitajuisesti muistaa jotain, siinä missä Peterillä on jäljellä kolme tietoista muistoa: kun hän 7-vuotiaana näki painajaisen jossa äitinsä kuoli ja tämä viipyi hänen vierellään koko yön vakuuttaen ettei hän kuole pitkään aikaan. Ja miten hänen isänsä tapasi lähettää hänelle hauskoja ja rakastavia postikortteja vaikka olisi ollut itsekin kotona. Ja sitten, ilta jona hän yritti palata kotiin, mutta isä ja äiti eivät enää muistaneet häntä. Enää hän ei muista heidän nimiään, kasvojaan tai edes missä päin Lontoota he asuivat.

~ Pikkuveli joka on nykyään häntä paljon vanhempi, aikuinen, ja luulee olevansa ainoa lapsi. (Syntyi 5.2.1975, noin vuosi Peterin katoamisen jälkeen.) Peter on nähnyt veljensä vain kerran tämän ollessa 1,5-vuotias.

~ Wendy on hänelle äitihahmo ja lopulta virallisesti ja laillisesti äiti, adoptoituaan pojan lapsekseen..

~ Tinkerbell-keiju on osa häntä itseään ja rakas ystävä.

+ Myös useimmat muut keijut Neverlandissä ja Kengsinton Gardensissa ovat hänelle läheisiä, joskaan hän itse ei ajattele keijuja suorastaan perheenään.

~ ULKONÄKÖ

Pituus: 121-132 cm (6-11-vuotiaana)
Paino: 21-28 kg
Hiukset: Luonnonkiharat ja keskiruskeat, joissain valoissa kullanruskeat.
Silmät: Tummanruskeat.

Peter on aina ollut ikäisekseen pienikokoinen: 2-vuotiaana hän oli keskiverto 1-vuotiaan mitoissa, ja 9 vuotta täyttäessään hän oli/on keskiverto 7-vuotiaan mitoissa. Ja saavuttanut vasta 8-vuotiaan mitat 11-vuotiaaksi mennessä eli parin ensimmäisen vuoden aikana uudessa elämässään. 15-vuotiaanakin hän näyttää ja kuulostaa vielä pikkupojalta, etenkin kun hän on kaiken lisäksi myöhäiskukkijoitakin myöhäisempi (eli murrosikä alkaa 15-vuotiaana jolloin on keskiverto 12-vuotiaan keho ja ääni.)

Neverland-vuosinaan Peterillä oli yllään kotoaan mukaansa ottamia, aivan normaaleja ihmispojan vaatteita, silloin siis '70-luvun tyyliä. Vuosien ja vuosikymmenten mittaan Neverlandin aktiivisessa ja rankassa arjessa kaikki vaatteet olivat lopulta risaisia tai vähintäänkin kuluneita, sekä harvemmin kovin puhtaita - kun kukaan ei niitä ollut korjaamassa saati pyykkäämässä kuumassa vedessä liotusta paremmin. Hänen vaatteensa ovat modernisoituneet vuosikymmenten vaihtuessa sillä hän käy tarpeen tullen varastamassa niitä mantereelta.

Neverlandissä vaikka hän vaivautuukin ajoittain kylpemään, on poika itsekin yleensä enemmän tai vähemmän pölyinen ja likainen. Hänen hiustyylinsä on Neverland-vuosinaan samantapainen kuin useimmissa näissä esittelyn kuvista - lyhyt, mutta juuri ja juuri sen verran pitkä että luonnonkiharuus ilmenee. Tosin, siellä h än kampaa hiuksiaan harvoin joten yleensä ne ovat jokseenkin sekaiset. Hän on lähes aina paljain jaloin, ellei ole jostain varastanut tai saanut intiaanien mokkasiineja. Joskus hän siis saattaa pitää myös intiaanilapsilta varastamiaan tai saamiaan vaatteita. Joka tapauksessa hänen ulkomuotonsa on useimmiten niin huolimaton ja risainen, että näkee jo kaukaa hänen elävän villissä luonnossa. Lontoon puolella eläessään tilanne on sama - katulapsi-vaikutelma on selkeä, joskin hän käyttää aina kenkiä. Lontooseen lopullisesti jäätyään, hän ajoittain antaa hiustensa kasvaa ja pitää jonkin aikaa pidempää hiustyyliä, ks. kuva.

Neverlandissä sen jälkeen kun hän oppi metsästämään ja muutenkin haalimaan ruokansa, hän onnistui pitämään itsensä hyvin ravittuna ja oli yleensä terveen oloinen ja normaalipainoinen. Etenkin kun ei viitsinyt lopulta hakea mantereelta epäterveellisiä herkkuja niin usein kuin aluksi.

Erityistuntomerkkrjä:

~ Monia arpia joista isoin ja yksi merkittävimpiä on alavatsassa vasemmalla puolella, intiaanin puukosta. Se on peräisin vuodelta 1989 kun hän ei muutamaan kuukauteen jaksanut välittää lähes lainkaan elääkö vai kuoleeko. Tuohon haavaan hän olisi kuollut, jos Tinkerbell ei olisi onnistunut hankkimaan feenikslinnun kyyneliä parantamaan haavan ajoissa. Toinen suuri ja ikimuistoinen arpi on oikeassa kyljessä, yksi kapteeni Koukun rautakoukun aiheuttamista - kyseinen syntyi taitselussa jossa hän poikien ja Wendyn kanssa pelasti intiaaniprinsessa Tiger Lilyn.

~ Hänellä ei ole vielä yhtään pysyvää hammasta vaan vain ensimmäiset hampaansa. Kaksi niistä tosin on irronnut seikkailuissa ja väkivaltaisuuksissa, mutta Neverlandissä tilalle ei ole voinut kasvaa aikuishampaita.

[Image: 360a472adc7e4eab49ee39154eadc4ec.jpg]

~ PERSOONA

Ennen Neverlandiä hän oli hyvin laiska koulutyön suhteen ja muutenkin mielellään luisti tylsistä kotisöistä - etenkin oman huoneensa siivoamisesta - voidakseen leikkiä ja hengata kavereiden kanssa mahdollisimman paljon. Siis keskiverto pikkulasta enemmän. Sama ongelma esiintyy yhä, mutta nykyään hänellä on enemmän kiinnostusta kasvuun ja etenkin aluksi uteliaisuutta uusiin taitoihin ja asioihin lähes kaiken Neverlandissä unohdettuaan, joten vanhat pahat tavat eivät palaa ryminällä. Hän kuitenkin viihtyy kaaoksessa, ja lukemaan sekä kirjoittamaan oppiminen on häen mielestään riittävää joten siivouksen ja koulun suhteen laiskuus palaa pikkuhiljaa Vaikka hän kyllä kyselee paljon halussa muistaa ja oppia ympäristöstään ja elämän perusasioitsta, mutta ei yhtään tykkää koulujärjestelmästä, tekstikirjoista ja kotitehtävistä. Pojan suosikkeja kouluaineiden suhteen ovat liikunta, taide, ja muut missä saa käyttää käsiään ja kehoaan. Hän lukee mielellään, mutta paljon mieluummin kuuntelee tarinoita.

Hän on myös hyvin vilkas ja huimapäinen, itsepäinen, ilkikurinen, utelias ja rikkaan mielikuvituksen omaava. Hän on ylipäätään hyvin kekseliäs itsekin, mutta joskus sortuu silti väittämään jonkun toisen ideoita omakseen. Yleensä ottaen hän valehtelee, mutta ei sen enempää kuin keskiverto ikäisensä lapsi.

Jos joku ystävä nimenomaan hänen apuaan tarvitsee, ei hän yleensä kieltäydy sitä antamasta, koska hän tykkää päteä ja samalla välittää aidosti ystävistään. Pohjimmiltaan hän on rakastava ja hyvä ihminen, historiansa myötä se ei vain tule helposti esiin. Ennen Neverlandiä tuo kaikki oli paljon enemmän pinnalla, ja hän oli suosittu kaveripiireissä - sekä vanhempiensa syvästi rakastama, vaikka pojan itsepäisyys, huimapäisyys ja laiskuus heille muutamia aikaisia harmaita hiuksia tuottikin.

Hän oli alunperinkin hieman röyhkeä/näsäviisas, ja Neverlandissä auktoriteettien ja kasvatuksen puutteessa nuo piirteet pääsivät täysin valloilleen. Ahdistusta ja murhemieltä hänessä aiheuttaa lähinnä perheliittoiset asiat, liian syvälliset tunnekeskustelut ja liian pitkäksi aikaa yksin jääminen. Peter inhoaa tunneaihetta ja on (muka) sitä mieltä, että äidit ovat täysin yliarvostettuja persoonia. Neverlandissä hän kielsi äideistä puhumisenkin - (oman jenginsä jäseniä siis.) Lontooseen palattuaan ja Wendyn ottaessa hänen äitinsä paikan, tämä asenne alkaa sulaa pois.

Poika on kekseliäs juonittelija jolta ei ideat helposti lopu, vaikka joku joskus niin toivoisikin niiden ollen usein kyseenalaisia. Varsinkin, kun hän ei muista tai tiedä tästä yhteiskunnasta ja tämän maailman keksinnöistä niin paljon kuin olisi hyvä. Paluunsa jälkeen aluksi hän ei välttämättä edes tiedä miksikä niitä kutsutaan, kun kehitys on edennyt aika lailla sitten 80-luvun jolloin hän viimeksi täällä asui.

Peter rakastaa huomiota ja sitä että häntä ihaillaan, ja on ylipäätään hyvin sosiaalinen. Tosin, teininä hän on kaukana tyypillisestä ikätoveristaan; hän on tavallista lapsenomaisempi henkisesti (mutta ei kuitenkaan jälkeenjäänyt), ja tavallista epävarmempi romantiikan ja seksuaalisuuden suhteen. hän kuitenkin pyrkii olemaan niin viileän itsevarma kuin mahdollista, jottei joutuisi avautumaan historiastaan.

Hän ei ole niitä "puunhalaajia" jotka terrorisoivat henkensä kaupalla luonnontuhoajien toimia, mutta luonto ja sen suojeleminen on hänelle tärkeää; hänellä on syvä kunnioitus ja rakkaus sitä kohtaan ja hän pyrkii auttamaan luontoa ja sen suojelua minkä voi. Ja hänellä kestää tottua ja alkaa viihtymään uudestaan kaupungissa. Koska äitinsä ja isänsä unohdettua hänet, hänen ainoa kotinsa oli Neverlandin luonto ja ystäviään jotkut sen eläimistä.

Hän on johtajaluonne, ja vaikka on vahva ja kekseliäs tuossa roolissa on hän historiansa vuoksi muotoutunut turhan itsekkääksi/tyrannimaiseksi siinä. Uusien tuttavuuksien kansa hän on automaattisesti pyrkimässä johtamaan ja aikuisten kanssa on usein harvinaisen kovapäinen. Aluksi ainoa ihminen jonka suhteen hän on enemmän tai vähemmän seuraaja, on Wendy. Ei poika häntäkään aina tottele ja kuuntele, mutta Wendy saa häneltä kirkkaasti eniten kunnioitusta ja luottamusta kuin kukaan muu - etenkin sitten kun tämä on häntä kolmetoista vuotta vanhempi ja henkisesti vieläkin enemmän. Peter ei luota aikuisiin - ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta - ja ajatus itse aikuiseksi kasvamisesta on yhä hieman vastenmielinen vaikkakin samalla kiehtova ja houkutteleva.

Peterillä riittää kuumaa temperamenttia mikä ei ole hyvä yhdistelmä hänen elämänhistoriansa kanssa. Merirosvojen ja intiaanien keskuudessa yli 40 vuotta elettyään ja niitä tapettuaan suurimman osan vuosista ja johdettuaan Kadonneita Poikia varsin väkivaltaisesti, hänen tapansa purkaa suuttumuksensa ja vihansa muuttuu hyvin herkästi enemmän tai vähemmän väkivaltaiseksi myös Lontoossa. Samoin reaktiot tilanteisiin jotka hän kokee uhkaavana itseään tai läheisiään kohtaan ovat herkästi väkivaltaisia. Se on varsin syvällä hänen systeemissään hengenvaarallisten, raakojen ja henkisesti turvattomien vuosien jälkeen. Etenkin, kun hän tiesi ettei kukaan Neverlandin ulkopuolella - hänen oikea perheensä - välitä siitä miten hänelle käy saati edes muista häntä. Tinkerbell ja muut Kadonneet Pojat eivät korvaa sitä. Wendyn vuosi oli tietysti poikkeus, mutta häntä ennen oli parikymmentä vuotta yksinäisyyttä.

Tappaminen ja veren lento tai niiden aiheuttaminen ei vaivaa häntä lainkaan kaiken jälkeen - varsinkaan aikuisiin kohdistuneena. Itse asiassa hän tykkää salaa katsella teineille ja aikuisille tarkoitettuja kauhuelokuvia aina kun saa tilaisuuden. Joskin Lontoossa missä seikkailut ovat selkeästi erilaisia - ei merirosvoja, ei intiaaneja, ei omaa jengiä ja Wendy kirjaimellisesti kielsi tappamasta täällä ketään sekä painotti että tässä maailmassa on yhteisiä lakeja - niin hän ei tarkoituksella tapa ketään Neverlandistä lähdettyään. Mutta vaara piileekin siinä että itsestäänselviä vammoja lukuun ottamatta hänellä ei nuoresta iästään johtuen ole harkintakykyä siihen mikä on potentiaalisesti kohtalokas vamma ja mikä ei - ja ne "elokuvathan ovat vain mielikuvitusta". Vaikka hän on tuottanut niitä muille Kadonneille Pojille ja näin tappanut heitä, hän ei vuosien jälkeen muista jos alumperinkään tiesi mistä oli kyse ja vihaisena ei välttämättä aina edes välitä seuraamuksista. Lisäksi yksi hänen selviytymistavoistaan oli etäännyttää itsensä noista tapauksista.

Aikuisia hän tappoi itsepuolustuksena sekä hyökkäyksenä Neverlandissä, mutta Kadonneita Poikia hän tappoi vain tuolla tavoin vahingossa - ja vaikka välitti näiden kuolemista etenkin jos se mahdollisesti tapahtui hänen käsissään hän myös unohti sen melko pian. Hän muistaa paremmin pojat joita on tappanut, mutta merirosvot ja intiaanit hän aina unohtaa pian sen jälkeen. Osittain, psyykkeensä itsepuolustusmekanismina ja osittain koska ei yksinkertaisesti välitä vihollisen kuolemasta.

Toisin kuin merirosvot, Peter ei herkästi satuttaisi tyttöä/naishenkilöä ja kaikkein viimeksi Wendyä. Tyttölaspsiakin kohtaan hän on paljon kunnioittavampi ja hurmaavampi kuin keskiverto ikäisensä poika. Joten vaikka epäluottamus ja inho aikuisia kohtaan on syvä, hän on säilyttänyt kunnioituksen naisväkeä kohtaan johtuen syvästä kaipuustaan äitihahmoon.

Hän kaipaa fyysistä hellyyttä sekä välittämistä siinä missä kuka tahansa muukin - kaiken kokemansa jälkeen oikeastaan jopa enemmän - mutta hädin tuskin antaa kenenkään koskea. Wendyä lukuun ottamatta johon hän luottaa varauksetta kunhan on ensin tottunut tämän aikuisuuteen. Muiden kohdalla lempeäkin kosketus saa hänet jännittymään varautuneena tai kavahtamaan. Hän kaipaa myös kuuntelijaa, vaikka hän ei yleensä kovin helpolla avaudu tunteistaan etenkään oma-aloitteisesti. Avautumisen vaikeutta kuitenkin auttaa hieman se, että hän ilmaisee tunteitaan ja ajatuksiaan piirtämällä. Joiden piirrosten kautta hänest välittävät aikuiset saattavat päätellä asioita ja sitä kautta pyrkiä onkimaan pojasta keskustelun muodossa enemmän ulos.

Lontoossa hänen Neverland-vuosiensa aikainen itseriittoisuus ja itsevarmuus hiipuu, koska hän ei ole enää minkään joukon johtaja - ja pelko että kukaan ei oikeasti pystyisi rakastamaan häntä sekä usko ettei kukaan oikeasti halua häntä, nousevat pintaan. Neverlandissä hän pystyi työntämään tuon pelon ja uskon syvälle sisäänsä, mutta maailmassa josta hän ei muista juuri mitään ja jossa hän hyvin pian toteaa ettei pärjää yksin, asia on aivan toisin...Tämä pelko ja katkeruus luonnollisesti korostavat hänen negatiivisia piirteitään ja yllyttävät typeriin tempauksiin.

Hän tarvitsee paljon äidillistä rakkautta; tukea, yhdessäoloa, huolenpitoa, hellyyttä sekä tiukkaa kuria ja kasvatusta - jotta oppisi luottamaan ja uskomaan itseensä ja rakkauteen ylipäätään, muokkautuisi suhteellisen terveeksi ja kunnon kansalaiseksi, ja pääsisi tasapainoisesti elämän alkuun.

Hän ei kuitenkaan koskaan tule olemaan täysin tasapainoinen ja normaali - onhan hän sentään kirjaimellisesti tappanut muita ihmisiä yli neljännesvuosisadan ajan! Vaikka kaikki muut Neverlandin aiheuttamat psyykeongelmat saataisiin vuosien varrella parannettua, ihmishengen ottaminen jättää ikuisen jäljen jo ensimmäisellä kerralla saati sitten lukemattomia kertoja tehtynä. Etenkin niin nuorena tapahtuneena. Terapiaan häntä ei kuitenkaan voida laittaa, koska ihmiset joita hän tappoi eivät koskaan olleet olemassa tai eivät enää olleet olemassa tässä maailmassa eli asiaa on lähes mahdotonta lähestyä ja muutenkin tuollaisen seikan levittäminen tässä maailmassa ei tietäisi mitään hyvää pojan tulevaisuudelle.

Peter on siis todella vaikea ja joskus aivan käsittämätön kakara, mutta hänellä on sydän oikealla paikalla ja tarpeeksi elämäniloa ja uteliaisuutta pystyäkseen kasvamaan persoonana.

Mielenkiinnonkohteita / harrastuksia:
Elokuvat - (animaatiot, sci-fi, fantasia, seikkailut, kauhu), piirtäminen, pesäpallo, jalkapallo, uiminen, eläimet, Halloween, videopelit, lautapelit, kauko-ohjattavat/robotti-lelut, karkit/leivokset/herkut, telttaretkeily...

PUHEÄÄNI:
Hän puhuu melko pehmeästi, mutta ei hiljaisesti. Jotkut saattaisivat kuvailla hänen puheääntään söpöksi. Se ei ole epäselvää mutta siinä on söötti erityinen lapsentuntu...Kamalan vaikeaa selittää, joten kannattaa kuunnella tuo lyhyr äänitiedosto tuosta linkin takaa.
* puheääni

[Image: aa5f8ab74d3d4093c8c5cf71bec2251d.jpg]

~ ELÄMÄSTÄ

Kun vauva-Peter nauroi ensimmäisen kerran, (toukokuussa 1965), vauva-Tinkerbell syntyi Neverlandiin. Kaksikko tapasi toisensa tosin vasta, kun he olivat melkein yhdeksän - (27.2.1974.)

Hän eli onnellista keskiluokkaisen englantilaispojan lapsuutta; hänellä oli paljon kavereita, kävi valtion koulua, ja omasi rakastavat vanhemmat. Kotikuriin kuului selkäsaunat, mutta ne eivät koskaan menneet pahoinpitelyksi saati olleet ainoa kurinpitokeino. Vaikka hän oli vasta 8-vuotias, hänen vanhempansa suunnittelivat mitä hänestä voisi tulla kun hän kasvaisi mieheksi.
Helmikuisena iltana tuona vuonna (1987) Peter kuuli vanhempiensa juttelevan muun muassa hänen laiskuudestaan ja suunnittelevan hänen tulevaisuuttaan hänen puolestaan eikä ne olisi vähempää voineet innostaa. Poika karkasi kotoa päivää ennen yhdeksättä syntymäpäiväänsä, peläten että hänet pakotettaisiin kasvamaan aikuiseksi nopeammin kuin hän olisi valmis.

Kensington Gardensissa hän murjotti puun varjossa illan pimetessä kun keiju Tinkerbell löysi hänet. Keijun näkeminen ei yllättänyt poikaa liiemmin sillä hän uskoi moniin olentoihin, vaikkei ollut varsinaisesti keijujen olemassaoloa koskaan pohtinut. Hän ei vaan olisi uskonut törmäävänsä keijuun juuri siellä. Pelkästään keijun näkeminen jo piristi poikaa, saati sitten se paikka mihin tämä hänet opasti hänen kerrottuaan ongelmastaan. Paikka kaukana kotoa, säännöistä ja tulevaisuudensuunnitelmista, täynnä seikkailua eikä tarvitsisi koskaan kasvaa aikuiseksi. Paikka, jossa hän oli aiemmin käynyt vain unissaan.

Neverlandissä hän hukkasi ajantajun hyvin pian kokiessaan huimia seikkailuja ja käydessään päivittäin läpi kaikki neljä vuodenaikaa. Hän oli myös ottanut heti asenteen, että paikassa jossa ei tarvitse kasvaa aikuiseksi, ei ajalla ole merkitystä. Hän keksi itselleen heti alkuun "seikkailija-aliaksen" - Peter Pan - eli alkoi käyttää tuota nimeä heti ja aikoi kirjoittaa seikkailupäiväkirjaa jotta ei koskaan unohtaisi fantastisia retkiään. Mutta kuukausien kuluessa villin luonnon elämän vaikeus ja vaarallisuus jännittäviin seikkailuihin yhdistyen veivät hänen huomionsa ja tuo seikkailupäiväkirja koostuu yhä vain muutamasta merkinnästä.

Kirjan versiossa Kengsinton Gardensin keijut kasvattivat vauvana kotoaan karannutta Peteriä ja huolehtivat tämän hyvinvoinnista, mutta tämän roolipelin maailmassa samantapaisen roolin ottavat Neevrlandin keijut. Kasvatusta sinänsä ei tapahdu kun poika ei ole enää vauva, mutta keijut tukivat ja suojelivat poikaa parhaansa mukaan etenkin tämän alkuaikoina Neverlandissä. Kaupunkilaiskakarana Peterin kun oli tietenkin hankalaa sopeutua villiin luontoon ja pian hän huomasi ettei hengenvaarat olekaan yhtä helposti kohdattavia kuin mitä seikkailuelokuvista näyttää.

Aluksi keijut auttoivat häntä rakentamaan korkealle pääsaaren Keijupuuhun tukevan pikku majan jossa Peter nukkui ja johon tämä pääsi turvaan tarvittaessa. Petoeläimet kun eivät niin korkealle päässeet kiipeämään - etenkin kun keijut puolustivat kotiaan. Ja pääsaaren intiaanit antoivat keijujen elää rauhassa, nämä kun eivät olleet millään tavalla uhka heidän elinvaroilleen ja aarteilleen - ja kunnioittivat Keijupuun lähialuetta eli eivät astuneet sinne, koska keijut kunnioittavat heidän leirialuettaan. Merirosvot puolestaan eivät aluksi liiemmin kiinnostuneet yhden pikkupojan olemassaolosta niin suuresti että olisivat oikein etsimään alkaneet.

Vaikka pääsaaren intiaanit olivat hänen vihollisiaan reviiritaistelun vuoksi ja ehkä muutenkin olivat vihamielisempää luontoa, muilta saarilta hänen onnistui saada muutama ystävä intiaaniheimojen jäsenistä. Etenkin intiaanilapsista. Nämä opettivat hänet metsästämään pieneläimiä ja puolustautumaan petoeläimiä vastaan, ja ylipäätään käyttämään tikareita ja puukkoja tehokkaasti ja liikkumaan maankamaralla mahdollisimman huomaamattomasti. Viimeksi mainittua hän ei koskaan oppinut läheskään yhtä hyvin kuin intiaanilapset. Näiltä ystäviltään hän myös sai muutamia koruja, vaatekertoja, eläimentaljoja ja teräaseita lahjaksi tai kiitokseksi palveluksesta tai mielenkiintoisista tarinoista ulkomaailmasta. Tai vaihtokauppana johonkin heidän mielestään kiehtovaan ulkomaailman esineeseen. Joskus hän kuitenkin päätyi varastamaan pääsaaren intiaaneilta sekä tuliaseita, vaatteita ja aarteita myös merirosvoilta - ihan vain seikkailun vuoksi.

Joten, vaikka alku oli hankalaa ja elämä paljon vaarallisempaa mitä hän oli ikinä kuvitellut, hän sai vahvan ja pätevän koulutuksen villissä luonnossa selviytymiseen - osittain kokemuksen kautta ja osittain kokeneempien opetuksella.

Keijut opettivat hänelle sujuvan lentämisen taidon, suhteellisen hyvin ottaen huomioon että niiden oma lentotekniikka perustuu siipien käyttöön. Peterin onnellinen ajatus oli ettei hänen tarvitsisi kasvaa aikuiseksi ennen kuin hän itse halusi ja että sitä voisi venyttää kuinka pitkälle huvittaisi!

Hän oli onneksi aiemman lapsuutensa aikana opetellut miekkailun jaloa taitoa joten ei ollut aivan keltanokka ensimmäisä kertoja merirosvoja kohdatessaan taistelun merkeissö. Ajan kuluessa hän sukeutui todella lahjakkaaksi. Mutta oikeat miekat olivat paljon painavampia ja erilaisia kuin miekkailutunneilla käytetyt, etenkin niin pienelle pojalle, joten alku oli hankalaa ja eritisen vaarallista. Hän pyrki löytämään hieman kevyempiä ja pienikokoisempia miekkoja sikäli kun niitä muutama merirosvojen aarteiden joukossa lojui.

Kuukausien kuluessa hänen taitonsa ja käsivarsivoimansa kuitenkin kasvoivat, mutta enimmäkseen hän turvautui tekniikoihin jotka eivät vaatineet kauheasti voimaa sekä keseliäisyyteen ympäristön käytön suhteen. Lopulta erityistä haastetta tarjosi vain lentäessä miekkailu. Hän kuitenkin pyrki harjoittamaan sitäkin yhtä ahkerasti, arvellen sen olevan lopulta turvallisempaa kuin laivan kannella tai maankamaralla miekkailu - ottaen huomioon että kaikki merirosvot olivat häntä paljon kookkaampia ja vahvempia, mutta useimmat eivät osaa lentää kovin hyvin sillä keijut eivät ole heidän ystäviään eli nämä eivät saa keijupölyä käsiinsä yhtä helposti.

Noin vuoden kuluttua saapumisestaan (4.2.1988) Peterin onnistui katkaisemaan erään merirosvokapteenin käsi jonka poika päätti syöttää jättiläiskrokotiilille. Kädessä sattui olemaan silloin kello, joten nyt krokotiili tikittää äänekkäästi mihin ikinä meneekin. Krokotiili piti kapteenin kädestä niin paljon, että on siitä lähtien vainonnut miesparkaa. Kapteeni asensi kätensä tilalle koukun ja alkoi kerätä erilaisia koukkuja kokoelmaksi...ja muodostaa Peterin raa'asti murhaamisesta pakkomielteen. Murhayritysten sarjaan ja sitkeyteen on toki muitakin syitä katkeran ja yksinäisen merirosvokapteenin mielessä, mutta mainittu pojan henkilökohtainen tempaus on yksi olennaisimpia.

Tässä vaiheessa Peter alkoi tuntea tarvetta löytää parempi ja turvallisempi majapaikka, kunnon piilo. Hän päätti löytää sen pääsaarelta intiaanivihollisistaan huolimatta, se kun oli kirkkaasti suurin ja siten yhden pienen pojan parhaiten piilottava saari. Muutaman viikon kuluttua tutkimusretkillään hänen onnistuikin löytää valtaisa maanalainen luolasto jonka hän arveli sieltä löytyneistä luurangoista päätellen kuuluneen jollekin Neverlandin muinaiselle, kauan sitten sukupuuttoon kuolleelle ihmismäiselle lajille. Hän löysi useita sisään/uloskäyntejä jotka olivat niin ovelia ja erillään toisistaan että niitä ei ulkopuolelta löytäisi jos ei tietäisi mitä etsi. Hänkin sattui löytämään yhden niistä aluksi vain koska osasi lentää eli näki tietyt puut linnun näkökulmasta ja oli rajattoman utelias aivan kaikkeen mahdolliseen jota ehkä löytäisi kunnollisen piilopaikan.

Peter totesi luolaston olevan aivan täydellinen suoja; lämmin - etenkin kun sinne toisi soihtuja palamaan, mutta kuitenkin ilmava koska sisäänkäyntinä toimivat puut toimivat samalla ilmanvaihtoventtiileinä, ja puusisäänkäynneistä ei aikuiset sisään mahtuisi - ainakaan aivan loppuun asti jos jonkun ihmeen kaupalla sattuisivat paikan löytämäänkin. Pian hän totesi, että todella vain keijut tiesivät siitä, ja koska nämä olivat hänen ystäviään hän tunsi olonsa täysin turvalliseksi aina kun vietti aikaa maanalaisessa piilossaan. Tästä luolastosta tuli myöhemmin hänen jenginsä, Kadonneiden Poikien, piilopaikka.

Ensimmäisen vuoden lähestyessä loppuaan, poika oli jo alkanut unohtaa asioita vanhemmistaan ja muistakin maailman ja elämän asioista mutta ei huomannut sitä lainkaan. Koska tyypillisen lapsen tapaan hän elää enimmäkseen nykyhetkessä eikä tuon vuoden aikana ehtinyt liiemmin uhrata kovin pitkiä tai syviä ajatuksia vanhemmilleen.

Vaikka Peter olikin suuttunut vanhemmilleen karatessaan, hän silti rakasti heitä koko sydämestään – ollen erityisen läheinen äitinsä kanssa, ja oli siksi suuttumuksen hyvin pian laannuttua, vakaasti aikonut palata kotiin jonain päivänä. Hän ei myöskään halunnut olla ikuisesti lapsi vaan vain pidentää lapsuuttaan. Ei etenkään nyt kun hän totesi tämän Neverland-elämän olevan yllättävän rankkaa ja pelottavaa, jännittävän ja hauskan lisäksi. Aikaa kului, ajoittain hän muisteli vanhempiaan ja kerran käväisi kotonaankin jossa löysi huoneestaan nukkuvan äitinsä ikävöimässä häntä, puhuen unissaan. Peter katseli äitiään pitkän aikaa, mutta ei herättänyt häntä eikä vielä etsinyt isäänsä sillä hän halusi sanoa hyvästit Tinkerbellille, muille keijuystävilleen ja lempipaikoilleen Neverlandissä. Hän lensi pois vielä kerran, luvaten nukkuvalle äidilleen että palaisi pian kotiin.

Mutta oli niin monia ystäviä ja satoja lempipaikkoja joille halusi jättää hyvästit, ja uusia jännittäviä seikkailuja tuli vastaan. Peterin kotiinpaluu venyi vielä kuukausilla. Osalta hän ei myöskään pitänyt kiirettä, sillä uskoi vanhempiensa ottavan hänet avosylin vastaan milloin vain ja että nämä olisivat niin onnellisia hänen paluustaan että eivät edes rankaisisi karkaamisesta. Lopulta hän oli saanut hyvästeltyä kaikki haluamansa ja hän näki unen jossa hänen äitinsä itki. Oli kulunut kaksi ja puoli vuotta hänen katoamisestaan, ensimmäisestä saapumisestaan Neverlandiin. Hän päätti olevan aika palata kotiin lopullisesti ja pyyhkiä pois äitinsä kyyneleet. Hän kasvaisi mieheksi ja tekisi äitinsä hyvin ylpeäksi.

[Image: b2c3b06d6c2a3f37910307eca85055f0.jpg]

Palatessaan hän totesi ikkunan olevan lukittu ja kaltereilla varustettu. Äiti oli jälleen hänen huoneessaan, mutta tällä kertaa hänen vuoteessaan nukkui toinen pikkupoika. Vaistomaisesti hän huomioi, ettei huoneessa ollut ainuttakaan hänen tavaroistaan – itse asiassa se oli lähes täysin muuttunut. Äiti nukkui hänen vuoteellaan tuo taaperoikäiseltä vaikuttava lapsi kainalossaan.
Poika hakkasi ikkunaa kaltereiden läpi ja huusi minkä jaksoi, kunnes vihdoin äiti heräsi. Tietenkin pikkupoika toisen kerroksen ikkunalaudalla aivan yhtäkkiä oli odottamatonta, mutta Peter oletti äitinsä ryntäävän välittömästi avaamaan sen ja sulkemaan hänet syliinsä. Sen sijaan, tämä tuijotti häntä kuin vierasta. Katseessa ei ollut rahtuakaan tunnistusta, ja lopulta tämä kaappasi taaperon mukaansa ja kiirehti pois huoneesta.

Peter ei vielä rekisteröinyt koko tilannetta vaan oletti oven pian avautuvan, mennen odottamaan sen luo. Minuutit kuluivat eikä mitään tapahtunut, kunnes molemmat hänen vanhemmistaan astuivat ulos. Hän ei kohdannut kyyneleisiä halauksia tai edes rangaistusta karkaamisesta. Häneltä vain tiedusteltiin oliko hän eksynyt, mikä hänen nimensä oli, oliko hän kunnossa...ja ketkä hänen vanhempansa olivat.
Vitsi oli pojan mielestä huono ja suorastaan julma, eikä se hänen muistaakseen ollut lainkaan vanhempiensa tapaista. Tilanne alkoi olla niin pelottava ja hämmentävä, että raakoja seikkailuja kokeneena ja vain kotiin ja pitkästä aikaa hellyyttä kaipaavana poika puolestaan alkoi muuttua lähes hysteeriseksi. Tämän myötä pariskunta totesi että kyse on jostain todella vakavasta - etenkin kun poika vaikutti varsin rähjäiseltä ja kantoi mukanaan teräaseita ja vanhanaikaisia tuliaseita. He vannoivat että he auttaisivat häntä kyllä, mutta vasta kun hän rauhoittuisi.

Peter rauhoittui näennäisesti, ja suostuttuaan jättämään mukanaan tuomat aseet pihalle pariskunta päästi hänet taloon sisään odottamaan. Hänelle tarjottiin pientä evästä ja juotavaa kunnes pariskunta siirtyi toiseen huoneeseen keskustelemaan mitä tehdä tämän oudon, selvästi psyykkisiä ongelmia omaavan pojan kanssa. Peter salakuunteli keskustelua ja vaikkei ymmärtänyt aivan kaikkea, kuitenkin sen että hänen vanhemmillaan ei ollut vähäisintäkään aikomusta antaa hänen jäädä kotiin. Että nämä ihan tosissaan eivät tienneet kuka hän oli eivätkä uskoneet hänen sanojaan.

Peter arveli, että apu tässä tapauksessa tarkoittaisi poliisia ja ties mitä. Isä ja äiti olivat silti yhtä mukavia mitä hän oli muistellutkin, mutta eivät pitäneet häntä enää poikanaan. Oliko hän ollut niin kamala lapsi että he olivat työntäneet hänet mielestään totaalisesti? Sydäntä särki iskän menetys, mutta erityisen paljon äidin. Jos jonkun tässä maailmassa pitäisi rakastaa lastaan ikuisesti ja ilman ehtoja, niin äidin. Oliko hän todella niin merkityksetön että hänet ihan kokonaan uhohdettiin kun oli ollut poissa vähän pidempään? Jopa korvattavissa toisella lapsella?

Poika ei jäänyt odottamaan poliisia vaan kiipesi ulos keittiön ikkunasta. Hän itki koko matkan Kensington Gardensiin minne joutui juoksemaan, kykenemättömänä lentämään. Keijupöly yllään olisi riittänyt hyvin mutta hän ei uskonut enää koskaan löytävänsä onnellista ajatusta. Keijut yrittivät lohduttaa häntä, turhaan. Ne auttoivat myös häntä rakentamaan lautan jolla hän souti Long Water-järvellä kohti Neverlandin porttia, ainoaa kotiaan.

Tämä trauma sai Peterin vihaamaan aikuisia sydämensä pohjasta, väittämään äitejä yliarvostetuiksi ja rakentamaan muurin ympärilleen. Valheen, että hän halusi olla ikuisesti lapsi, villi ja vapaa ja itsenäinen eikä riippuvainen enää yhdestäkään aikuisesta. Hän menetti kokonaan uskon äidinrakkauteen ja rakkauteen ylipäätään ja kyseinen tunne alkoi olla hänelle yhtä kuin kuolema tai jopa pahempaa.

"Maybe some day you'll look up,
and barely conscious you'll say to no one;
'Isn't something missing?'
You won't cry for my absence, I know.
You forgot me long ago.
Am I that unimportant?
Am I so insignificant?"

~ Evanescence, 'Missing'

Kuukausia hän riutui masennuksen kourissa eikä jaksanut seikkailla, hädin tuskin puolusti itseään intiaaneja ja merirosvoja vastaan näitä kohdatessaan. Lopulta Tink ja muut keijut sekä Neverlandin kiehtova maailma saivat hänet nousemaan kuilustaan, mutta vaikka Tinkerbell olikin hänen kaikkein paras ystävänsä seikkailut eivät enää maistuneet läheskään samalta kuin ennen.

Muutaman vuoden kuluttua poika oli unohtanut kirjoitustaitonsa ja lukutaidonkin lähes kokonaan. Ei muistanut vanhempiensa nimiä eikä kasvojakaan kovin tarkasti. Ja oli unohtanut historiansa lähes täysin, lukuun ottamatta viimeistä tuskaista muistoa ja paria vahvinta aiempaa muistoa. Hän huomasi myös että oli alkanut unohtaa jopa monien yksinkertaisten arkisten esineiden nimiä ja käyttötarkoituksia. Mikään tästä ei kuitenkaan häirinnyt häntä sillä hän oli jo päättänyt ettei ikinä lähtisi Neverlandistä, ettei enää kuulunut ulkomaailmaan. Eihän isä ja äiti edes halunneet häntä takaisin. Oikeastaan, hän toivotti tämän lähes läpikotaisen muistinmenetyksen tervetulleeksi - jollain kierolla tavalla se auttoi henkistä tuskaa lieventymään - mutta vain asteen verran.

[Image: 88ca0a6a152f77b0b41c3a728f26097b.jpg]

Lopulta hän päätti että ihmisseura saattaisi auttaa yksinäisyyteen - siis ihmiset ulkomaailmasta eikä vain sivusaarten intiaanilapset. Joukko poikia jotka voisivat jakaa hänen kanssaa elämää pääsaarella - ja seikkailuista nauttimisen suhteen se olisi myös hyvä, ne olisivat taatusti isommalla joukolla moninkertaisesti hauskempia.

Hän alkoi tehdä lyhyitä vierailuja Lontooseen ja pikkuhiljaa sai kerättyä kasaan poikia joita kiinnosti seikkailut ja lapsena pysyminen. Ehkä nämä pojat vielä kuvittelivat palaavansa kotiin, mutta saivat todeta ihan huomaamattaan unohtaneensa perheensä ja muistonsa aivan kuten Peter aiemmin. Sillä Peter ei heille tuosta mahdollisuudesta maininnut sanaakaan.

Peter oli päällepäin yleensä elämäniloinen ja hilpeä, joskin tyrannimainen ja varsin väkivaltainen ja siksi pelätty kapteeni Kadonneille Pojille. Syvällä sisimmissään hän oli kylmä, katkera ja turvaton.

Hän jatkoi edelleen käyntejään Lontoossa, ei enää jengiläisiä etsien vaan lähinnä jos tarvitsi jotakin modernista maailmasta. Eräänä talvi-iltana vuonna 1993, erään talon ohi lentäessään hän kuuli mielenkiintoista puhetta ikkunasta. Nainen kertoi kolmelle lapselle tarinaa, yhdelle tytölle ja kahdelle pojalle. Peter ei ollut kuullut tarinoita vuosikausiin, ja huomasi nyt kaivanneensa niitä. Hän kävi useammin ja useammin tuon talon ikkunalla kuuntelemassa tarinoita ja kertoi ne sitten eteenpäin Kadonneille Pojille jotka myös nauttivat niistä.

Pian hän ei käynyt enää ainoastaan tarinoiden vuoksi, hän tunsi vetoa tuohon pikkutyttöön joka muistutti häntä jostakin mitä hän oli menettänyt kauan sitten. Joskus, hän uskaltautui sisään huoneeseen ja istui tytön vuoteen jalkopäässä. Jos hän uskoi tämän olevan tarpeeksi sikeässä unessa hän saattoi soittaa hetken aikaa panhuiluaan. Eräänä sellaisena iltana, perheen koira Nana nukkui tuossa huoneessa myös, ja heräsi. Se ajoi Peterin ikkunasta ulos ja poika pääsikin karkuun - mutta hänen varjonsa ei!

Seuraavana iltana Peter palasi keijunsa kanssa etsimään varjoaan, ja Tink löysikin sen piironginlaatikosta. Poika sai sen kiinni, mutta ei kiinnitettyä takaisin itseensä. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka, ja hän käytti kaiken kekseliäisyytensä tämän maailman outojen tavaroiden avulla - tuloksetta. Tinkerbellistä ei ollut apua, tämä kun oli kadonnut jäljettömiin. Peter oli vahingossa lukinnut keijun piironginlaatikkoon, lainkaan sitä huomaamatta. Hän ei tuntenut oloaan kokonaiseksi ilman varjoaan, joten epätoivon kasvaessa hän alkoi itkeä.

Tyttö heräsi ja kysyi miksi hän itki, säikäyttäen Peterin mutta poika ei paennut pois. Hän tarvitsi yhä varjonsa ja oikeastaan halusi kovasti tutustua tähän tyttöön. Hän oli liian hämmentynyt vastaamaan kysymykseen. Tyttö kertoi nimekseen Wendy Moira Angela Darling, ja Peterin esiteltyä itsensä tämä ihmetteli pojan omituista osoitetta. Miten sinne tulivat edes kirjeet perille? Ai, poika ei saanut kirjeitä? No, äitinsä varmasti sai! Mitä, ei ollut äitiä??
Ei ihme että tämä oli itkenyt! Totesi järkyttynyt Wendy joka koki että hänellä oli maailman paras äiti ja joka oli itsekin äärimmäisen äidillinen persoona. Peter tiuskaisi ettei todellakaan ollut itkenyt äitien takia, vaan koska ei saanut varjoaan kiinni! Tai siis, eihän hän edes ollut itkenyt...
Wendy auttoi häntä, ommellen varjon kiinni pojan jalkapohjiin.

Peter ei arvostanut palvelusta vaan veti kaiken kunnian itselleen. Vasta Wendyn kiivaan sarkastisen huomautuksen jälkeen poika myönsi että tämä oli auttanut, "vähän". Jokseenkin kiukkuisena Wendy marssi takaisin vuoteeseensa, piiloutui peiton alle, ja aikoi nukahtaa. Peter yritti houkutella tämän ylös teeskentelevän lähtevänsä, mutta se ei toiminut. Joten poika istahti Wendyn vuoteen jalkopäähän ja kevyesti tökkäsi tytön jalkaa omallaan. Hän ei ollut lainkaan pahoillaan käytöstapojensa puutteesta, mutta ei myöskään halunnut tämän olevan vihainen hänelle. Peter totesi suloiseen, syvästi hurmaavaan sävyyn että yksi tyttö oli enemmän arvoinen kuin kaksikymmentä poikaa. Wendy oli jo ehtinyt ihastua tähän sööttiin, ilahduttavan omituiseen, vaikkakin harvinaisen kukkoilevaan poikaan. Hän sanoi haluavansa antaa pojalle suukon - joten Peter ojensi kätensä, odottaen jonkinlaista esinettä. Wendy ajatteli sen vitsinä ja päätti leikkiä mukana, antaen pojalle sormustimen jota oli käyttänyt varjon ompelussa. Peter totesi että hänen varmaan pitäisi antaa suukko myös, missä vaiheessa Wendylle selvisi ettei tämä tosissaan tiennyt mikä oli suukko. Poika antoi hänelle kauniin, täydellisen pyöreän tammenterhon jonka oli löytänyt taskustaan.

Peter kertoi hieman taustoistaan; ikänsä, siitä miten ja miksi karkasi kotoa, Neverlandistä ja keijuista, ja Kadonneista Pojista. Wendy, joka ihastui tähän outoon pikku hulttioon hetki hetkeltä enemmän, tahtoi antaa pojalle...sormustimen. Jälleen, Peter jolla ei ollut aavistustakaan mikä semmoinen oli mutta jolla oli turvallinen olo tämän ystävällisen tytön seurassa, myöntyi - ja sai hellän suukon poskelleen. Se tuntui hänestä hassulta, mutta samalla mukavalta ja etäisen tutulta. Hän pohti että varmaan hänenkin pitäisi antaa sormustin ja saatuaan luvan - ("jos haluat"), hän teki niin. Lähinnä kohteliaisuutta ja uteliaisuutta, hänellä kun ei ollut tietoista muistikuvaa siitä että niin tehtiin rakkaudesta tai kiintymyksestä - saatikka että tämä oli se mitä oikeasti suukoksi kutsutaan.

Tämä "sormustinten" vaihto sai järjettömän mustasukkaisen Tinkerbellin ampaisemaan piironginlaatikosta kuin raketti, ja tämä kiskaisi Wendyä hiuksista melko lailla juuri sillä hetkellä kun Peterin huulet koskettivat tytön poskea. Keiju kihisi että tekisi niin joka kerta kun poika yrittäisi antaa Wendylle sormustimen!

Tuntien olonsa hassuksi koko jutusta muutenkin, Peter oli iloinen että keijun näkeminen sai Wendyn täysin unohtamaan sormustimet. Sitten hän kertoi että oli jo kauan vieraillut heidän ikkunallaan kuuntelemassa tarinoita joita heidän äitinsä kertoi iltaisin. Wendy kertoi hänelle miten "Tuhkimo" päättyi, ja Peter kiirehti ikkunalle, innoissaan aikeissa kertoa sen eteenpäin muille pojille. Wendy sanoi että hän tiesi lukemattomia tarinoita, yllyttäen Peterin halua saada hänet mukaansa. Poika ehdotti että Wendy lähtisi hänen kanssaan Neverlandiin, siellä hän voisi kertoa loputtomasti tarinoita hänelle ja Kadonneille Pojille, mutta Wendy epäröi - hän ei halunnut jättää perhettään.

Mutta Peter oli ovela; hän tähtäsi tytön äidillisiin taipumuksiin, kertoen että tämä voisi Neverlandissä tehdä kaikenlaista äidillistä - leikkiä Kadonneiden Poikien äitiä - ja vaikka Wendy innostui koko ajan enemmän poika pelasi varman päälle ja mainitsi että keijujen lisäksi Neverlandissä oli merenneitoja!

Peter lupasi opettaa hänet lentämään, ja Wendy ei enää liiemmin uhrannut ajatuksia perheelleen,niin innoissaan hän oli. Muisti hän kuitenkin pikkuveljensä, kysyen voisivatko hekin päästä mukaan. Vastahakoisesti Peter suostui, ja opetti kolmikon lentämään keijupölyn ja onnellisten ajatusten voimalla, puhaltaen pölyä heihin kämmenestään jossa sitä yhä oli melko paksusti. Näihin aikoihin Nanan oli onnistunut rikkoa ketjunsa ja se juoksi naapuritaloon jossa Darlingin vanhemmat olivat juhlissa illallisella, ja hälytti vaarasta. Tietenkin, he saapuivat kotiin liian myöhään...Lapset olivat kadonneet. Vaikuttivat häipyneen ikkunasta...

Neverlandiin päästyään alku oli dramaattinen sillä Hook bongasi heidät ja ampui kanuunankuulalla, ja vaikka kukaan ei loukkaantunut koko porukka hajaantui - Peter sinkoutui kauas yhteen suuntaa, Wendy ja Tink toiseen, Michael ja John toisaalle. Tink opasti Wendyn poikien maanalaisen kodin lähelle, mutta huijasi Kadonneet Pojat ampumaan Wendyn alas, väittäen tämän olevan lintu. Palattuaan ja Wendyn kohtalon todettuaan Peter oli juuri iskemässä nuolen Wendyyn osuneen Tootlesin rintakehän läpi, kun Wendy osoittikin yhä olevansa hengissä, kiitos Peterin ”suukon” jota tyttö piti kaulansa ympärillä ja joka oli pysäyttänyt nuolen. Joten Tootles säästyi rangaistukselta joka olisi luultavimmin johtanut kuolemaan. Pojat paljastivat, että koko tilanne oli Tinkerbellin syytä joten Peterin ja tämän välit menivät poikki ja Peter karkotti tämän jengistä ja heidän kodistaan.

Pojat rakensivat yhä tajuttoman Wendyn ympärille pienen talon, ja myöhemmin tytön herättyä tajuihinsa hänestä tuli Kadonneiden Poikien ”äiti” siinä missä Peter olisi siitä lähin heidän "isä".
Peter oli sitä vain näennäisesti ja pinnallisesti sillä hänellä ei ollut aavistustakaan miten isän roolissa pitäisi olla – hän oli unohtanut oman isänsä mallin kauan sitten - ja yritti leikkiä sen mukaan mitä Michael ja John hänelle kertoivat. Kaiken aikaa hän oli enemmän kuin yksi lapsista, ajatellen Wendyä äitihahmona, ja Wendy toimi perheen päänä.

Muutama kuukausi kului kotileikin ja seikkailujen parissa, kunnes Hook sieppasi pääsaaren intiaaniheimon prinsessa Tiger Lilyn yrityksessä houkutella Peter ansaan. Mies toi hänet merenneitolaguunille jossa Peter kumppaneineen sattui juuri silloin oleskelemaan, joskin lapset piiloutuivat aluksi. He taistelivat merirosvoja vastaan ja yrittivät vältellä merenneitoja itsejään, Peter ja Hook keskittyen toisiinsa. Yhdessä vaiheessa Hook oli paljon alemmalle tasolle kalliolla, mutta Peter halusi taistelun olevan reilumpi. (Hän oli miestä paljon pienempi ja osasi lentää toisin kuin Hook.) Hän tarjosi kättään miehelle auttaakseen heidät samalle tasalle. Kapteeni ei arvostanut tätä elettä, vaan käytti tilaisuuden satuttaa – hän puri poikaa lujasti käteen. Tämän aiheuttama shokki lamaannutti pojan niin että mies onnistui raatelemaan häntä kahdesti koukullaan ennen kuin Peterin onnistui paeta kauemmas. Haava oli niin paha ettei hän pystynyt lentämään eikä uimaan. Taistelu oli kuitenkin jätettävä kesken sillä laguunin alkoi vallata nousuvesi joka toi mukanaan myös kapteeni Koukkua jahtaavan krokotiilin. Merirosvot häipyivät ja Peter pakotti pojat ja Wendyn uimaan pois kohti pääsaarta ennen kuin olisi liian myöhäistä. (Heillä ei ollut enää keijupölyn vaikutusta. Lopulta muutama keiju - ihmiskokoonsa muuntautuneina - lennätti heidät intiaanien leiriin.) Peter jäi taakse ja uskoi kuolevansa, mutta piti kuolemaa hurjan suurena seikkailuna.

Vesi oli jo korkealla ja hän itse heikkona haavansa vuoksi, kun yksi naaraspuolinen neverbird ilmestyi paikalle ja tarjosi pojalle pesäänsä lautaksi. Muutaman hetken kielimuurin aiheuttaman riitelyn jälkeen, Peter vihdoin tajusi mitä lintu halusi hänen tekevän. Kiitollisena Peter siirsi siitä munat suojaan kallionkoloon ja lipui pesän sisällä avoveteen ja kohti pääsaarta. Vielä yksi keiju saapui auttamaan, nostaen pojan pesästä ja lennätti intiaanien leiriin. Haava itsessään ei ollut kuolettava, mutta verenhukka ja tulehdukset olisivat varmistaneet hengenlähdön jos hän olisi joutunut odottamaan yhtään kauemmin. Intiaanit hoitivat pojan haavaa asianmukaisesti, ja lapset viettivät leirissä muutaman päivän.

Pääsaaren intiaanit ja pojat solmivat rauhan ja ystävyyden, kiitos Tiger Lilyn pelastamisen. Monta kuukautta kului, ystävyyssiteet vahvistuivat sekä Wendyn romanttiset tunteet Peteriä kohtaan kasvoivat mutta Peter ei lainkaan huomannut saati tajunnut niitä. Hänelle kaikki oli vain leikkiä, teeskentelyä - mutta eräänä iltana hänen oli pakko varmistaa että se tosiaan oli vain sitä. Ettei pojat oikeasti olleet heidän lapsiaan. Tämä sai Wendyn lopulta tiedustelemaan mitkä olivat Peterin tunteet häntä kohtaan, ja poika totesi epäröimättä että omistautuneen lapsen tietenkin, vahvistaen Wendyn käsityksen. Vaikka Wendy ei pohjimmiltaan pistänyt sitä pahakseen, koska on niin äidillinen persoona, silti sekä Wendy että Tink olivat turhautuneita Peterin täydelliseen ymmärtämättömyyteen heidän tunteistaan itseään kohtaan. Mutta rakastivat silti poikaa parhaansa mukaan.

Hieman yli vuosi oli kulunut heidän saapumisestaan Neverlandiin, kun Wendy joka oli jo aiemmin alkanut huomata unohtaneensa asioita vanhemmistaan, huolestui siitä siinä määrin että halusi palata kotiin ja viedä kaikki pojat mukanaan. Pojat tahtoivatkin mukaan varsin syvästi, ja Peter tuon vuoden aikana hieman pehmennyttyään antoikin heille luvan lähteä. Myös Peterin tyttö yritti puhua mukaan, mutta tälle tenavalle se oli vastenmielinen ajatus. Peter järjesti heille keijuja oppaaksi, vaikka Wendyn menetys oli hänelle kipein paikka sitten sen illan kun hän oli yrittänyt palata kotiin.

He eivät kuitenkaan ehtineet edes lähteä, koska kapteeni Koukku oli löytänyt heidän piilonsa ja merirosvot kidnappasivat kaikki pojat sekä Wendyn väijytyksen suojin. Koukku yritti myrkyttää Peterin kun ei päässyt sisälle asti tämän raaemmin tappaakseen. Mies pudotti muutaman pisaran myrkkyä Peterin ”lääkkeeseen” jonka Wendy oli tälle jättänyt.
Tinkerbell oli kuitenkin Koukun juonen ohimennen kuultuaan ehtinyt matkaan ja kiisi pelastamaan Peteriä. Hän kertoi pojalle Wendyn ja poikien sieppauksesta, mutta ennen pelastusretkelle lähtöä Peter ajatteli ottaa "lääkkeensä". Hän ei uskonut Tinkerbellin selitystä myrkytyksestä, ennen kuin keijuystävänsä joi tuon myrkyn hänen puolestaan…

Tinkerbell kuoli; keho kylmeni, valo sammui…Tämä oli liikaa Peterille. Hän itki estoitta ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän oli jäänyt aivan yksin, menettänyt Wendyn ja nyt joutui katsomaan parhaan ystävänsä kuolevan silmiensä edessä...eikä hän ehtinyt edes pyytää anteeksi sitä että oli hylännyt tämän. Nuo lisättynä hänen äidittömään ja turvattomaan elämäänsä ja siihen että eräs sadistinen ja julma merirosvokapteeni yritti pakkomielteisesti murhata hänet raa'asti aina tilaisuuden tullen...

Lapselle luulisi tuon kaiken olevan todellakin liikaa, mutta lapsen sydämessä saattaa riittää uskoa ja toivoa enemmän kuin koko pataljoonassa aikuisten. Siinä missä ääneen lapsen suusta todettu epäusko keijuihin sai yhden keijun jossain kuolemaan, saattaisi keijuihin uskomisen hokeminen herättää sellaisen henkiin. Tätä Peter lähti yrittämään. Hän pyysi kaikkia ulkomaailman nukkuvia lapsia tekemään samoin - nukkuville lapsille hän oli vain epämääräinen nimetön hahmo unissa - ja lukematon määrä lapsia alkoi hokea uskoaan keijuihin. Tämä uskon voima (ja Peterin kyynel joka oli pudonnut hetkeä aiemmin keijun päälle), herätti tämän henkiin.

Peter otti mukaansa samanlaisen kellon jonka krokotiili oli nielaissut Koukun käden mukana ja piilossa leijaili ympäri laivaa aivan kuin krokotiili vaanisi vedesasä. Hänen onnistui livahtaa hyttiin jossa poikia ja Wendyä pidettiin sidottuina, ja vapauttamaan heidät.
Lapset vs. merirosvot oli jälleen rankka ja verinen taistelu jossa pojat tappoivat monia miehistön jäseniä ja haavoittuivat itse. Taistelu kääntyi lasten voitoksi, Peterin onnistui syöstä arkkivihollisensa mereen, mutta krokotiili ei oikeasti odottanut siellä, tällä kertaa. Loput merirosvoista luovuttivat ja hylkäsivät laivan, uskoessaan kapteeninsa menehtyneen.

Peter ja kumppanit kampesivat ruumiit laidan yli mereen ja suuntssivat kohti manteretta merirosvolaivassa jonka uusi kapteeni oli nyt Peter Pan. Kotileikit oli leikitty, nyt oltiin puhtaasti seikkailussa ja suuntamassa Darlingien oikeaan kotiin. Pari päivää myöhemmin Neverlandin portin seudulla he ankkuroivat laivan, lensivät Darlingien talolle ja Kadonneet Pojat saivat jäädä Darlingeille, kuten pitkin. Peter lähti takaisin Neverlandiin, mutta viimeisimmän vuoden aikana leikitty kotileikki ja etenkin äskeinen Darlingin perheen jälleennäkeminen oli saanut hänet tuntemaan monia tunteita mitä hän oli niin pitkään kieltäytynyt ajattelemastakaan.

Yli kaksi vuosikymmentä hän vielä taisteli niitä vastaan, keräten Neverlandiin uuden jengin uusia seikkailuja varten. Kunnes lopulta uuden elämän jano, Wendyn kaipuu, ja väsymys raakaan ja ainaiseen selviytymisetaisteluun ja etenkin kapteeni Koukun pakoiluun, voitti.

Lokakuussa 2016 hän palasi Lontooseen ja Darlingien elämään, aikoen jäädä mantereelle lopullisesti mutta kasvaa omalla tavallaan. Katulapsena ei ole paljonkaan helpompaa kuin Neverlandissä – melkein päinvastoin kun maailma ei ole niin tuttu ja hän ei edes muista juuri mistään mitään. Kuitenkin, seuraavana päivänä hän päätyy viettämään yönsä Darlingien talossa ja antaa Wendyn auttaa äitihahmon roolissa. Lopulta, Wendy päätyy virallisesti adoptoimaan Peterin pojakseen.

"You change the sound of my name.
A moment of truth that I saw in your face.
It hurts inside, a moment this vile that you brought to life.
All the roads lead back to you.
Give me something to return to, in your heart.
I fear nothing but to leave here, without you for life."
~ Bleak, 'Fate'

MUUTA:

~ Intiaanit opettivat häntä soittamaan panhuilua, ja hän soittelee sitä usein kun tuntee olonsa erityisen murheelliseksi sekä silloin kun haluaa vetää merenneitojen huomion.

~ Hän otti Neverlandiin mukaan teddynallen jonka kanssa hän nukkuu ja jota hän välillä kantaa mukanaan. Se katosi vuosien aikana. Lontooseen paluun jälkeen hän kaipaa vastaavaa yhtä paljon kuin Neverlandissäkin. Wendy antaa hänelle lahjaksi yhden omista vanhoista pehmoleluistaan. Ison pingviinin josta Peter vaikutti pitävän erityisen paljon. Poika nukkuu sen kanssa joka yö ja kantaa sitä mukanaan pitkillä automatkoilla, lääkärikäynneillä ja muissa stressaavissa/pelottavissa tilanteissa. Hän lakkaa kantamasta sitä mukanaan kun tottuu tähän maailmaan, mutta pitää sitä unikaverina pitkälle teini-ikään. (Tosin teini-iässä ei kavereiden luona.)
* [kuva] - [kuva]

~ Neverlandissä hän pyrki pitämään kiinni lukutaidostaan, mutta koska siellä ei juurikaan ollut mitään mielenkiintoista luettavaa hän unohti sen lähes kokonaan. Kirjoitustaidon hän unohti täysin. Eli aluksi Lontooseen palatessaan hän ei osaa kirjoittaa muuta kuin kopioimalla ja lukutaito on hädintuskin ekaluokkalaisen tasolla.

~ Alunperin hän käyttäytyi kuin 9-vuotias, mutta vuosikymmenet Neverlandissä yhdistettynä perhetraumaansa saivat hänet taantumaan 6-vuotiaan tasolle.

~ Neverlandissä hän unohti oikean ikänsä jo kauan ennen Kadonneiden Poikien muodostamista. Palatessaan Lontooseen jäädäkseen, Wendy arvelee hänet 6-vuotiaaksi ja hänen virallinen seitsemäs syntymäpäivänsä merkitään olemaan heinäkuussa 2017.


[Image: 186c2ce8187996bf1b87dad4a51a6333.jpg]

Lie to me, convince me that I've been sick forever.
That all of this, will make sense when I get better.
Reply


Forum Jump:


Users browsing this thread: 1 Guest(s)