09-06-2018, 01:24 PM
Wendy henkäisi syvään tunkeilijan ryömiessä esiin, katse sekavin tuntein lukittuna poikaan. Hän tunnisti lapsen välittömästi. Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten hän, elämä, ja maailma oli olłut aivan eri--mutta siinä nyt jaloilleen kömpi täysin samannäköinen ja ikäinen pikkupoika joka eli monissa hänen vahvimmissa lapsuuden muistoissaan. Kun vekara puhui, paukku menneisyydestä vain voimistui eikä jäänyt epäilystäkään kuka hänen edessään seisoi.
'Peter...!' nainen huudahti mielessään, tuijottaen pikkuista poikaa silmät suurina, helpotuksen ja inntuksen vallassa. Peter Pan oli elossa, ja muisti hänet vieläkin!
Lapseton äiti hänessä huomioi ja arvioi aivan ensimmäisenä että poika tarvitsi kylvyn, ja sen miten suloinen lapsi oli. Paljon söötimpi mitä hänen 13-vuotiaan muistikuva vuosikymmenten takaaa kykeni maalaamaan. Mutta muutaman sekunnin kuluttua Wendy rekisteröi Peterrin koko olemuksen, mikä piti hänet kaappaamasta pojan syleilyyn. Neverlandissä kauan kauan sitten vietetty vuosi oli yhä eläväisenä hänen muistoissaan, eikä hän epäillytkään etteikö se ollut vain pintaraapaisu siihen mitä Peter ja muut pojat olivat kokeneet. Varsinkin Peter joka oli varmasti asunut siellä paljon kauemmin kuin muut. Pojat olivat kertoneet karuja ja painajaismaisia tarinoita vuoen varrelta, ja Peterin olemus ja katse kertoi ettei mikään ollut muuttunut. Hänen sydämensä olisi särkynyt, jos hän olisi ehtinyt ajatella asiaa enemmän, etenkin verraten veljiensä uuteen elämään täällä. Mutta juuri nyt hän keskittyi tähän hetkeen ja miten lähestyä tilannetta niin ettei Peter kaikkoaisi heti pois, ehkä lopullisesti.
Wendy muisti myös miten läpeensä yllättynyt hän oli kun kotiin palauun yhteydessä äiti ja isä kertoivat hänen ja veljiensä olleen poissa yli vuoden! Peter ei taatusti tiennyt kuinka kauan sitten oli täällä viimeksi vieraillut. Todennäköisesti luuli kuluneen vain viikkoja. Eikä pojalla luonnollisesti olisi edes kykyä käsittää kuinka pitkä aika kaksikymmentäkaksi vuotta täällä oli. Joten hän ei edes harkinnut suoraan sanoa olevansa kyseinen tyttö, edes näyttämäl todisteita. Peterin täytyisi tulla siihen päätelmään itse. Liikkumatta ja rauhallisella olemuksella Wendy seisoi ikkunalla ja katsoi alas poikaan, silmissään lämmin ja kaihoisa katse.
"En asu täällä," hän aloitti lempeään sävyyn, huomioiden toivon kipinän pojan kasvoilla. Häntä inhotti joutua sammuttamaan se. 'Nainen! Nainen, päästä irti minusta!' hän vaati mielessään, toivoen että jotenkin maagisesti voisi olla jälleen pikkutyttö. "Asuin kerran, ja olen nyt vain vierailulla äitini ja isäni luona. Oikeastaan olen täällä nyt yksin talovahtina, he lähtivät eilen matkalle," hän tarkensi, tavoitteena että poikaparka rentoutuisi edes hieman--jos uskoi häntä. "Olin lapsi täällä," hän sitten lisäsi, antaen pojalle pehmeän ja lämpöisen hymyn, kätensä nätisti ja rennosti edessään.
'Peter...!' nainen huudahti mielessään, tuijottaen pikkuista poikaa silmät suurina, helpotuksen ja inntuksen vallassa. Peter Pan oli elossa, ja muisti hänet vieläkin!
Lapseton äiti hänessä huomioi ja arvioi aivan ensimmäisenä että poika tarvitsi kylvyn, ja sen miten suloinen lapsi oli. Paljon söötimpi mitä hänen 13-vuotiaan muistikuva vuosikymmenten takaaa kykeni maalaamaan. Mutta muutaman sekunnin kuluttua Wendy rekisteröi Peterrin koko olemuksen, mikä piti hänet kaappaamasta pojan syleilyyn. Neverlandissä kauan kauan sitten vietetty vuosi oli yhä eläväisenä hänen muistoissaan, eikä hän epäillytkään etteikö se ollut vain pintaraapaisu siihen mitä Peter ja muut pojat olivat kokeneet. Varsinkin Peter joka oli varmasti asunut siellä paljon kauemmin kuin muut. Pojat olivat kertoneet karuja ja painajaismaisia tarinoita vuoen varrelta, ja Peterin olemus ja katse kertoi ettei mikään ollut muuttunut. Hänen sydämensä olisi särkynyt, jos hän olisi ehtinyt ajatella asiaa enemmän, etenkin verraten veljiensä uuteen elämään täällä. Mutta juuri nyt hän keskittyi tähän hetkeen ja miten lähestyä tilannetta niin ettei Peter kaikkoaisi heti pois, ehkä lopullisesti.
Wendy muisti myös miten läpeensä yllättynyt hän oli kun kotiin palauun yhteydessä äiti ja isä kertoivat hänen ja veljiensä olleen poissa yli vuoden! Peter ei taatusti tiennyt kuinka kauan sitten oli täällä viimeksi vieraillut. Todennäköisesti luuli kuluneen vain viikkoja. Eikä pojalla luonnollisesti olisi edes kykyä käsittää kuinka pitkä aika kaksikymmentäkaksi vuotta täällä oli. Joten hän ei edes harkinnut suoraan sanoa olevansa kyseinen tyttö, edes näyttämäl todisteita. Peterin täytyisi tulla siihen päätelmään itse. Liikkumatta ja rauhallisella olemuksella Wendy seisoi ikkunalla ja katsoi alas poikaan, silmissään lämmin ja kaihoisa katse.
"En asu täällä," hän aloitti lempeään sävyyn, huomioiden toivon kipinän pojan kasvoilla. Häntä inhotti joutua sammuttamaan se. 'Nainen! Nainen, päästä irti minusta!' hän vaati mielessään, toivoen että jotenkin maagisesti voisi olla jälleen pikkutyttö. "Asuin kerran, ja olen nyt vain vierailulla äitini ja isäni luona. Oikeastaan olen täällä nyt yksin talovahtina, he lähtivät eilen matkalle," hän tarkensi, tavoitteena että poikaparka rentoutuisi edes hieman--jos uskoi häntä. "Olin lapsi täällä," hän sitten lisäsi, antaen pojalle pehmeän ja lämpöisen hymyn, kätensä nätisti ja rennosti edessään.