08-01-2017, 08:41 PM
Tällaiset illat vaativat teetä. Wendy Darling hääräsi tiskipöydän ääressä vietettyään pitkän, rentouttavan vapaapäivän kaupungilla ystäviensä kanssa, nauttimassa syksyn kirpeydestä. Aiemmin illalla hän oli saapunut isänsä ja äitinsä luo muutamaksi päiväksi viettämään mid-term loman alkupuolta. Vanhemmat olivat jo unessa, kello lähestyi sentään jo puolta yötä.
Nyt hän aikoi vain käpertyä vuoteeseen lukemaan ja hörppimään teetä. Nyt kun oli vielä mahdollista ilman häiriöitä. Kadonneet Pojat, vaikka ei heitä enää adoption jälkeen sillä nimityksellä kutsuttu, olivat eläneet onnellisesti osana heidän perhettään pikkupojista lähtien ja olivat jo kauan sitten sopeutuneet tähän maailmaan, mutta jos kaikki hänen pikkuveljensä päättäisivät tupsahtaa kotiin samoihin aikoihin ei talossa kovin rauhallista niinä päivinä olisi. Vaikka kaikki heistä olivat jo lähemmäs kolmekymppisiä, ei pojista jokainen ollut yhtä paljon aikuistunut. Nuori nainen otti astiakaapista suuren mukin, hymyillen lämpimästi itsekseen, muistellen lapsuuttaan, erityisesti vuottaan Neverlandissä. Hän ei millään voisi rakastaa Kadonneita Poikia enempää ja oli äärimmäisen ylpeä miten hyvin nämä olivat sopeutuneet tähän maailmaan ja miten vahvoja olivat selvitessään vuosikausien brutaalista elämästä villissä luonnossa intiaanien, petoeläinten ja merirosvojen keskellä.
Hän muisteli Neverland-aikaansa enimmäkseen lämmöllä, mutta ei kokenut vähäisintäkään halua palata sinne muusta syystä kuin hakeakseen taakse jääneen viimeisen kadonneen pojan kotiin. Neverland oli ollut upea, mutta ei läheskään niin ihana kuin Peter Pan oli sen hänelle ja veljilleen maalannut tuona ikimuistoisena iltana. Hän ei ollut missään vaiheessa sen jälkeen täysin vakuuttunut että Peter todella halusi elää siellä ikuisesti. Paitsi sinä iltana kun poika oli kylmästi kieltäytynyt lähtemästä takaisin ja jäämästä Lontooseen hänen ja muiden poikien kanssa. Liittymään osaksi Darlingien perhettä. Mutta hänkin oli silloin ollut vain nuori lapsi, vaikka ikäisekseen huomattavan kypsä olikin jo silloin. Vuosien kuluessa ja aikuistuessaan murhe Peterin menetyksestä oli muuttanut muotoaan. Romanttiset tunteet olivat täysin haihtuneet ja jäljelle oli jäänyt ja vahvemmaksi kasvaneet äidilliset tunteet, syvä halu saada lapsiparka turvaan ja kiinni elämään jossa tämä voisi aikanaan olla oikeasti onnellinen. Jo vuosia hän oli pelännyt että olisi liian myöhäistä edes yrittää.
Peter oli vieraillut aluksi melko usein, mutta viimeisimmästä kerrasta oli jo kaksikymmentäkaksi vuotta. Oliko mustasydäminen Hook lopultakin onnistunut...? Wendy ei edes halunnut ajatella sitä. Mutta toinenkin vaihtoehto oli sydäntäriipaiseva. Oliko Peter unohtanut hänet? Olihan Neverland täynnä seikkailuja, mutta hän oli niin toivonut että olisi merkinnyt pojalle tarpeeksi että tämä muistaisi hänet aina. Mutta vuosikymmenten hiljaisuus oli kammottavaa.
Wendy huokaisi surullisena ja istahti ruokasalin pöydän ääreen odottamaan teevetensä kiehumista. Vasen kyynärpää pöydällä hän nojasi leukansa kämmeneensä. Kaikaisuuteen hukkunut katseensa suunnattuna etupihalle avautuvasta ikkunasta ulos, josta ei kattovalon palaessa nähnyt muuta kuin pimeyden ja lampun heijasteen, hän pohti yhä Neverlandiä. Löytäisiköhän hän sitä enää näin aikuisena? Oliko se tarkoitettu vain lapsille, intiaaneille ja merirosvoille? Sallisiko se hänen astua vielä kerran sisään, jos - kun, hän pyrkisi sinne Peterin vuoksi?
Minuutin kuluttua kovaääninen, loputon vihellys tempaisi hänet haaveistaan takaisin nykyhetkeen. Wendy nousi hiljaa ja siirtyi kaatamaan kuuman veden kuppiinsa. Yhä osittain Neverlandissä, hän asteli keittiöstä eteishalliin kunnes muisti ettei ollut asettanut kuppiinsa lainkaan teepussia eikä sokeria tai maitoa. Hän pakotti itsensä keskittymään edes hetkeksi moiseen arkipäiväiseen ja pieneen tehtävään, ja nousi sitten yläkertaan, harkiten vaihtaa lukuaikeensa fantasiaseikkailukirjasta johonkin mikä ei jatkuvasti muistuttaisi häntä menneistä.
Pari askelta huoneeseensa otettuaan hän jäätyi paikalleen. Tietysti huone oli viileä ja hänen olisi hyvä sulkea ikkuna, mutta kauhua herättävä yksityiskohta oli lattialle levinneet tavarat ja avoimet yöpöydän laatikot jotka eivät ikimaailmassa voisi olla hänen jäljiltään. Hän oli aivan liian järjestelmällinen ja siisti tekemään moista edes unissaan! Hän ei keksinyt syytä miksi kukaan hänen veljistään olisi myöskään teon takana. Ensinnäkin poikajoukko kunnioitti hänen vaatimustaan pysyä poissa hänen huoneestaan ja toisekseen hän ei ollut riidoissa yhdenkään kanssa. Nainen asetti teekupin yöpöydälle ja kumartui nostamaan äidiltään 18-vuotislahjaksi saamaansa hopeista kelttikaulakorua joka ei missään nimessä saisi kadota. Oliko sotkun takana murtovaras joka oli kuullut hänen palaavan ja paennut ennen kuin ehti ryövätä kaiken arvokkaan? Ajatus värisytti Wendyä enemmän kuin ikkunasta soljuva syksyinen ilma. Tämä oli yleensä turvallinen naapurusto, mutta yläluokan taloihin saattaisi hyvinkin joskus murtautua joku...Naapuruston turvallisuuden tuntu ei vaan jättänyt tilaa moisen ajatteluun joka päivä.
Nostaessaan kaulakorua hän silmäkulmastaan havaitsi että vuoteensa alla oli jotain...ei, vaan joku. Wendy perääntyi välittömästi mahdollisimman kauas vuoteesta, ja vaistot käskivät huutamaan apua talon muulta väeltä mutta pihaustakaan ei päässyt hänen kurkustaan. Hän ei ollut koskaan taipuvainen tilanteiden lietsomiseen ja tarpeettoman väkivallan riskeeraamiseen. Jos hän saisi tunkeilijasta hyvän ulkonäkökatsauksen hän voisi kyllä raportoida rikoksen poliisille myöhemmin.
"Kuule, tiedän että olet vuoteeni alla. Kuka oletkin, ota mitä vain haluat ja lähde. Keneenkään ei tarvitse sattua. En hälytä edes poliisia," hän sanoi hiljaa, tavoitellen tyyntä äänensävyä hermostuneisuutensa keskellä. Samalla hänen katseensa etsi mahdollista asetta itsepuolustukseksi, jos tilanne etenisi ikävämpään suuntaan.
Nyt hän aikoi vain käpertyä vuoteeseen lukemaan ja hörppimään teetä. Nyt kun oli vielä mahdollista ilman häiriöitä. Kadonneet Pojat, vaikka ei heitä enää adoption jälkeen sillä nimityksellä kutsuttu, olivat eläneet onnellisesti osana heidän perhettään pikkupojista lähtien ja olivat jo kauan sitten sopeutuneet tähän maailmaan, mutta jos kaikki hänen pikkuveljensä päättäisivät tupsahtaa kotiin samoihin aikoihin ei talossa kovin rauhallista niinä päivinä olisi. Vaikka kaikki heistä olivat jo lähemmäs kolmekymppisiä, ei pojista jokainen ollut yhtä paljon aikuistunut. Nuori nainen otti astiakaapista suuren mukin, hymyillen lämpimästi itsekseen, muistellen lapsuuttaan, erityisesti vuottaan Neverlandissä. Hän ei millään voisi rakastaa Kadonneita Poikia enempää ja oli äärimmäisen ylpeä miten hyvin nämä olivat sopeutuneet tähän maailmaan ja miten vahvoja olivat selvitessään vuosikausien brutaalista elämästä villissä luonnossa intiaanien, petoeläinten ja merirosvojen keskellä.
Hän muisteli Neverland-aikaansa enimmäkseen lämmöllä, mutta ei kokenut vähäisintäkään halua palata sinne muusta syystä kuin hakeakseen taakse jääneen viimeisen kadonneen pojan kotiin. Neverland oli ollut upea, mutta ei läheskään niin ihana kuin Peter Pan oli sen hänelle ja veljilleen maalannut tuona ikimuistoisena iltana. Hän ei ollut missään vaiheessa sen jälkeen täysin vakuuttunut että Peter todella halusi elää siellä ikuisesti. Paitsi sinä iltana kun poika oli kylmästi kieltäytynyt lähtemästä takaisin ja jäämästä Lontooseen hänen ja muiden poikien kanssa. Liittymään osaksi Darlingien perhettä. Mutta hänkin oli silloin ollut vain nuori lapsi, vaikka ikäisekseen huomattavan kypsä olikin jo silloin. Vuosien kuluessa ja aikuistuessaan murhe Peterin menetyksestä oli muuttanut muotoaan. Romanttiset tunteet olivat täysin haihtuneet ja jäljelle oli jäänyt ja vahvemmaksi kasvaneet äidilliset tunteet, syvä halu saada lapsiparka turvaan ja kiinni elämään jossa tämä voisi aikanaan olla oikeasti onnellinen. Jo vuosia hän oli pelännyt että olisi liian myöhäistä edes yrittää.
Peter oli vieraillut aluksi melko usein, mutta viimeisimmästä kerrasta oli jo kaksikymmentäkaksi vuotta. Oliko mustasydäminen Hook lopultakin onnistunut...? Wendy ei edes halunnut ajatella sitä. Mutta toinenkin vaihtoehto oli sydäntäriipaiseva. Oliko Peter unohtanut hänet? Olihan Neverland täynnä seikkailuja, mutta hän oli niin toivonut että olisi merkinnyt pojalle tarpeeksi että tämä muistaisi hänet aina. Mutta vuosikymmenten hiljaisuus oli kammottavaa.
Wendy huokaisi surullisena ja istahti ruokasalin pöydän ääreen odottamaan teevetensä kiehumista. Vasen kyynärpää pöydällä hän nojasi leukansa kämmeneensä. Kaikaisuuteen hukkunut katseensa suunnattuna etupihalle avautuvasta ikkunasta ulos, josta ei kattovalon palaessa nähnyt muuta kuin pimeyden ja lampun heijasteen, hän pohti yhä Neverlandiä. Löytäisiköhän hän sitä enää näin aikuisena? Oliko se tarkoitettu vain lapsille, intiaaneille ja merirosvoille? Sallisiko se hänen astua vielä kerran sisään, jos - kun, hän pyrkisi sinne Peterin vuoksi?
Minuutin kuluttua kovaääninen, loputon vihellys tempaisi hänet haaveistaan takaisin nykyhetkeen. Wendy nousi hiljaa ja siirtyi kaatamaan kuuman veden kuppiinsa. Yhä osittain Neverlandissä, hän asteli keittiöstä eteishalliin kunnes muisti ettei ollut asettanut kuppiinsa lainkaan teepussia eikä sokeria tai maitoa. Hän pakotti itsensä keskittymään edes hetkeksi moiseen arkipäiväiseen ja pieneen tehtävään, ja nousi sitten yläkertaan, harkiten vaihtaa lukuaikeensa fantasiaseikkailukirjasta johonkin mikä ei jatkuvasti muistuttaisi häntä menneistä.
Pari askelta huoneeseensa otettuaan hän jäätyi paikalleen. Tietysti huone oli viileä ja hänen olisi hyvä sulkea ikkuna, mutta kauhua herättävä yksityiskohta oli lattialle levinneet tavarat ja avoimet yöpöydän laatikot jotka eivät ikimaailmassa voisi olla hänen jäljiltään. Hän oli aivan liian järjestelmällinen ja siisti tekemään moista edes unissaan! Hän ei keksinyt syytä miksi kukaan hänen veljistään olisi myöskään teon takana. Ensinnäkin poikajoukko kunnioitti hänen vaatimustaan pysyä poissa hänen huoneestaan ja toisekseen hän ei ollut riidoissa yhdenkään kanssa. Nainen asetti teekupin yöpöydälle ja kumartui nostamaan äidiltään 18-vuotislahjaksi saamaansa hopeista kelttikaulakorua joka ei missään nimessä saisi kadota. Oliko sotkun takana murtovaras joka oli kuullut hänen palaavan ja paennut ennen kuin ehti ryövätä kaiken arvokkaan? Ajatus värisytti Wendyä enemmän kuin ikkunasta soljuva syksyinen ilma. Tämä oli yleensä turvallinen naapurusto, mutta yläluokan taloihin saattaisi hyvinkin joskus murtautua joku...Naapuruston turvallisuuden tuntu ei vaan jättänyt tilaa moisen ajatteluun joka päivä.
Nostaessaan kaulakorua hän silmäkulmastaan havaitsi että vuoteensa alla oli jotain...ei, vaan joku. Wendy perääntyi välittömästi mahdollisimman kauas vuoteesta, ja vaistot käskivät huutamaan apua talon muulta väeltä mutta pihaustakaan ei päässyt hänen kurkustaan. Hän ei ollut koskaan taipuvainen tilanteiden lietsomiseen ja tarpeettoman väkivallan riskeeraamiseen. Jos hän saisi tunkeilijasta hyvän ulkonäkökatsauksen hän voisi kyllä raportoida rikoksen poliisille myöhemmin.
"Kuule, tiedän että olet vuoteeni alla. Kuka oletkin, ota mitä vain haluat ja lähde. Keneenkään ei tarvitse sattua. En hälytä edes poliisia," hän sanoi hiljaa, tavoitellen tyyntä äänensävyä hermostuneisuutensa keskellä. Samalla hänen katseensa etsi mahdollista asetta itsepuolustukseksi, jos tilanne etenisi ikävämpään suuntaan.