When Wendy grew up
#1
// Mukana Wendy ja Peter. //

La, 22.10. 2016 & Su, 23.10. 2016

Pimeys oli laskeutunut Englannin ylle jo monta tuntia aiemmin, kylmän lokakuisen lauantain lähestyessä puoltayötä. Sen enempää kylmyys kuin pimeyskään ei vaivannut erästä pikkupoikaa joka parhaillaan lensi Lontoon taivaalla, vaikka hänellä oli yllään vain ohuet, joskin pitkähihaiset ja -lahkeiset intiaanivaatteet eikä lainkaan alusvaatteita - siis todella epäsopiva asuste vuodenaikaan nähden. Hän ei edes nauttinut lentokoneen mukavuuksista,e i - päin vastoin, hän lensi aivan kattojen yläpuolella ilman minkäänlaisia siipiä auttamassa tai seiniä suojaamassa elementeiltä.

Uskomatonta useimmille jotka saattoivat huomata hänet, mutta viikari oli aivan yhtä todellinen kuin sinä ja minä - sillä Peter Pan oli jälleen päättänyt vierailla mantereella, onnellisena lähestyen Ealingin kaupunginosaa, esikaupunkialuetta kymmenisen kilometriä Lontoon sydämestä, Kensington Gardensista, jos sen matkaisi maata pitkin. Hän oli käynyt mantereella lukemattomia kertoja aiemminkin, mutta tällä kertaa hänellä oli erityisiä suunnitelmia. Ne, vaikka myös hermostuttivat, ylläpitivät hänen huoletonta mielialaansa. Hän oli kauhean suuren seikkailun alussa! Suurimman ikinä! Poika olisi tehnyt nuo vaikuttavat voltit ilmassa ja iloisesti tervehtinyt katoilla istuskelevia lintuja, vaikka hänellä olisi roikkunut jääpuikkoja jaloistaan eikä ollut yhtään valoa opastamassa tietä.

Hän oli ollut kaukana poissa sitten viimeisimmän vierailunsa yli kaksikymmentä vuotta sitten, kokemassa muita seikkailuja uuden jenginsä kanssa, mutta viime aikoina hän ei enää kyennyt vastustamaan tämän erityisen suuren kutsua. Hänellä ei ollut aavistustakaan että oli ollut poissa yli kaksi vuosikymmentä, hänelle se oli tuntunut vain muutamalta kuukaudelta – johtuen enimmäkseen hänen kotinsa ajattomasta olemassaolosta ja luonnottomasta vuodenaikojen rytmistä. Tänään hän oli laittanut pojat vannomaan henkensä kautta että eivät kertoisi kenellekään mihin hän oli menossa ja kauanko aikoi olla poissa. Että nämä kärsisivät mieluummin hirvittävää kidutussa ja kuoleman ennemmin kuin paljastaisivat sen kenellekään.

Kaikkein eniten se piti salata tietyltä merirosvokapteenilta josta Peter erityisesti tahtoi päästä eroon, lopullisesti. Taistelu oli ollut hauskaa vuoden, ehkä kaksi…mutta loput kaksikymmentäkahdeksan oli ollut kiduttavaa painajaista sisältäen enemmän läheltä-piti -tilanteita mitä hän halusi ajatellakaan. Vaikka hän olikin teeskennellyt nauttivansa joka hetkestä seikkailun nimessä. Tietenkään hän ei tiennyt lainkaan kuinka monta vuotta oli kutsunut Neverlandiä kodiksi, mutta jos vaikka olisikin tiennyt hän olisi pikemmin väittänyt sen olevan sata vuotta. Sellainen oli raakuus ja armottomuus maassa Ajan ulkopuolella.

Hän toivoi itsensä pois tuosta kylmästä, synkästä paikasta ja sen eläin- ja ihmispedoista, vihdoin uupuneena hengestään taisteluun joka yö ja päivä ja päättäen ettei hänen tarvinnut ikävöidä Wendyä niin paljon. Oli ollut aika kun hän vakuutti itselleen ettei sillä ollut merkitystä. Että se oli hänen paikkansa ja hän todella halusi olla poika ikuisesti. Että se oli reilu hinta ikuisesta lapsuudesta, täydellisestä vapaudesta ja loputtomista seikkailuista. Mutta vaikka hän oli elänyt jo lähes neljäkymmentä vuotta, valtaosan siitä hän oli jäätyneenä 9-vuotiaan kehoon ja mieleen. Hän tarvitsi paljon enemmän mitä Neverlandillä oli tarjota. Hän tiesi, että tässä maailmassa olisi enemmän. Toki se täälläkin olisi selviytymistaistelua, mutta se olisi helpompaa kuin Neverlandissä. ...Koska sen oli pakko olla.

Silti, hän ei koskaan myöntänyt sitä, vaan julisti pojille yksinkertaisesti haluavansa aivan uudenlaisen seikkailun ja että todennäköisimmin ei koskaan palaisi siltä. Hän kasvaisi vihdoin aikuiseksi! Ei hän tietenkään aikonut tehdä niin samalla tavalla kuin muut, mutta joka tapauksessa hänkin kasvaisi mieheksi. Ja tästä James Hook, Jolly Rogerin kapteeni, ei saisi koskaan ikinä milloinkaan kuulla. Peter oli vihdoin tajunnut, että tuo mies ei koskaan lakkaisi metsästämästä häntä raivoisalla kostonhimolla. Jommankumman heistä olisi kuoltava, jotta se oikeasti päättyisi. Ja hän tiesi yhä hengittävänsä todennäköisimmin vain koska Hook ei halunnut vain murhata häntä, vaan ensin harjoittaa hirveää ja pitkää kidutusta. Mikä, vaikka myös lisää traumoja tuottaen, aina antoi hänelle aikaa ja mahdollisuuksia paeta. Ja vain lisäsi sen hirviön raivoa niiden sinisten silmien takana jotka hän oli lukemattomat kerrat nähnyt muuttuvan punaisiksi kun mies aikoi teurastaa hänet tai jonkun muun. Usein syvissä ja synkissä painajaisissaan yöllä, mutta aivan liian usein todellisessa tilanteessa.

Jos näkisit Peterin vaatteiden alle, että saattaisi uskoa että hän on yhä hengissä ja yhtenä kappaleena. Pari tuoreimmista arvista olivat merkittäviä vaikuttajia hänen päätökseensä lähteä Neverlandistä lopullisesti. Hook oli muuttunut jatkuvasti tehokkaammaksi suunnitelmissaan ja niiden toteutuksessa, eikä hän itse onnistunut löytämään yhtä hyvää piilopaikkaa kuin alkuperäinen koti maan alla oli ollut.. Samalla kun hän ei muuttunut yhtään isommaksi tai vahvemmaksi, eikä Hook yhtään pienemmäksi tai heikommaksi.

Viime viikolla Hook oli viiltänyt koukullaan hänen kurkkunsa alaosaa, ei tarpeeksi syvään tappaakseen mutta jättäen pitkän ja ruman arven. Sen hoitamisessa hänen intiaaniystävänsä olivat auttaneet. Juuri nyt hänen hiuksensa olivat melko puhtaat eikä hän lemunnut miltään sillä hän oli matkalla tapaamaan tyttöä jota rakasti, mutta hän oli pölyinen ja hieman mutainen mitä hän myös rakasti - ja oli jokseenkin fyysisessä kivussa mutta ei olisi voinut vähempää välittää, tämän ihmeellisen suuren seikkailun edessä!

Hän oli varmistanut että pojat ymmärsivät seuraukset jos kukaan heistä paljastaisi hänen seikkailunsa ja Hook lähtisi hänen peräänsä. Että hän palaisi henkilökohtaisesti kiduttamaan ja tappamaan heistä jokaisen, huolimatta siitä kuka hänet oli pettänyt - ja tekisi niin paljon hirvittävämmin kuin kapteeni Hook ikinä. Rehellisesti, hän ei ollut lainkaan varma että kostaisi noin hurjasti sillä hän ei nauttinut toisten lasten kidutuksesta ja tappamisesta. Suoraan sanoen, hän ei suorastaan nauttinut sen tekemisestä kenellekään - ei ainakaan kovin aidosti. Siitä oli muodostunut vain välttämätön paha josta hän oli oppinut löytämään jonkinlaista viehättävyyttä ja kierolla tavalla lohtua.

Mutta pojat eivät tienneet sitä - he olivat täysin uskoneet että hän tekisi juuri niin kuin sanoi. Olihan hän aiemminkin toteuttanut uhkauksensa, ja nämä tunsivat hänet samana pelättynä kapteenina kuin hänen vanha jenginsä jonka hän oli jokin aikaa sitten päästänyt pois, kun tietty tyttölapsi oli väliaikaisesti pehmittänyt hänet näiden suhteen. Miten typerää se olikaan ollut!? Hän oli ollut kauhean yksinäinen monta kuuta sen jälkeen kun kaikki olivat lähteneet, valinneet elämän jossain tyhmässä talossa ja luopuneet kaikesta mahtavasta vapaudesta vain saadakseen-- …No, ei sillä enää väliä. Se oli vain muutama kuukausi, kun hän oli päässyt siitä yli sen verran että haki seurakseen uusia poikia leikkimää, ja taistelemaan merirosvoja vastaan.

Liihottaessaan alkuperäisen kotinsa yllä, Peter onnitteli itseään jälleen, nerokkaasta suunnitelmastaan. Hän kasvaisi aikuiseksi Wendyn ja muiden poikien kanssa, mutta olisi silti oman elämänsä ohjaksissa. Toki tämä maailma oli uusi ja outo, mutta ei se mitenkään voinut olla yhtä vaarallinen ja raskas elää kuin Neverland.

Ensin, hän menisi tervehtimään kaikkia ja yllättäisi päätöksellään, ja sitten..Ja sitten hän lentäisi yöhön etsimään itselleen täydellistä asuntoa jossa eläisi ihan omillaan! Ja sitten vain hengailisi muiden kanssa, silloin tällöin pilkaten näiden kontrolloitua ja kouluntäyteistä elämää. Hän näyttäisi niille nynnyille entisille Kadonneille Pojille, että tosimiehet eivät tarvinneet jotain typerää äitiä! Tosimiehet tekivät oman onnensa ja omat sääntönsä ja elivät onnellisina omassa fantastisessa kodissaan, kuin kuningas!

Pöyhkeä ja itsevarma virnistys levisi pojan kasvoille kun hänen määränpäänsä vihdoin kohosi horisontista. Talo oli yhtä hienona näköinen ja suuri mitä hän oli muistellutkin, mutta hänen oma talonsa olisi vieläkin upeampi! Ehkä hän asettuisi siihen valtavaan linnaan Kensington Gardensissa. Vähänpä hän tiesi että se tosiaan oli Kuninkaallisen Perheen entinen koti, jonka puutarha oli avattu julkiseksi kauan sitten.

Äänettömästi Peter leijui toisen kerroksen ikkunan edessä. Se oli auki, ja hän uskoi sen niin hänelle - olihan hän luvannut palata pian taas vierailemaan ja piti nyt lupauksensa. Mutta sillä sekunnilla kun hänen pienet mokkasiininsa laskeutuivat lattiaan, hän alkoi epäillä valinneensa väärän ikkunan. Ei ollut paljon valoa, oikeastaan ainoa valo soljui kuun säteistä jotka jäivät osittain hänen kehonsa taakse – tosin häntä ei ollut kovin paljoa. Jäätyneenä päivään ennen yhdeksättä syntymäpäiväänsä, hänen kehonsa oli jäänyt huomattavasti jälkeen - ehtinyt saavuttaa vain keskiverto 7-vuotiaan mitat.

Valoa oli tarpeeksi näyttämään että huoneessa oli jokin vialla. Se ei ollut lapsen huone. Tytön aikaisissa teinivuosissaan, huone jossa hänen olisi pitänyt seisoa. Kauhistuttava ajatus hiipi hänen mieleensä. Mitä jos he olivat muuttaneet pois?! Miten heidät ikinä löytäisi?? Mutta…mutta hänhän oli ollut poissa vain muutaman kuukauden ja varmasti Wendy olisi kertonut jos perheellä olisi ollut muuttosuunnitelmia! Mutta kun tämä ei ollut Wendyn huone! Okei, vedä syvään henkeä ja lopeta hölmöily! Tämä oli tietysti hänen äitinsä huone. Hän oli vain muistanut ikkunan väärin, siinä kaikki.

Mutta tutkittuaan muutkin yläkerroksen ikkunat hän ei löytänyt etsimäänsä. Kaikki huoneet olivat pimeitä, mutta hän oli varma muistikuvastaan vaikkei se ollutkaan yksityiskohtainen. Hän palasi ensimmäiseen outoon huoneeseen ja hiljaa, hyvin hiljaa, hiiviskeli sen ympäri, käsi valmiina tikarinsa kahvalla joka roikkui hänen vyöllään. Mikään tai kukaan ei ilmestynyt syyttämään tunkeilusta, huone pysyi täysin hiljaisena ja liikkumattomana häntä itseään lukuun ottamatta.
Myös käytävä ja aula vaikutti hiljaiselta, kun hän varovasti kurkisti oven raosta. Suurin osa aulasta oli muutaman kulman takana, joten hän kuunteli erityisen huolella. Poika rentoutui hieman ja jätti luotetun aseensa paikalleen.
Hän tarkasteli huonetta paremmin ja huokaisi äänekkäästi, turhautuneena siihen eksyneeseen ja sekavaan tilaansa. Hän yritti kovasti tunnistaa yksityiskohtia, muistaa. Jos tämä oli Wendyn huone, varmasti hän muistaisi edes jotakin, olihan hän vieraillut useita kertoja sen jälkeen kun muut palasivat kotiin.

Taas peloissaan ajatuksista että Darlingit olivat lähteneet, ne saivat hänet suorastaan vapisemaan, hän toivoi löytävänsä jotain…jonkin vihjeen…Niin, tietysti! Wendy on varmasti jättänyt hänelle jonkin vihjeen! Ehkä jopa viestin jossa kertoisi mistä löytää hänet! Ja ehkä se ei olisi kovin syvälle hukkunut näin lyhyessä ajassa. Hän kiirehti yöpöydän luo, sytytti sillä seisovan lampun – aiemmilta vierailultaan hän muisteli sen olevan tämän maailman versio soihdusta – ja polvistui tonkimaan sen laatikoiden sisältöä. Jos näistä löytyi irronneita varjoja, mitä tahansa voisi löytyä. Ja siltä se vaikuttikin, sillä hän ei tunnistanut moniakaan tavaroista joita likaisilla tassuillaan laatikoista kaivoi. Pelossaan ja epätoivossaan hän oli täysin unohtanut ettei osannut lukea juuri lainkaan. Tunnistaisi korkeintaan oman nimensä, ja pari muuta pientä sanaa.

Laatikosto ei tarjonnut toivoa, vaikka hän kuumeisesti tyhjensi jok'ikisen tavaran lattialle, kun oli ensin huolella tutkinut ne, ja haukansilmillään skannannut joka sentin nyt paljaista laatikoista. Hyvä on, sitten – tutkitaan joka sentti koko huoneesta! Ryömiessään vuoteen alle jossa hänen kokemuksensa mukaan moni tavara usein piileskeli, pian hänen pieni hahmonsa katosi sen alle kokonaan, hän toivoi ettei Tinkerbell olisi niin vihainen hänelle lähdön takia. Että tämä olisi täällä auttamassa. Tai ei, hän muutti pian mieltään - oli hyvinkin mahdollista että tämä polttaisi kaiken mikä vaikuttaisi vähänkään vihjeeltä, etenkin Wendyltä hänelle. Hän oli yhä yhtä hämmentynyt kuin aina siitä miksi tuo keiju vihasi Wendyä niin paljon, tai enemmänkin ajatusta heistä toisiaan lähellä. Wendy ei ollut mitään muuta kuin ihana kaikille, ja piti keijuista hyvin paljon. Joskus Tink oli typerin otus joka ikinä eli, eikä hän suostunut uskomaan että se oli syntynyt hänen ensi naurustaan.

Pojan etsintä oli kattanut toisen puolen lattiasta sängyn alla, löytäen vain pari pientä pölykoiraa, kun hänen korvansa joiden kuulokyky oli potentiaalisesti vaarallisissa tilanteissa kehittynyt normaalia ihmistä terävämmäksi, nappasivat liikehdintää ja puheensorinaa alakerrasta. Hyvin vaimeaan, mutta taatusti hän ei ollut yksin tässä talossa. Peter makasi suojassaan täydellisen liikkumatta ja hengittämättä, harkiten paeta ja palata toisena yönä. Ei, hän ei haluaisi menettää mahdollista jälkeään Wendystä. Hänellä olisi tikarinsa ja yllätyksen elementti puolellaan, jos talon omistaja löytäisi hänet. Paitsi jos hänet oli jo kuultu ja tällä olisi tuliaseita...! Tikari liukui ulos suojastaan yhdellä varmalla liikkeellä ja lapsi jäätyi jälleen paikoilleen. Mikään ei saisi häntä ilman veristä taistelua, se oli varmaa

Lie to me, convince me that I've been sick forever.
That all of this, will make sense when I get better.
Reply
#2
Tällaiset illat vaativat teetä. Wendy Darling hääräsi tiskipöydän ääressä vietettyään pitkän, rentouttavan vapaapäivän kaupungilla ystäviensä kanssa, nauttimassa syksyn kirpeydestä. Aiemmin illalla hän oli saapunut isänsä ja äitinsä luo muutamaksi päiväksi viettämään mid-term loman alkupuolta. Vanhemmat olivat jo unessa, kello lähestyi sentään jo puolta yötä.

Nyt hän aikoi vain käpertyä vuoteeseen lukemaan ja hörppimään teetä. Nyt kun oli vielä mahdollista ilman häiriöitä. Kadonneet Pojat, vaikka ei heitä enää adoption jälkeen sillä nimityksellä kutsuttu, olivat eläneet onnellisesti osana heidän perhettään pikkupojista lähtien ja olivat jo kauan sitten sopeutuneet tähän maailmaan, mutta jos kaikki hänen pikkuveljensä päättäisivät tupsahtaa kotiin samoihin aikoihin ei talossa kovin rauhallista niinä päivinä olisi. Vaikka kaikki heistä olivat jo lähemmäs kolmekymppisiä, ei pojista jokainen ollut yhtä paljon aikuistunut. Nuori nainen otti astiakaapista suuren mukin, hymyillen lämpimästi itsekseen, muistellen lapsuuttaan, erityisesti vuottaan Neverlandissä. Hän ei millään voisi rakastaa Kadonneita Poikia enempää ja oli äärimmäisen ylpeä miten hyvin nämä olivat sopeutuneet tähän maailmaan ja miten vahvoja olivat selvitessään vuosikausien brutaalista elämästä villissä luonnossa intiaanien, petoeläinten ja merirosvojen keskellä.

Hän muisteli Neverland-aikaansa enimmäkseen lämmöllä, mutta ei kokenut vähäisintäkään halua palata sinne muusta syystä kuin hakeakseen taakse jääneen viimeisen kadonneen pojan kotiin. Neverland oli ollut upea, mutta ei läheskään niin ihana kuin Peter Pan oli sen hänelle ja veljilleen maalannut tuona ikimuistoisena iltana. Hän ei ollut missään vaiheessa sen jälkeen täysin vakuuttunut että Peter todella halusi elää siellä ikuisesti. Paitsi sinä iltana kun poika oli kylmästi kieltäytynyt lähtemästä takaisin ja jäämästä Lontooseen hänen ja muiden poikien kanssa. Liittymään osaksi Darlingien perhettä. Mutta hänkin oli silloin ollut vain nuori lapsi, vaikka ikäisekseen huomattavan kypsä olikin jo silloin. Vuosien kuluessa ja aikuistuessaan murhe Peterin menetyksestä oli muuttanut muotoaan. Romanttiset tunteet olivat täysin haihtuneet ja jäljelle oli jäänyt ja vahvemmaksi kasvaneet äidilliset tunteet, syvä halu saada lapsiparka turvaan ja kiinni elämään jossa tämä voisi aikanaan olla oikeasti onnellinen. Jo vuosia hän oli pelännyt että olisi liian myöhäistä edes yrittää.

Peter oli vieraillut aluksi melko usein, mutta viimeisimmästä kerrasta oli jo kaksikymmentäkaksi vuotta. Oliko mustasydäminen Hook lopultakin onnistunut...? Wendy ei edes halunnut ajatella sitä. Mutta toinenkin vaihtoehto oli sydäntäriipaiseva. Oliko Peter unohtanut hänet? Olihan Neverland täynnä seikkailuja, mutta hän oli niin toivonut että olisi merkinnyt pojalle tarpeeksi että tämä muistaisi hänet aina. Mutta vuosikymmenten hiljaisuus oli kammottavaa.

Wendy huokaisi surullisena ja istahti ruokasalin pöydän ääreen odottamaan teevetensä kiehumista. Vasen kyynärpää pöydällä hän nojasi leukansa kämmeneensä. Kaikaisuuteen hukkunut katseensa suunnattuna etupihalle avautuvasta ikkunasta ulos, josta ei kattovalon palaessa nähnyt muuta kuin pimeyden ja lampun heijasteen, hän pohti yhä Neverlandiä. Löytäisiköhän hän sitä enää näin aikuisena? Oliko se tarkoitettu vain lapsille, intiaaneille ja merirosvoille? Sallisiko se hänen astua vielä kerran sisään, jos - kun, hän pyrkisi sinne Peterin vuoksi?

Minuutin kuluttua kovaääninen, loputon vihellys tempaisi hänet haaveistaan takaisin nykyhetkeen. Wendy nousi hiljaa ja siirtyi kaatamaan kuuman veden kuppiinsa. Yhä osittain Neverlandissä, hän asteli keittiöstä eteishalliin kunnes muisti ettei ollut asettanut kuppiinsa lainkaan teepussia eikä sokeria tai maitoa. Hän pakotti itsensä keskittymään edes hetkeksi moiseen arkipäiväiseen ja pieneen tehtävään, ja nousi sitten yläkertaan, harkiten vaihtaa lukuaikeensa fantasiaseikkailukirjasta johonkin mikä ei jatkuvasti muistuttaisi häntä menneistä.

Pari askelta huoneeseensa otettuaan hän jäätyi paikalleen. Tietysti huone oli viileä ja hänen olisi hyvä sulkea ikkuna, mutta kauhua herättävä yksityiskohta oli lattialle levinneet tavarat ja avoimet yöpöydän laatikot jotka eivät ikimaailmassa voisi olla hänen jäljiltään. Hän oli aivan liian järjestelmällinen ja siisti tekemään moista edes unissaan! Hän ei keksinyt syytä miksi kukaan hänen veljistään olisi myöskään teon takana. Ensinnäkin poikajoukko kunnioitti hänen vaatimustaan pysyä poissa hänen huoneestaan ja toisekseen hän ei ollut riidoissa yhdenkään kanssa. Nainen asetti teekupin yöpöydälle ja kumartui nostamaan äidiltään 18-vuotislahjaksi saamaansa hopeista kelttikaulakorua joka ei missään nimessä saisi kadota. Oliko sotkun takana murtovaras joka oli kuullut hänen palaavan ja paennut ennen kuin ehti ryövätä kaiken arvokkaan? Ajatus värisytti Wendyä enemmän kuin ikkunasta soljuva syksyinen ilma. Tämä oli yleensä turvallinen naapurusto, mutta yläluokan taloihin saattaisi hyvinkin joskus murtautua joku...Naapuruston turvallisuuden tuntu ei vaan jättänyt tilaa moisen ajatteluun joka päivä.

Nostaessaan kaulakorua hän silmäkulmastaan havaitsi että vuoteensa alla oli jotain...ei, vaan joku. Wendy perääntyi välittömästi mahdollisimman kauas vuoteesta, ja vaistot käskivät huutamaan apua talon muulta väeltä mutta pihaustakaan ei päässyt hänen kurkustaan. Hän ei ollut koskaan taipuvainen tilanteiden lietsomiseen ja tarpeettoman väkivallan riskeeraamiseen. Jos hän saisi tunkeilijasta hyvän ulkonäkökatsauksen hän voisi kyllä raportoida rikoksen poliisille myöhemmin.
"Kuule, tiedän että olet vuoteeni alla. Kuka oletkin, ota mitä vain haluat ja lähde. Keneenkään ei tarvitse sattua. En hälytä edes poliisia," hän sanoi hiljaa, tavoitellen tyyntä äänensävyä hermostuneisuutensa keskellä. Samalla hänen katseensa etsi mahdollista asetta itsepuolustukseksi, jos tilanne etenisi ikävämpään suuntaan.
Reply
#3
Pieni tunkeilija pysyi aivan liikkumatta vuoteen alla, ja uskalsi hengittää vain hyvin kevyesti. Hänen katseensa oli lukittu oviaukkoon askelten lähestyessä. Oven lennähtäessä auki ja huoneen kylpiessä eteishallin valossa, Peter puristi tikariaan niin kovasti että hänen rystyset muuttuivat valkoisiksi. Pelko ja hätä ei silti voimistuneet vaikka henkilö oli tosiaan aikuinen, sillä jalkoja seuratessaan hän päätteli niiden kuuluvan neidolle.

Niin paljon kuin hän vihasikin aikuisia ja uskoi minkä tahansa maailman olevan äärettömästi parempi ilman niitä...hän ei voinut olla harkitsematta sitä että naiset eivät ehkä olleet aivan niin hyödyttömiä ja pahoja. Mutta voi miten hän halusi vihata heitäkin yhtä paljon kuin ketä tahansa miestä! Oli tuolla aikuisella tuliase tai ei, hän ei iskisi. Hän vain pakenisi. Ehkäpä hänen lentämisensä yllättäisi niin paljon, ettei nainen ehtisi hyökätä. Niin, hän oikeasti uskoi että naisihminen saattaisi yrittää tappaa hänet, lapsen - vaikkei yksikään intiaaninainen ollut koskaan tehnyt niin, ennen kuin hän ystävystyi ainoan heimon kanssa jonka kanssa hän oli sotinut. Se vain, että nämä eivät olleet myöskään auttaneet häntä.

Vaikka teknisesti ottaen hän oli heimon ystävä, hän ei vieläkään varsinaisesti luottanut yhteenkään heistä. Niin, hän pelasti heidän prinsessansa? Hyvä se varmasti oli, mutta hän tiesi paremmin kuin kuvitella että jonkun lapsen pelastaminen päättäisi noin vain pitkän ja väkivaltaisen historian. Hänen historiassaan oli yksi nainen joka sai hänet erityisen vahvasti uskomaan, että naisetkin voisivat tappaa. Kyseinen nainen oli sentään tehnyt hänelle jotain paljon pahempaa. Kuolema olisi ollut onnellinen tapaus siihen verrattuna, mutta hänellä ei ollut rohkeutta ottaa omaa henkeään. Seikkailu nimeltä kuolema oli liian pelottava ajatuksenakin, vaikka kuinka lohdullinen olisikin. Myöhemmin se ei enää ollut niin pelottava ja hän olisi toivottanut sen tervetulleeksi, mutta...onnekseen hänellä oli lukuisia keijuystäviä jotka toivat valoa hänen elämäänsä kirjaimellisesti sekä kumppanuudellaan eikä hän siksi kärsinyt joka päivän joka minuutti vaan kykeni ainakin tietoisesti unohtamaan menetyksensä joskus jopa päiväkausiksi kerralla.

Sitten oli Wendy. Parasta mitä hänelle oli ikinä sattunut, niin pitkälle kuin hän muisti. Ihanin neito koko universumissa. Ainao jonka vuoksi hän kuolisi ja tappaisi silmänräpäyksessä, ainoa jonka hän tiesi aidosti halunneen suojella häntä lainkaan. Mutta Wendy oli muuttanut pois, ja...ja nyt tässä oli nainen joka ei ollut hänen ystävänsä. Kun hän kumartui nostamaan tavaroitaan, Peterin silmät tutkivat uusia kasvoja, ja pidätteli hengätystään sillä tämä oli nyt niin lähellä että saattaisi kuulla.

Poika irvisti naisen sanojen myötä. Hän ei edes huomannut yhtään epävarmuutta tai pelkoa tämän äänessä, ollessaan eksynyt omiin tunetisiinsa. Hän oli onnistunut olemaan niin hiljaa ja hievahtamatta, ja silti hän jäi kiinni. Olivatko hänen silmänsä kiiltäneet kuun valossa? Ehkä pöydällä seisovan soihdun valo oli yltänyt juuri tarpeeksi pitkälle paljastamaan että vuoteen alla piileskeli joku? Mikset ajatellut sitä ennen?! Mikään lappu tai vinkki ei ollut tämän vaaran arvoinen. Tai siis, niiden löytäminen juuri tänä iltana, ei ollut.

Peter veti pitkästi ja voimauttavasti henkeä, puristi tikariaan tiukasti, ja päätti olla panikoimatta ennen kuin olisi oikeasti tarve. Tämä nainen sentään vaikutti halukkaalta päästää hänet menemään satuttamatta. Eikä soittaisi virkavallalle – mitä ikinä se sana tarkoittikaan. Todennäköisesti ei mitään mukavaa. Mutta juuri nyt, hän uskoi väitteen vain puoliksi. Hän halusi uskoa, mutta vuosikaudet raakaa elämää ei sallinut sitä.

Joten muutaman sekunin epäröinnin jälkeen hän ryömi ulos piilostaan. Suurimmaksi osaksi hän vaikutti joltain aivan muulta kuin tappajalta, vaikka sellainen olikin. Hänen pikkuruinen kokonsa ei pelottaisi ainuttakaan aikuista, suloiset kasvonsa - joskin juuri nyt hyvin pölyiset ja mutaiset - olivat useita kertoja tulleet nipistellyiksi ennen Neverland-vuosia, ja vaikkei hän oikeastaan tiedostanut sitä - hänen pehmeässä puheäänessään oli suloisin pieni lapsekas suhina joka sulatti useimpien aikuisten sydämet.

Ja sitten olivat vielä nuo tummanruskeat koiranpentusilmät, jotka hän suuntasi naiseen noustessaan jaloilleen aivan vuoteen vierellä. Katse niissä ei kuitenkaan ollut lempeä koiranpentumainen vaan epäluottava, voimakas ja kova. Yhä tikariaan puristaen hän piti sitä matalalla mutta huomattavan korkealla, aivan kuin ei epäröisi käyttää sitä itsepuolustukseksi vaikkei hänellä ollut vähäisintäkään aietta tehdä niin, poika seisoi kehonsa jokainen lihas jännittyneenä - ja sitten hän puhui.
”Etsin vain erästä henkilöä...Asutko sinä täällä? Asuuko täällä enää yhtään tyttöä?” hän tiedusteli hiljaisesti, nyt uskaltaen toivoa että nainen olisi Darlingien ystävä eikä talon uusi omistaja. Peter katsoi häntä, mutta ei nähnyt. Tämä oli aikuinen ja hän halusi kauas pois mahdollisimman pian, mutta halusi myös yrittää parhaansa löytää Wendynsä jäljet.

Lie to me, convince me that I've been sick forever.
That all of this, will make sense when I get better.
Reply
#4
Wendy henkäisi syvään tunkeilijan ryömiessä esiin, katse sekavin tuntein lukittuna poikaan. Hän tunnisti lapsen välittömästi. Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten hän, elämä, ja maailma oli olłut aivan eri--mutta siinä nyt jaloilleen kömpi täysin samannäköinen ja ikäinen pikkupoika joka eli monissa hänen vahvimmissa lapsuuden muistoissaan. Kun vekara puhui, paukku menneisyydestä vain voimistui eikä jäänyt epäilystäkään kuka hänen edessään seisoi.
'Peter...!' nainen huudahti mielessään, tuijottaen pikkuista poikaa silmät suurina, helpotuksen ja inntuksen vallassa. Peter Pan oli elossa, ja muisti hänet vieläkin!

Lapseton äiti hänessä huomioi ja arvioi aivan ensimmäisenä että poika tarvitsi kylvyn, ja sen miten suloinen lapsi oli. Paljon söötimpi mitä hänen 13-vuotiaan muistikuva vuosikymmenten takaaa kykeni maalaamaan. Mutta muutaman sekunnin kuluttua Wendy rekisteröi Peterrin koko olemuksen, mikä piti hänet kaappaamasta pojan syleilyyn. Neverlandissä kauan kauan sitten vietetty vuosi oli yhä eläväisenä hänen muistoissaan, eikä hän epäillytkään etteikö se ollut vain pintaraapaisu siihen mitä Peter ja muut pojat olivat kokeneet. Varsinkin Peter joka oli varmasti asunut siellä paljon kauemmin kuin muut. Pojat olivat kertoneet karuja ja painajaismaisia tarinoita vuoen varrelta, ja Peterin olemus ja katse kertoi ettei mikään ollut muuttunut. Hänen sydämensä olisi särkynyt, jos hän olisi ehtinyt ajatella asiaa enemmän, etenkin verraten veljiensä uuteen elämään täällä. Mutta juuri nyt hän keskittyi tähän hetkeen ja miten lähestyä tilannetta niin ettei Peter kaikkoaisi heti pois, ehkä lopullisesti.

Wendy muisti myös miten läpeensä yllättynyt hän oli kun kotiin palauun yhteydessä äiti ja isä kertoivat hänen ja veljiensä olleen poissa yli vuoden! Peter ei taatusti tiennyt kuinka kauan sitten oli täällä viimeksi vieraillut. Todennäköisesti luuli kuluneen vain viikkoja. Eikä pojalla luonnollisesti olisi edes kykyä käsittää kuinka pitkä aika kaksikymmentäkaksi vuotta täällä oli. Joten hän ei edes harkinnut suoraan  sanoa olevansa kyseinen tyttö, edes näyttämäl todisteita. Peterin täytyisi tulla siihen päätelmään itse. Liikkumatta ja rauhallisella olemuksella Wendy seisoi ikkunalla ja katsoi alas poikaan, silmissään lämmin ja kaihoisa katse.
"En asu täällä," hän aloitti lempeään sävyyn, huomioiden toivon kipinän pojan kasvoilla. Häntä inhotti joutua sammuttamaan se. 'Nainen! Nainen, päästä irti minusta!' hän vaati mielessään, toivoen että jotenkin maagisesti voisi olla jälleen pikkutyttö. "Asuin kerran, ja olen nyt vain vierailulla äitini ja isäni luona. Oikeastaan olen täällä nyt yksin talovahtina, he lähtivät eilen matkalle," hän tarkensi, tavoitteena että poikaparka rentoutuisi edes hieman--jos uskoi häntä. "Olin lapsi täällä," hän sitten lisäsi, antaen pojalle pehmeän ja lämpöisen hymyn, kätensä nätisti ja rennosti edessään.
Reply
#5
Uudenlnen kauhu hiipi epäluottavan ja kovan katseen sekaan. Peterin mieli taisteli epätoivoisesti vastauksen tarkoitustavja tutunoloista hymyä vastaan. Ei ole! Ei ole, ei ole totta! Hän äänettömästi hoki itselleen tuijottaessaan pitkää, kaunista olentoa. Tämä oli niin paljon pahempaa kuin jos perhe olisi vain muuttut!

Yhä tikariaan pidellen ja selviytymisvaistonsa vahvana pinnalla, hän käänsi epätoivoisen mutta toiveikkaan katseensa kohti oviaukkoa josta Wendy varmaan ihan pian ilmestyisi lopettamaan tämän typerän vitsin. Näyttäen ja kuulostaen täysin samalta kuin hän muisti, ja sitten kaikki olisi hyvin. Hänkin voisi nauraa tälle hupsulle pilalle, ja tavata kaikki jälleen. Peter katsoi sinne vain pienen hetken, mutta kuunteli hyvin ja huolella mahdollisia ääniä käytävästä.

Mutta ei edes Nana kiirehtinyt sisään.

Ei kukaan.

Pojan pää kääntyi takaisin hyvin hitaasti, häntä pelotti nähdä nainen uudestaan. Mutta aseet olivat viimeinen asia hänen mielessään. Hän ei edes tuntenut tikaria omassa kädessään, hän oli hetkeksi mennýt tunnottomaksi, kuullen oman pulssinsa ja verenkierron korvissaan. Tilanne tuntui niin unelta, mutta syvällä sisällään hän tiesi ettei nukkunut. Voidakseen tehdä päätöksen hänen olisi nyt oltava rohkea ja katsoa uudestaan. Kaikki epäluottamus ja kylmyys oli kaikonnut ja tilalle noussut syvä pelko että oli menettänyt ainoan henkilön josta hän todella välitti tässä tai missään muussakaan malmassa.

Poika ei ollut ottanut vielä katsekontaktia lainkaan eikä taatusti ottaisi nyt. Hän vapisi hieman jatkuvasti selkenevässä tilanessa tuijottaessaan tämän aikuisen kasvoja..

Miten näin oli voinut käydä vain muutamassa kuukaudessa?
Tästähän ei voinut edes puhua!
Olihan Wendy aina ollut häntä vanhempi ja pidempi, mutta silti pikkutyttö. Tämä henkilö oli muinainen ja jättiläinen!
Tunto palautui pojan kehoon kun selviytymisvaisto vaati tikarin tuntemista, kun tila vaihtui pakenemisesta taisteluvalmiuteen. Hän ei ollut sanonut vielä sanaakaan eikä nyt voisi vaikka haluaisikin. Nainen seisoi paljon kauempana kuin aikuisen käsivarren mitan päässä, mikä oli pieni lohtu. Silti hänellä oli vaikeaa hengittää normaaliin tahtiin.
Hän ajatteli laittaa tikarinsa pois, tämä nainen kun ei ollut näyttänyt vähäisintäkään aietta satuttaa häntä tai kutsua paikalle muita jotka saattaisivat. Jos joku ilmaantuisi paikalle hän oli tarpeeksi nopea ottamaan sen takaisin esiin. Mutta tikari pysyi ulkona, käsivarsi kieltäytyi tottelemasta aivojen järkevää komentoa. Mutta se rentoutui ja laskeutui hieman.

Hän otti epäröivän askeleen lähemmäs, ja sitten yhä sanattomana ja varautuneen etäisyyden pitäen hän alkoi kiertää pitkää, kaunista naista, tarkastellen häntä laajoin ja kauhistunein silmin. Rehellisesti, hän ei uskonut että kukaan voisi muistuttaa Wendyä noin paljon ilman että oli hän. Ei vaikka ääni ei kuulostanut ollenkaan samalta mitä hän muisti.
Hän ei muistanut miltä Wendyn äiti näytti, mutta tunne vatsanpohjassa kirkui ettei nainen ollut rouva Darling.
Lopulta hän asetti tikarin takaisin suojaansa, tajutessaan että oli tämä aikuinen kuka tahansa hän ei halunnut iskeä tai viiltää naista veitsellä. Hän kyllä puri, potki ja raapi estoitta jos tarve vaati

Poika seisoi jälleen naisen edessä, nyt paljon lähempänä kun eomtintenut oloaan uhatuksi, ja tajusi miten paljon isompi tämä olikaan; hänen oma päälakensa ylsi hädintuskin naisen navan ohi! Täytyi todella katsoa ylös jotta löysi kasvot! Viimeisenä yrityksenä vakuuttaa itselleen ettei tämä ollut niin paha tilanne, hän kokeili vielä muita asioita; poika astui lähemmäs, ollen nyt alle kahdenkymmenen sentin päässä, ja kurotti käsivarttaan ylös. Hänen pisimmän sormensa pää ylsi juuri ja juuri naisen kainalon kohdalle.
Vaikka hän oli kohdannut aikuisia lukemattomia kertoja hän ei koskaan ennen ollut tuntenut itseään yhtä pieneksi kuin nyt. Toki Hook oli suunnilleen näin pitkä, mutta tässä piti olla Wendy ja milloin ikinä hän oli näin lähellä kyseistä merirosvokapteenia hän taisteli hengestään eikä ehtinyt huolia kokoeroista.
Sitten, nousten varpailleen poika teki samoin--venytti käsivartensa ja kätensä niin pitkälle ylös kuin kykeni. Mutta, hän totesi, edes näin hänen päälakensa ei yltänyt kuin naisen kainaloiden alapuolelle eikä pisin sormi yltänyt edes olkapäälle!!

Nainen voisi helposti kaapata hänet syliin ja todennäköisimkin kantaa pitkäänkin lanteillaan, kuten intiaaniäidit pieniä lapsiaan! Eikä hänen päälakensa silloinkaan yltäisi samaan…! Nainen. Oli. Valtava! Paljon isompi kuin yksikään nainen jonka hän oli koskaan tavannut, mitä pituuteen tuli.
Nämä seikat Peter uskoi pystyvänsä hyväksymään, jos ne olisivat ainoa muutos. Jos hän voisi olla varma, että sisällä oli yhä nuori tyttö.

Mutta pienen lapsen silmin 35-vuotias näytti vanhalta. Todella vanhalta.
Poika alkoi epäillä että oli ollut poissa pidempään kuin luuli.
Tässä oli nainen.
Jonain päivänä hänestä tulisi…äiti!!

Poika veti syvän, vapisevan henkäyksen ja otti kolme askelta akselta taakse. Hänen tummanruskeat silmänsä ja pölyiset kasvonsa täytyyivät tuskasta kun hän vihdoin otti katsekontaktin. Kyllä, se oli Wendy--tuolla ylhäällä oli silmät joita hän ei ikinä voisi unohtaa. Joskin niissä oli nyt merkittävästi eri tuntu--aikuisen katse.
Tuntien olonsa äärimmäisen epämukavaksi ja haavoittuvaksi, hän väänteli likaisia pikku sormiaan vatsansa edessä, ja ääni täynnä sydämensärkyä hän vihdoin puhui.

”Voi, Wendy…Sinun ei olisi pitänyt!”

Lie to me, convince me that I've been sick forever.
That all of this, will make sense when I get better.
Reply
#6
"En voinut sille mitään, Peter," Wendy sanoi pehmeästi ja kyykistyi alas ollakseen enemmän pojan korkeudella. "Olen vanha, niin paljon enemmän kuin neljätoista. Mutta olen silti minä. Viivy täällä jonkin aikaa niin näet," hän kannusti toiveikkaana. Wendy arveli pojan tulleen lähinnä noutamaan hänet takaisin Neverlandiin, mutta hän ei voisi enää noin vain lähteä sinne. Hän muisti hyvin miten herkästi ajantaju katosi ja aikuisen elämässä oli paljon vastuita mitä 12-vuotiaan ei tarvinnut edes ajatella. Lapsuuden muistot tulvivat suloisina, ja vaikkei hän koskaan ollut epäillyt Peterin ja Neverlandin olemassaoloa eikä sen voimaa, hänestä tuntui silti uskomattomalta ettei poika ollut muuttunut vähääkään vuosikymmenten aikana. No, ehkä joitakin arpia oli kärsitty lisää mutta muutoin vekara oli kuin suoraan muistoista. Wendy halusi kovasti kaapata pojan syleilyyn, jälleennäkemisen ilosta ja koska tiesi ettei Neverlandissä kukaan juuri halaillut Peteriä--mutta hän kykeni juuri ja juuri pidättäytymään siitä. Tärkeintä olisi, ettei poika karkaisi pois välittömästi.

Peter pudisti päätään, yhä epätoivon vallassa ja otti pari askelta taaemmas aivan kuin aavistaen Wendyn halut. Hän olisi saattanut lentää pois mutta tutut ruskeat silmät pitivät hänet paikallaan. Niissä oli toki jotain uutta, jotain mitä näki vain aikuisten katseessa. Peteristä tuntui oudolta, sillä tässä tapauksessa se loi turvallisuuden tunnetta enemmän kuin inhoa. Kauan hän ei silti kyennyt katsekontaktia pitämään. Poikaa kyllä kiinnosti syvästi tutustua Wendyyn uudestaan, nähdä kuinka paljon eilistä oli vielä jäljellä.
"En tiedä..." hän kuiskasi puoliksi itsekseen, murheellinen katseensa Wendyn kasvoissa.
"Pyydän...Voisit kertoa seikkailuistasi joissa en voinut olla mukana," Wendy yritti vielä, ja vilkaisi ympärilleen huomattuaan että Peter oli yksin. "Missä Tinkerbell on?"
"Hän ei...halunnut tulla mukaan. Me riideltiin," poika vastasi, katseensa käväisten lattiassa ja sitten huoneen ikkunassa. Wendy aisti pojan sävystä jonkin olevan pahemmin pielessä kuin vain arkipäiväinen riita kahden parhaan ystävän välillä, mutta ei halunnut udella heti. Poika kertoisi sitten kun haluaisi.
"Tule sinä Neverlandiin," Peter ehdotti toiveikkaana, ottaen jopa askeleen takaisin Wendyä kohti. "Nyt," hän lisäsi, ojentaen kätensä kuten kauan sitten ensimmäistä kertaa tavatessa. Peter toivoi että jotenkin Wendy muuttuisi takaisin pikkutytöksi Neverlandiin palatessaan, vaikka hän kyllä tiesi ettei Neverlandin taika niin voimallista ollut. Mutta ehkä Wendy oli erityinen myös Neverlandin mielestä? Neverlandissä hän uskoi kestävänsä uutta tilannetta paremmin. Ehkä hän jopa saisi Wendyn jäämään sinne ikuisesti, tällä kertaa. Wendy katsoi hetken pojan kättä mutta ei tarttunut siihen. Hän ei tahtonut rohkaista ajatusta lähdöstä mutta ei myöskään tyrmätä sitä saman tien.

"Olet lentänyt kamalan pitkän matkan, Peter. Ja ulkona on kovin kylmä," Wendy aloitti noustessaan jaloilleen ja siirtyi sijatulle vuoteelleen istumaan. "Istu hetkeksi ja kerro mitä sinulle kuuluu," hän kehotti taputtaen vuodetta vierellään. Vasta silloin Peter huomasi miten uupunut hän oli ja miten mukavan lämpöiseltä täällä sisällä tuntui. Ja, hän oli nyt Wendyn seurassa jos vaikkei aivan niin kuin oli kuvitellut. Poika silmäili epäröiden Wendyn suuntaan, mutta pian asteli ja kömpi vuoteelle naisen viereen, pitäen kuitenkin turvavälin.
Reply


Forum Jump:


Users browsing this thread: 1 Guest(s)