30-07-2018, 02:03 PM
"En voinut sille mitään, Peter," Wendy sanoi pehmeästi ja kyykistyi alas ollakseen enemmän pojan korkeudella. "Olen vanha, niin paljon enemmän kuin neljätoista. Mutta olen silti minä. Viivy täällä jonkin aikaa niin näet," hän kannusti toiveikkaana. Wendy arveli pojan tulleen lähinnä noutamaan hänet takaisin Neverlandiin, mutta hän ei voisi enää noin vain lähteä sinne. Hän muisti hyvin miten herkästi ajantaju katosi ja aikuisen elämässä oli paljon vastuita mitä 12-vuotiaan ei tarvinnut edes ajatella. Lapsuuden muistot tulvivat suloisina, ja vaikkei hän koskaan ollut epäillyt Peterin ja Neverlandin olemassaoloa eikä sen voimaa, hänestä tuntui silti uskomattomalta ettei poika ollut muuttunut vähääkään vuosikymmenten aikana. No, ehkä joitakin arpia oli kärsitty lisää mutta muutoin vekara oli kuin suoraan muistoista. Wendy halusi kovasti kaapata pojan syleilyyn, jälleennäkemisen ilosta ja koska tiesi ettei Neverlandissä kukaan juuri halaillut Peteriä--mutta hän kykeni juuri ja juuri pidättäytymään siitä. Tärkeintä olisi, ettei poika karkaisi pois välittömästi.
Peter pudisti päätään, yhä epätoivon vallassa ja otti pari askelta taaemmas aivan kuin aavistaen Wendyn halut. Hän olisi saattanut lentää pois mutta tutut ruskeat silmät pitivät hänet paikallaan. Niissä oli toki jotain uutta, jotain mitä näki vain aikuisten katseessa. Peteristä tuntui oudolta, sillä tässä tapauksessa se loi turvallisuuden tunnetta enemmän kuin inhoa. Kauan hän ei silti kyennyt katsekontaktia pitämään. Poikaa kyllä kiinnosti syvästi tutustua Wendyyn uudestaan, nähdä kuinka paljon eilistä oli vielä jäljellä.
"En tiedä..." hän kuiskasi puoliksi itsekseen, murheellinen katseensa Wendyn kasvoissa.
"Pyydän...Voisit kertoa seikkailuistasi joissa en voinut olla mukana," Wendy yritti vielä, ja vilkaisi ympärilleen huomattuaan että Peter oli yksin. "Missä Tinkerbell on?"
"Hän ei...halunnut tulla mukaan. Me riideltiin," poika vastasi, katseensa käväisten lattiassa ja sitten huoneen ikkunassa. Wendy aisti pojan sävystä jonkin olevan pahemmin pielessä kuin vain arkipäiväinen riita kahden parhaan ystävän välillä, mutta ei halunnut udella heti. Poika kertoisi sitten kun haluaisi.
"Tule sinä Neverlandiin," Peter ehdotti toiveikkaana, ottaen jopa askeleen takaisin Wendyä kohti. "Nyt," hän lisäsi, ojentaen kätensä kuten kauan sitten ensimmäistä kertaa tavatessa. Peter toivoi että jotenkin Wendy muuttuisi takaisin pikkutytöksi Neverlandiin palatessaan, vaikka hän kyllä tiesi ettei Neverlandin taika niin voimallista ollut. Mutta ehkä Wendy oli erityinen myös Neverlandin mielestä? Neverlandissä hän uskoi kestävänsä uutta tilannetta paremmin. Ehkä hän jopa saisi Wendyn jäämään sinne ikuisesti, tällä kertaa. Wendy katsoi hetken pojan kättä mutta ei tarttunut siihen. Hän ei tahtonut rohkaista ajatusta lähdöstä mutta ei myöskään tyrmätä sitä saman tien.
"Olet lentänyt kamalan pitkän matkan, Peter. Ja ulkona on kovin kylmä," Wendy aloitti noustessaan jaloilleen ja siirtyi sijatulle vuoteelleen istumaan. "Istu hetkeksi ja kerro mitä sinulle kuuluu," hän kehotti taputtaen vuodetta vierellään. Vasta silloin Peter huomasi miten uupunut hän oli ja miten mukavan lämpöiseltä täällä sisällä tuntui. Ja, hän oli nyt Wendyn seurassa jos vaikkei aivan niin kuin oli kuvitellut. Poika silmäili epäröiden Wendyn suuntaan, mutta pian asteli ja kömpi vuoteelle naisen viereen, pitäen kuitenkin turvavälin.
Peter pudisti päätään, yhä epätoivon vallassa ja otti pari askelta taaemmas aivan kuin aavistaen Wendyn halut. Hän olisi saattanut lentää pois mutta tutut ruskeat silmät pitivät hänet paikallaan. Niissä oli toki jotain uutta, jotain mitä näki vain aikuisten katseessa. Peteristä tuntui oudolta, sillä tässä tapauksessa se loi turvallisuuden tunnetta enemmän kuin inhoa. Kauan hän ei silti kyennyt katsekontaktia pitämään. Poikaa kyllä kiinnosti syvästi tutustua Wendyyn uudestaan, nähdä kuinka paljon eilistä oli vielä jäljellä.
"En tiedä..." hän kuiskasi puoliksi itsekseen, murheellinen katseensa Wendyn kasvoissa.
"Pyydän...Voisit kertoa seikkailuistasi joissa en voinut olla mukana," Wendy yritti vielä, ja vilkaisi ympärilleen huomattuaan että Peter oli yksin. "Missä Tinkerbell on?"
"Hän ei...halunnut tulla mukaan. Me riideltiin," poika vastasi, katseensa käväisten lattiassa ja sitten huoneen ikkunassa. Wendy aisti pojan sävystä jonkin olevan pahemmin pielessä kuin vain arkipäiväinen riita kahden parhaan ystävän välillä, mutta ei halunnut udella heti. Poika kertoisi sitten kun haluaisi.
"Tule sinä Neverlandiin," Peter ehdotti toiveikkaana, ottaen jopa askeleen takaisin Wendyä kohti. "Nyt," hän lisäsi, ojentaen kätensä kuten kauan sitten ensimmäistä kertaa tavatessa. Peter toivoi että jotenkin Wendy muuttuisi takaisin pikkutytöksi Neverlandiin palatessaan, vaikka hän kyllä tiesi ettei Neverlandin taika niin voimallista ollut. Mutta ehkä Wendy oli erityinen myös Neverlandin mielestä? Neverlandissä hän uskoi kestävänsä uutta tilannetta paremmin. Ehkä hän jopa saisi Wendyn jäämään sinne ikuisesti, tällä kertaa. Wendy katsoi hetken pojan kättä mutta ei tarttunut siihen. Hän ei tahtonut rohkaista ajatusta lähdöstä mutta ei myöskään tyrmätä sitä saman tien.
"Olet lentänyt kamalan pitkän matkan, Peter. Ja ulkona on kovin kylmä," Wendy aloitti noustessaan jaloilleen ja siirtyi sijatulle vuoteelleen istumaan. "Istu hetkeksi ja kerro mitä sinulle kuuluu," hän kehotti taputtaen vuodetta vierellään. Vasta silloin Peter huomasi miten uupunut hän oli ja miten mukavan lämpöiseltä täällä sisällä tuntui. Ja, hän oli nyt Wendyn seurassa jos vaikkei aivan niin kuin oli kuvitellut. Poika silmäili epäröiden Wendyn suuntaan, mutta pian asteli ja kömpi vuoteelle naisen viereen, pitäen kuitenkin turvavälin.