10-06-2018, 12:18 PM
Uudenlnen kauhu hiipi epäluottavan ja kovan katseen sekaan. Peterin mieli taisteli epätoivoisesti vastauksen tarkoitustavja tutunoloista hymyä vastaan. Ei ole! Ei ole, ei ole totta! Hän äänettömästi hoki itselleen tuijottaessaan pitkää, kaunista olentoa. Tämä oli niin paljon pahempaa kuin jos perhe olisi vain muuttut!
Yhä tikariaan pidellen ja selviytymisvaistonsa vahvana pinnalla, hän käänsi epätoivoisen mutta toiveikkaan katseensa kohti oviaukkoa josta Wendy varmaan ihan pian ilmestyisi lopettamaan tämän typerän vitsin. Näyttäen ja kuulostaen täysin samalta kuin hän muisti, ja sitten kaikki olisi hyvin. Hänkin voisi nauraa tälle hupsulle pilalle, ja tavata kaikki jälleen. Peter katsoi sinne vain pienen hetken, mutta kuunteli hyvin ja huolella mahdollisia ääniä käytävästä.
Mutta ei edes Nana kiirehtinyt sisään.
Ei kukaan.
Pojan pää kääntyi takaisin hyvin hitaasti, häntä pelotti nähdä nainen uudestaan. Mutta aseet olivat viimeinen asia hänen mielessään. Hän ei edes tuntenut tikaria omassa kädessään, hän oli hetkeksi mennýt tunnottomaksi, kuullen oman pulssinsa ja verenkierron korvissaan. Tilanne tuntui niin unelta, mutta syvällä sisällään hän tiesi ettei nukkunut. Voidakseen tehdä päätöksen hänen olisi nyt oltava rohkea ja katsoa uudestaan. Kaikki epäluottamus ja kylmyys oli kaikonnut ja tilalle noussut syvä pelko että oli menettänyt ainoan henkilön josta hän todella välitti tässä tai missään muussakaan malmassa.
Poika ei ollut ottanut vielä katsekontaktia lainkaan eikä taatusti ottaisi nyt. Hän vapisi hieman jatkuvasti selkenevässä tilanessa tuijottaessaan tämän aikuisen kasvoja..
Miten näin oli voinut käydä vain muutamassa kuukaudessa?
Tästähän ei voinut edes puhua!
Olihan Wendy aina ollut häntä vanhempi ja pidempi, mutta silti pikkutyttö. Tämä henkilö oli muinainen ja jättiläinen!
Tunto palautui pojan kehoon kun selviytymisvaisto vaati tikarin tuntemista, kun tila vaihtui pakenemisesta taisteluvalmiuteen. Hän ei ollut sanonut vielä sanaakaan eikä nyt voisi vaikka haluaisikin. Nainen seisoi paljon kauempana kuin aikuisen käsivarren mitan päässä, mikä oli pieni lohtu. Silti hänellä oli vaikeaa hengittää normaaliin tahtiin.
Hän ajatteli laittaa tikarinsa pois, tämä nainen kun ei ollut näyttänyt vähäisintäkään aietta satuttaa häntä tai kutsua paikalle muita jotka saattaisivat. Jos joku ilmaantuisi paikalle hän oli tarpeeksi nopea ottamaan sen takaisin esiin. Mutta tikari pysyi ulkona, käsivarsi kieltäytyi tottelemasta aivojen järkevää komentoa. Mutta se rentoutui ja laskeutui hieman.
Hän otti epäröivän askeleen lähemmäs, ja sitten yhä sanattomana ja varautuneen etäisyyden pitäen hän alkoi kiertää pitkää, kaunista naista, tarkastellen häntä laajoin ja kauhistunein silmin. Rehellisesti, hän ei uskonut että kukaan voisi muistuttaa Wendyä noin paljon ilman että oli hän. Ei vaikka ääni ei kuulostanut ollenkaan samalta mitä hän muisti.
Hän ei muistanut miltä Wendyn äiti näytti, mutta tunne vatsanpohjassa kirkui ettei nainen ollut rouva Darling.
Lopulta hän asetti tikarin takaisin suojaansa, tajutessaan että oli tämä aikuinen kuka tahansa hän ei halunnut iskeä tai viiltää naista veitsellä. Hän kyllä puri, potki ja raapi estoitta jos tarve vaati
Poika seisoi jälleen naisen edessä, nyt paljon lähempänä kun eomtintenut oloaan uhatuksi, ja tajusi miten paljon isompi tämä olikaan; hänen oma päälakensa ylsi hädintuskin naisen navan ohi! Täytyi todella katsoa ylös jotta löysi kasvot! Viimeisenä yrityksenä vakuuttaa itselleen ettei tämä ollut niin paha tilanne, hän kokeili vielä muita asioita; poika astui lähemmäs, ollen nyt alle kahdenkymmenen sentin päässä, ja kurotti käsivarttaan ylös. Hänen pisimmän sormensa pää ylsi juuri ja juuri naisen kainalon kohdalle.
Vaikka hän oli kohdannut aikuisia lukemattomia kertoja hän ei koskaan ennen ollut tuntenut itseään yhtä pieneksi kuin nyt. Toki Hook oli suunnilleen näin pitkä, mutta tässä piti olla Wendy ja milloin ikinä hän oli näin lähellä kyseistä merirosvokapteenia hän taisteli hengestään eikä ehtinyt huolia kokoeroista.
Sitten, nousten varpailleen poika teki samoin--venytti käsivartensa ja kätensä niin pitkälle ylös kuin kykeni. Mutta, hän totesi, edes näin hänen päälakensa ei yltänyt kuin naisen kainaloiden alapuolelle eikä pisin sormi yltänyt edes olkapäälle!!
Nainen voisi helposti kaapata hänet syliin ja todennäköisimkin kantaa pitkäänkin lanteillaan, kuten intiaaniäidit pieniä lapsiaan! Eikä hänen päälakensa silloinkaan yltäisi samaan…! Nainen. Oli. Valtava! Paljon isompi kuin yksikään nainen jonka hän oli koskaan tavannut, mitä pituuteen tuli.
Nämä seikat Peter uskoi pystyvänsä hyväksymään, jos ne olisivat ainoa muutos. Jos hän voisi olla varma, että sisällä oli yhä nuori tyttö.
Mutta pienen lapsen silmin 35-vuotias näytti vanhalta. Todella vanhalta.
Poika alkoi epäillä että oli ollut poissa pidempään kuin luuli.
Tässä oli nainen.
Jonain päivänä hänestä tulisi…äiti!!
Poika veti syvän, vapisevan henkäyksen ja otti kolme askelta akselta taakse. Hänen tummanruskeat silmänsä ja pölyiset kasvonsa täytyyivät tuskasta kun hän vihdoin otti katsekontaktin. Kyllä, se oli Wendy--tuolla ylhäällä oli silmät joita hän ei ikinä voisi unohtaa. Joskin niissä oli nyt merkittävästi eri tuntu--aikuisen katse.
Tuntien olonsa äärimmäisen epämukavaksi ja haavoittuvaksi, hän väänteli likaisia pikku sormiaan vatsansa edessä, ja ääni täynnä sydämensärkyä hän vihdoin puhui.
”Voi, Wendy…Sinun ei olisi pitänyt!”
Yhä tikariaan pidellen ja selviytymisvaistonsa vahvana pinnalla, hän käänsi epätoivoisen mutta toiveikkaan katseensa kohti oviaukkoa josta Wendy varmaan ihan pian ilmestyisi lopettamaan tämän typerän vitsin. Näyttäen ja kuulostaen täysin samalta kuin hän muisti, ja sitten kaikki olisi hyvin. Hänkin voisi nauraa tälle hupsulle pilalle, ja tavata kaikki jälleen. Peter katsoi sinne vain pienen hetken, mutta kuunteli hyvin ja huolella mahdollisia ääniä käytävästä.
Mutta ei edes Nana kiirehtinyt sisään.
Ei kukaan.
Pojan pää kääntyi takaisin hyvin hitaasti, häntä pelotti nähdä nainen uudestaan. Mutta aseet olivat viimeinen asia hänen mielessään. Hän ei edes tuntenut tikaria omassa kädessään, hän oli hetkeksi mennýt tunnottomaksi, kuullen oman pulssinsa ja verenkierron korvissaan. Tilanne tuntui niin unelta, mutta syvällä sisällään hän tiesi ettei nukkunut. Voidakseen tehdä päätöksen hänen olisi nyt oltava rohkea ja katsoa uudestaan. Kaikki epäluottamus ja kylmyys oli kaikonnut ja tilalle noussut syvä pelko että oli menettänyt ainoan henkilön josta hän todella välitti tässä tai missään muussakaan malmassa.
Poika ei ollut ottanut vielä katsekontaktia lainkaan eikä taatusti ottaisi nyt. Hän vapisi hieman jatkuvasti selkenevässä tilanessa tuijottaessaan tämän aikuisen kasvoja..
Miten näin oli voinut käydä vain muutamassa kuukaudessa?
Tästähän ei voinut edes puhua!
Olihan Wendy aina ollut häntä vanhempi ja pidempi, mutta silti pikkutyttö. Tämä henkilö oli muinainen ja jättiläinen!
Tunto palautui pojan kehoon kun selviytymisvaisto vaati tikarin tuntemista, kun tila vaihtui pakenemisesta taisteluvalmiuteen. Hän ei ollut sanonut vielä sanaakaan eikä nyt voisi vaikka haluaisikin. Nainen seisoi paljon kauempana kuin aikuisen käsivarren mitan päässä, mikä oli pieni lohtu. Silti hänellä oli vaikeaa hengittää normaaliin tahtiin.
Hän ajatteli laittaa tikarinsa pois, tämä nainen kun ei ollut näyttänyt vähäisintäkään aietta satuttaa häntä tai kutsua paikalle muita jotka saattaisivat. Jos joku ilmaantuisi paikalle hän oli tarpeeksi nopea ottamaan sen takaisin esiin. Mutta tikari pysyi ulkona, käsivarsi kieltäytyi tottelemasta aivojen järkevää komentoa. Mutta se rentoutui ja laskeutui hieman.
Hän otti epäröivän askeleen lähemmäs, ja sitten yhä sanattomana ja varautuneen etäisyyden pitäen hän alkoi kiertää pitkää, kaunista naista, tarkastellen häntä laajoin ja kauhistunein silmin. Rehellisesti, hän ei uskonut että kukaan voisi muistuttaa Wendyä noin paljon ilman että oli hän. Ei vaikka ääni ei kuulostanut ollenkaan samalta mitä hän muisti.
Hän ei muistanut miltä Wendyn äiti näytti, mutta tunne vatsanpohjassa kirkui ettei nainen ollut rouva Darling.
Lopulta hän asetti tikarin takaisin suojaansa, tajutessaan että oli tämä aikuinen kuka tahansa hän ei halunnut iskeä tai viiltää naista veitsellä. Hän kyllä puri, potki ja raapi estoitta jos tarve vaati
Poika seisoi jälleen naisen edessä, nyt paljon lähempänä kun eomtintenut oloaan uhatuksi, ja tajusi miten paljon isompi tämä olikaan; hänen oma päälakensa ylsi hädintuskin naisen navan ohi! Täytyi todella katsoa ylös jotta löysi kasvot! Viimeisenä yrityksenä vakuuttaa itselleen ettei tämä ollut niin paha tilanne, hän kokeili vielä muita asioita; poika astui lähemmäs, ollen nyt alle kahdenkymmenen sentin päässä, ja kurotti käsivarttaan ylös. Hänen pisimmän sormensa pää ylsi juuri ja juuri naisen kainalon kohdalle.
Vaikka hän oli kohdannut aikuisia lukemattomia kertoja hän ei koskaan ennen ollut tuntenut itseään yhtä pieneksi kuin nyt. Toki Hook oli suunnilleen näin pitkä, mutta tässä piti olla Wendy ja milloin ikinä hän oli näin lähellä kyseistä merirosvokapteenia hän taisteli hengestään eikä ehtinyt huolia kokoeroista.
Sitten, nousten varpailleen poika teki samoin--venytti käsivartensa ja kätensä niin pitkälle ylös kuin kykeni. Mutta, hän totesi, edes näin hänen päälakensa ei yltänyt kuin naisen kainaloiden alapuolelle eikä pisin sormi yltänyt edes olkapäälle!!
Nainen voisi helposti kaapata hänet syliin ja todennäköisimkin kantaa pitkäänkin lanteillaan, kuten intiaaniäidit pieniä lapsiaan! Eikä hänen päälakensa silloinkaan yltäisi samaan…! Nainen. Oli. Valtava! Paljon isompi kuin yksikään nainen jonka hän oli koskaan tavannut, mitä pituuteen tuli.
Nämä seikat Peter uskoi pystyvänsä hyväksymään, jos ne olisivat ainoa muutos. Jos hän voisi olla varma, että sisällä oli yhä nuori tyttö.
Mutta pienen lapsen silmin 35-vuotias näytti vanhalta. Todella vanhalta.
Poika alkoi epäillä että oli ollut poissa pidempään kuin luuli.
Tässä oli nainen.
Jonain päivänä hänestä tulisi…äiti!!
Poika veti syvän, vapisevan henkäyksen ja otti kolme askelta akselta taakse. Hänen tummanruskeat silmänsä ja pölyiset kasvonsa täytyyivät tuskasta kun hän vihdoin otti katsekontaktin. Kyllä, se oli Wendy--tuolla ylhäällä oli silmät joita hän ei ikinä voisi unohtaa. Joskin niissä oli nyt merkittävästi eri tuntu--aikuisen katse.
Tuntien olonsa äärimmäisen epämukavaksi ja haavoittuvaksi, hän väänteli likaisia pikku sormiaan vatsansa edessä, ja ääni täynnä sydämensärkyä hän vihdoin puhui.
”Voi, Wendy…Sinun ei olisi pitänyt!”