02-06-2017, 08:05 PM
Pieni tunkeilija pysyi aivan liikkumatta vuoteen alla, ja uskalsi hengittää vain hyvin kevyesti. Hänen katseensa oli lukittu oviaukkoon askelten lähestyessä. Oven lennähtäessä auki ja huoneen kylpiessä eteishallin valossa, Peter puristi tikariaan niin kovasti että hänen rystyset muuttuivat valkoisiksi. Pelko ja hätä ei silti voimistuneet vaikka henkilö oli tosiaan aikuinen, sillä jalkoja seuratessaan hän päätteli niiden kuuluvan neidolle.
Niin paljon kuin hän vihasikin aikuisia ja uskoi minkä tahansa maailman olevan äärettömästi parempi ilman niitä...hän ei voinut olla harkitsematta sitä että naiset eivät ehkä olleet aivan niin hyödyttömiä ja pahoja. Mutta voi miten hän halusi vihata heitäkin yhtä paljon kuin ketä tahansa miestä! Oli tuolla aikuisella tuliase tai ei, hän ei iskisi. Hän vain pakenisi. Ehkäpä hänen lentämisensä yllättäisi niin paljon, ettei nainen ehtisi hyökätä. Niin, hän oikeasti uskoi että naisihminen saattaisi yrittää tappaa hänet, lapsen - vaikkei yksikään intiaaninainen ollut koskaan tehnyt niin, ennen kuin hän ystävystyi ainoan heimon kanssa jonka kanssa hän oli sotinut. Se vain, että nämä eivät olleet myöskään auttaneet häntä.
Vaikka teknisesti ottaen hän oli heimon ystävä, hän ei vieläkään varsinaisesti luottanut yhteenkään heistä. Niin, hän pelasti heidän prinsessansa? Hyvä se varmasti oli, mutta hän tiesi paremmin kuin kuvitella että jonkun lapsen pelastaminen päättäisi noin vain pitkän ja väkivaltaisen historian. Hänen historiassaan oli yksi nainen joka sai hänet erityisen vahvasti uskomaan, että naisetkin voisivat tappaa. Kyseinen nainen oli sentään tehnyt hänelle jotain paljon pahempaa. Kuolema olisi ollut onnellinen tapaus siihen verrattuna, mutta hänellä ei ollut rohkeutta ottaa omaa henkeään. Seikkailu nimeltä kuolema oli liian pelottava ajatuksenakin, vaikka kuinka lohdullinen olisikin. Myöhemmin se ei enää ollut niin pelottava ja hän olisi toivottanut sen tervetulleeksi, mutta...onnekseen hänellä oli lukuisia keijuystäviä jotka toivat valoa hänen elämäänsä kirjaimellisesti sekä kumppanuudellaan eikä hän siksi kärsinyt joka päivän joka minuutti vaan kykeni ainakin tietoisesti unohtamaan menetyksensä joskus jopa päiväkausiksi kerralla.
Sitten oli Wendy. Parasta mitä hänelle oli ikinä sattunut, niin pitkälle kuin hän muisti. Ihanin neito koko universumissa. Ainao jonka vuoksi hän kuolisi ja tappaisi silmänräpäyksessä, ainoa jonka hän tiesi aidosti halunneen suojella häntä lainkaan. Mutta Wendy oli muuttanut pois, ja...ja nyt tässä oli nainen joka ei ollut hänen ystävänsä. Kun hän kumartui nostamaan tavaroitaan, Peterin silmät tutkivat uusia kasvoja, ja pidätteli hengätystään sillä tämä oli nyt niin lähellä että saattaisi kuulla.
Poika irvisti naisen sanojen myötä. Hän ei edes huomannut yhtään epävarmuutta tai pelkoa tämän äänessä, ollessaan eksynyt omiin tunetisiinsa. Hän oli onnistunut olemaan niin hiljaa ja hievahtamatta, ja silti hän jäi kiinni. Olivatko hänen silmänsä kiiltäneet kuun valossa? Ehkä pöydällä seisovan soihdun valo oli yltänyt juuri tarpeeksi pitkälle paljastamaan että vuoteen alla piileskeli joku? Mikset ajatellut sitä ennen?! Mikään lappu tai vinkki ei ollut tämän vaaran arvoinen. Tai siis, niiden löytäminen juuri tänä iltana, ei ollut.
Peter veti pitkästi ja voimauttavasti henkeä, puristi tikariaan tiukasti, ja päätti olla panikoimatta ennen kuin olisi oikeasti tarve. Tämä nainen sentään vaikutti halukkaalta päästää hänet menemään satuttamatta. Eikä soittaisi virkavallalle – mitä ikinä se sana tarkoittikaan. Todennäköisesti ei mitään mukavaa. Mutta juuri nyt, hän uskoi väitteen vain puoliksi. Hän halusi uskoa, mutta vuosikaudet raakaa elämää ei sallinut sitä.
Joten muutaman sekunin epäröinnin jälkeen hän ryömi ulos piilostaan. Suurimmaksi osaksi hän vaikutti joltain aivan muulta kuin tappajalta, vaikka sellainen olikin. Hänen pikkuruinen kokonsa ei pelottaisi ainuttakaan aikuista, suloiset kasvonsa - joskin juuri nyt hyvin pölyiset ja mutaiset - olivat useita kertoja tulleet nipistellyiksi ennen Neverland-vuosia, ja vaikkei hän oikeastaan tiedostanut sitä - hänen pehmeässä puheäänessään oli suloisin pieni lapsekas suhina joka sulatti useimpien aikuisten sydämet.
Ja sitten olivat vielä nuo tummanruskeat koiranpentusilmät, jotka hän suuntasi naiseen noustessaan jaloilleen aivan vuoteen vierellä. Katse niissä ei kuitenkaan ollut lempeä koiranpentumainen vaan epäluottava, voimakas ja kova. Yhä tikariaan puristaen hän piti sitä matalalla mutta huomattavan korkealla, aivan kuin ei epäröisi käyttää sitä itsepuolustukseksi vaikkei hänellä ollut vähäisintäkään aietta tehdä niin, poika seisoi kehonsa jokainen lihas jännittyneenä - ja sitten hän puhui.
”Etsin vain erästä henkilöä...Asutko sinä täällä? Asuuko täällä enää yhtään tyttöä?” hän tiedusteli hiljaisesti, nyt uskaltaen toivoa että nainen olisi Darlingien ystävä eikä talon uusi omistaja. Peter katsoi häntä, mutta ei nähnyt. Tämä oli aikuinen ja hän halusi kauas pois mahdollisimman pian, mutta halusi myös yrittää parhaansa löytää Wendynsä jäljet.
Niin paljon kuin hän vihasikin aikuisia ja uskoi minkä tahansa maailman olevan äärettömästi parempi ilman niitä...hän ei voinut olla harkitsematta sitä että naiset eivät ehkä olleet aivan niin hyödyttömiä ja pahoja. Mutta voi miten hän halusi vihata heitäkin yhtä paljon kuin ketä tahansa miestä! Oli tuolla aikuisella tuliase tai ei, hän ei iskisi. Hän vain pakenisi. Ehkäpä hänen lentämisensä yllättäisi niin paljon, ettei nainen ehtisi hyökätä. Niin, hän oikeasti uskoi että naisihminen saattaisi yrittää tappaa hänet, lapsen - vaikkei yksikään intiaaninainen ollut koskaan tehnyt niin, ennen kuin hän ystävystyi ainoan heimon kanssa jonka kanssa hän oli sotinut. Se vain, että nämä eivät olleet myöskään auttaneet häntä.
Vaikka teknisesti ottaen hän oli heimon ystävä, hän ei vieläkään varsinaisesti luottanut yhteenkään heistä. Niin, hän pelasti heidän prinsessansa? Hyvä se varmasti oli, mutta hän tiesi paremmin kuin kuvitella että jonkun lapsen pelastaminen päättäisi noin vain pitkän ja väkivaltaisen historian. Hänen historiassaan oli yksi nainen joka sai hänet erityisen vahvasti uskomaan, että naisetkin voisivat tappaa. Kyseinen nainen oli sentään tehnyt hänelle jotain paljon pahempaa. Kuolema olisi ollut onnellinen tapaus siihen verrattuna, mutta hänellä ei ollut rohkeutta ottaa omaa henkeään. Seikkailu nimeltä kuolema oli liian pelottava ajatuksenakin, vaikka kuinka lohdullinen olisikin. Myöhemmin se ei enää ollut niin pelottava ja hän olisi toivottanut sen tervetulleeksi, mutta...onnekseen hänellä oli lukuisia keijuystäviä jotka toivat valoa hänen elämäänsä kirjaimellisesti sekä kumppanuudellaan eikä hän siksi kärsinyt joka päivän joka minuutti vaan kykeni ainakin tietoisesti unohtamaan menetyksensä joskus jopa päiväkausiksi kerralla.
Sitten oli Wendy. Parasta mitä hänelle oli ikinä sattunut, niin pitkälle kuin hän muisti. Ihanin neito koko universumissa. Ainao jonka vuoksi hän kuolisi ja tappaisi silmänräpäyksessä, ainoa jonka hän tiesi aidosti halunneen suojella häntä lainkaan. Mutta Wendy oli muuttanut pois, ja...ja nyt tässä oli nainen joka ei ollut hänen ystävänsä. Kun hän kumartui nostamaan tavaroitaan, Peterin silmät tutkivat uusia kasvoja, ja pidätteli hengätystään sillä tämä oli nyt niin lähellä että saattaisi kuulla.
Poika irvisti naisen sanojen myötä. Hän ei edes huomannut yhtään epävarmuutta tai pelkoa tämän äänessä, ollessaan eksynyt omiin tunetisiinsa. Hän oli onnistunut olemaan niin hiljaa ja hievahtamatta, ja silti hän jäi kiinni. Olivatko hänen silmänsä kiiltäneet kuun valossa? Ehkä pöydällä seisovan soihdun valo oli yltänyt juuri tarpeeksi pitkälle paljastamaan että vuoteen alla piileskeli joku? Mikset ajatellut sitä ennen?! Mikään lappu tai vinkki ei ollut tämän vaaran arvoinen. Tai siis, niiden löytäminen juuri tänä iltana, ei ollut.
Peter veti pitkästi ja voimauttavasti henkeä, puristi tikariaan tiukasti, ja päätti olla panikoimatta ennen kuin olisi oikeasti tarve. Tämä nainen sentään vaikutti halukkaalta päästää hänet menemään satuttamatta. Eikä soittaisi virkavallalle – mitä ikinä se sana tarkoittikaan. Todennäköisesti ei mitään mukavaa. Mutta juuri nyt, hän uskoi väitteen vain puoliksi. Hän halusi uskoa, mutta vuosikaudet raakaa elämää ei sallinut sitä.
Joten muutaman sekunin epäröinnin jälkeen hän ryömi ulos piilostaan. Suurimmaksi osaksi hän vaikutti joltain aivan muulta kuin tappajalta, vaikka sellainen olikin. Hänen pikkuruinen kokonsa ei pelottaisi ainuttakaan aikuista, suloiset kasvonsa - joskin juuri nyt hyvin pölyiset ja mutaiset - olivat useita kertoja tulleet nipistellyiksi ennen Neverland-vuosia, ja vaikkei hän oikeastaan tiedostanut sitä - hänen pehmeässä puheäänessään oli suloisin pieni lapsekas suhina joka sulatti useimpien aikuisten sydämet.
Ja sitten olivat vielä nuo tummanruskeat koiranpentusilmät, jotka hän suuntasi naiseen noustessaan jaloilleen aivan vuoteen vierellä. Katse niissä ei kuitenkaan ollut lempeä koiranpentumainen vaan epäluottava, voimakas ja kova. Yhä tikariaan puristaen hän piti sitä matalalla mutta huomattavan korkealla, aivan kuin ei epäröisi käyttää sitä itsepuolustukseksi vaikkei hänellä ollut vähäisintäkään aietta tehdä niin, poika seisoi kehonsa jokainen lihas jännittyneenä - ja sitten hän puhui.
”Etsin vain erästä henkilöä...Asutko sinä täällä? Asuuko täällä enää yhtään tyttöä?” hän tiedusteli hiljaisesti, nyt uskaltaen toivoa että nainen olisi Darlingien ystävä eikä talon uusi omistaja. Peter katsoi häntä, mutta ei nähnyt. Tämä oli aikuinen ja hän halusi kauas pois mahdollisimman pian, mutta halusi myös yrittää parhaansa löytää Wendynsä jäljet.