11-11-2016, 08:15 PM
// Mukana Wendy ja Peter. //
La, 22.10. 2016 & Su, 23.10. 2016
Pimeys oli laskeutunut Englannin ylle jo monta tuntia aiemmin, kylmän lokakuisen lauantain lähestyessä puoltayötä. Sen enempää kylmyys kuin pimeyskään ei vaivannut erästä pikkupoikaa joka parhaillaan lensi Lontoon taivaalla, vaikka hänellä oli yllään vain ohuet, joskin pitkähihaiset ja -lahkeiset intiaanivaatteet eikä lainkaan alusvaatteita - siis todella epäsopiva asuste vuodenaikaan nähden. Hän ei edes nauttinut lentokoneen mukavuuksista,e i - päin vastoin, hän lensi aivan kattojen yläpuolella ilman minkäänlaisia siipiä auttamassa tai seiniä suojaamassa elementeiltä.
Uskomatonta useimmille jotka saattoivat huomata hänet, mutta viikari oli aivan yhtä todellinen kuin sinä ja minä - sillä Peter Pan oli jälleen päättänyt vierailla mantereella, onnellisena lähestyen Ealingin kaupunginosaa, esikaupunkialuetta kymmenisen kilometriä Lontoon sydämestä, Kensington Gardensista, jos sen matkaisi maata pitkin. Hän oli käynyt mantereella lukemattomia kertoja aiemminkin, mutta tällä kertaa hänellä oli erityisiä suunnitelmia. Ne, vaikka myös hermostuttivat, ylläpitivät hänen huoletonta mielialaansa. Hän oli kauhean suuren seikkailun alussa! Suurimman ikinä! Poika olisi tehnyt nuo vaikuttavat voltit ilmassa ja iloisesti tervehtinyt katoilla istuskelevia lintuja, vaikka hänellä olisi roikkunut jääpuikkoja jaloistaan eikä ollut yhtään valoa opastamassa tietä.
Hän oli ollut kaukana poissa sitten viimeisimmän vierailunsa yli kaksikymmentä vuotta sitten, kokemassa muita seikkailuja uuden jenginsä kanssa, mutta viime aikoina hän ei enää kyennyt vastustamaan tämän erityisen suuren kutsua. Hänellä ei ollut aavistustakaan että oli ollut poissa yli kaksi vuosikymmentä, hänelle se oli tuntunut vain muutamalta kuukaudelta – johtuen enimmäkseen hänen kotinsa ajattomasta olemassaolosta ja luonnottomasta vuodenaikojen rytmistä. Tänään hän oli laittanut pojat vannomaan henkensä kautta että eivät kertoisi kenellekään mihin hän oli menossa ja kauanko aikoi olla poissa. Että nämä kärsisivät mieluummin hirvittävää kidutussa ja kuoleman ennemmin kuin paljastaisivat sen kenellekään.
Kaikkein eniten se piti salata tietyltä merirosvokapteenilta josta Peter erityisesti tahtoi päästä eroon, lopullisesti. Taistelu oli ollut hauskaa vuoden, ehkä kaksi…mutta loput kaksikymmentäkahdeksan oli ollut kiduttavaa painajaista sisältäen enemmän läheltä-piti -tilanteita mitä hän halusi ajatellakaan. Vaikka hän olikin teeskennellyt nauttivansa joka hetkestä seikkailun nimessä. Tietenkään hän ei tiennyt lainkaan kuinka monta vuotta oli kutsunut Neverlandiä kodiksi, mutta jos vaikka olisikin tiennyt hän olisi pikemmin väittänyt sen olevan sata vuotta. Sellainen oli raakuus ja armottomuus maassa Ajan ulkopuolella.
Hän toivoi itsensä pois tuosta kylmästä, synkästä paikasta ja sen eläin- ja ihmispedoista, vihdoin uupuneena hengestään taisteluun joka yö ja päivä ja päättäen ettei hänen tarvinnut ikävöidä Wendyä niin paljon. Oli ollut aika kun hän vakuutti itselleen ettei sillä ollut merkitystä. Että se oli hänen paikkansa ja hän todella halusi olla poika ikuisesti. Että se oli reilu hinta ikuisesta lapsuudesta, täydellisestä vapaudesta ja loputtomista seikkailuista. Mutta vaikka hän oli elänyt jo lähes neljäkymmentä vuotta, valtaosan siitä hän oli jäätyneenä 9-vuotiaan kehoon ja mieleen. Hän tarvitsi paljon enemmän mitä Neverlandillä oli tarjota. Hän tiesi, että tässä maailmassa olisi enemmän. Toki se täälläkin olisi selviytymistaistelua, mutta se olisi helpompaa kuin Neverlandissä. ...Koska sen oli pakko olla.
Silti, hän ei koskaan myöntänyt sitä, vaan julisti pojille yksinkertaisesti haluavansa aivan uudenlaisen seikkailun ja että todennäköisimmin ei koskaan palaisi siltä. Hän kasvaisi vihdoin aikuiseksi! Ei hän tietenkään aikonut tehdä niin samalla tavalla kuin muut, mutta joka tapauksessa hänkin kasvaisi mieheksi. Ja tästä James Hook, Jolly Rogerin kapteeni, ei saisi koskaan ikinä milloinkaan kuulla. Peter oli vihdoin tajunnut, että tuo mies ei koskaan lakkaisi metsästämästä häntä raivoisalla kostonhimolla. Jommankumman heistä olisi kuoltava, jotta se oikeasti päättyisi. Ja hän tiesi yhä hengittävänsä todennäköisimmin vain koska Hook ei halunnut vain murhata häntä, vaan ensin harjoittaa hirveää ja pitkää kidutusta. Mikä, vaikka myös lisää traumoja tuottaen, aina antoi hänelle aikaa ja mahdollisuuksia paeta. Ja vain lisäsi sen hirviön raivoa niiden sinisten silmien takana jotka hän oli lukemattomat kerrat nähnyt muuttuvan punaisiksi kun mies aikoi teurastaa hänet tai jonkun muun. Usein syvissä ja synkissä painajaisissaan yöllä, mutta aivan liian usein todellisessa tilanteessa.
Jos näkisit Peterin vaatteiden alle, että saattaisi uskoa että hän on yhä hengissä ja yhtenä kappaleena. Pari tuoreimmista arvista olivat merkittäviä vaikuttajia hänen päätökseensä lähteä Neverlandistä lopullisesti. Hook oli muuttunut jatkuvasti tehokkaammaksi suunnitelmissaan ja niiden toteutuksessa, eikä hän itse onnistunut löytämään yhtä hyvää piilopaikkaa kuin alkuperäinen koti maan alla oli ollut.. Samalla kun hän ei muuttunut yhtään isommaksi tai vahvemmaksi, eikä Hook yhtään pienemmäksi tai heikommaksi.
Viime viikolla Hook oli viiltänyt koukullaan hänen kurkkunsa alaosaa, ei tarpeeksi syvään tappaakseen mutta jättäen pitkän ja ruman arven. Sen hoitamisessa hänen intiaaniystävänsä olivat auttaneet. Juuri nyt hänen hiuksensa olivat melko puhtaat eikä hän lemunnut miltään sillä hän oli matkalla tapaamaan tyttöä jota rakasti, mutta hän oli pölyinen ja hieman mutainen mitä hän myös rakasti - ja oli jokseenkin fyysisessä kivussa mutta ei olisi voinut vähempää välittää, tämän ihmeellisen suuren seikkailun edessä!
Hän oli varmistanut että pojat ymmärsivät seuraukset jos kukaan heistä paljastaisi hänen seikkailunsa ja Hook lähtisi hänen peräänsä. Että hän palaisi henkilökohtaisesti kiduttamaan ja tappamaan heistä jokaisen, huolimatta siitä kuka hänet oli pettänyt - ja tekisi niin paljon hirvittävämmin kuin kapteeni Hook ikinä. Rehellisesti, hän ei ollut lainkaan varma että kostaisi noin hurjasti sillä hän ei nauttinut toisten lasten kidutuksesta ja tappamisesta. Suoraan sanoen, hän ei suorastaan nauttinut sen tekemisestä kenellekään - ei ainakaan kovin aidosti. Siitä oli muodostunut vain välttämätön paha josta hän oli oppinut löytämään jonkinlaista viehättävyyttä ja kierolla tavalla lohtua.
Mutta pojat eivät tienneet sitä - he olivat täysin uskoneet että hän tekisi juuri niin kuin sanoi. Olihan hän aiemminkin toteuttanut uhkauksensa, ja nämä tunsivat hänet samana pelättynä kapteenina kuin hänen vanha jenginsä jonka hän oli jokin aikaa sitten päästänyt pois, kun tietty tyttölapsi oli väliaikaisesti pehmittänyt hänet näiden suhteen. Miten typerää se olikaan ollut!? Hän oli ollut kauhean yksinäinen monta kuuta sen jälkeen kun kaikki olivat lähteneet, valinneet elämän jossain tyhmässä talossa ja luopuneet kaikesta mahtavasta vapaudesta vain saadakseen-- …No, ei sillä enää väliä. Se oli vain muutama kuukausi, kun hän oli päässyt siitä yli sen verran että haki seurakseen uusia poikia leikkimää, ja taistelemaan merirosvoja vastaan.
Liihottaessaan alkuperäisen kotinsa yllä, Peter onnitteli itseään jälleen, nerokkaasta suunnitelmastaan. Hän kasvaisi aikuiseksi Wendyn ja muiden poikien kanssa, mutta olisi silti oman elämänsä ohjaksissa. Toki tämä maailma oli uusi ja outo, mutta ei se mitenkään voinut olla yhtä vaarallinen ja raskas elää kuin Neverland.
Ensin, hän menisi tervehtimään kaikkia ja yllättäisi päätöksellään, ja sitten..Ja sitten hän lentäisi yöhön etsimään itselleen täydellistä asuntoa jossa eläisi ihan omillaan! Ja sitten vain hengailisi muiden kanssa, silloin tällöin pilkaten näiden kontrolloitua ja kouluntäyteistä elämää. Hän näyttäisi niille nynnyille entisille Kadonneille Pojille, että tosimiehet eivät tarvinneet jotain typerää äitiä! Tosimiehet tekivät oman onnensa ja omat sääntönsä ja elivät onnellisina omassa fantastisessa kodissaan, kuin kuningas!
Pöyhkeä ja itsevarma virnistys levisi pojan kasvoille kun hänen määränpäänsä vihdoin kohosi horisontista. Talo oli yhtä hienona näköinen ja suuri mitä hän oli muistellutkin, mutta hänen oma talonsa olisi vieläkin upeampi! Ehkä hän asettuisi siihen valtavaan linnaan Kensington Gardensissa. Vähänpä hän tiesi että se tosiaan oli Kuninkaallisen Perheen entinen koti, jonka puutarha oli avattu julkiseksi kauan sitten.
Äänettömästi Peter leijui toisen kerroksen ikkunan edessä. Se oli auki, ja hän uskoi sen niin hänelle - olihan hän luvannut palata pian taas vierailemaan ja piti nyt lupauksensa. Mutta sillä sekunnilla kun hänen pienet mokkasiininsa laskeutuivat lattiaan, hän alkoi epäillä valinneensa väärän ikkunan. Ei ollut paljon valoa, oikeastaan ainoa valo soljui kuun säteistä jotka jäivät osittain hänen kehonsa taakse – tosin häntä ei ollut kovin paljoa. Jäätyneenä päivään ennen yhdeksättä syntymäpäiväänsä, hänen kehonsa oli jäänyt huomattavasti jälkeen - ehtinyt saavuttaa vain keskiverto 7-vuotiaan mitat.
Valoa oli tarpeeksi näyttämään että huoneessa oli jokin vialla. Se ei ollut lapsen huone. Tytön aikaisissa teinivuosissaan, huone jossa hänen olisi pitänyt seisoa. Kauhistuttava ajatus hiipi hänen mieleensä. Mitä jos he olivat muuttaneet pois?! Miten heidät ikinä löytäisi?? Mutta…mutta hänhän oli ollut poissa vain muutaman kuukauden ja varmasti Wendy olisi kertonut jos perheellä olisi ollut muuttosuunnitelmia! Mutta kun tämä ei ollut Wendyn huone! Okei, vedä syvään henkeä ja lopeta hölmöily! Tämä oli tietysti hänen äitinsä huone. Hän oli vain muistanut ikkunan väärin, siinä kaikki.
Mutta tutkittuaan muutkin yläkerroksen ikkunat hän ei löytänyt etsimäänsä. Kaikki huoneet olivat pimeitä, mutta hän oli varma muistikuvastaan vaikkei se ollutkaan yksityiskohtainen. Hän palasi ensimmäiseen outoon huoneeseen ja hiljaa, hyvin hiljaa, hiiviskeli sen ympäri, käsi valmiina tikarinsa kahvalla joka roikkui hänen vyöllään. Mikään tai kukaan ei ilmestynyt syyttämään tunkeilusta, huone pysyi täysin hiljaisena ja liikkumattomana häntä itseään lukuun ottamatta.
Myös käytävä ja aula vaikutti hiljaiselta, kun hän varovasti kurkisti oven raosta. Suurin osa aulasta oli muutaman kulman takana, joten hän kuunteli erityisen huolella. Poika rentoutui hieman ja jätti luotetun aseensa paikalleen.
Hän tarkasteli huonetta paremmin ja huokaisi äänekkäästi, turhautuneena siihen eksyneeseen ja sekavaan tilaansa. Hän yritti kovasti tunnistaa yksityiskohtia, muistaa. Jos tämä oli Wendyn huone, varmasti hän muistaisi edes jotakin, olihan hän vieraillut useita kertoja sen jälkeen kun muut palasivat kotiin.
Taas peloissaan ajatuksista että Darlingit olivat lähteneet, ne saivat hänet suorastaan vapisemaan, hän toivoi löytävänsä jotain…jonkin vihjeen…Niin, tietysti! Wendy on varmasti jättänyt hänelle jonkin vihjeen! Ehkä jopa viestin jossa kertoisi mistä löytää hänet! Ja ehkä se ei olisi kovin syvälle hukkunut näin lyhyessä ajassa. Hän kiirehti yöpöydän luo, sytytti sillä seisovan lampun – aiemmilta vierailultaan hän muisteli sen olevan tämän maailman versio soihdusta – ja polvistui tonkimaan sen laatikoiden sisältöä. Jos näistä löytyi irronneita varjoja, mitä tahansa voisi löytyä. Ja siltä se vaikuttikin, sillä hän ei tunnistanut moniakaan tavaroista joita likaisilla tassuillaan laatikoista kaivoi. Pelossaan ja epätoivossaan hän oli täysin unohtanut ettei osannut lukea juuri lainkaan. Tunnistaisi korkeintaan oman nimensä, ja pari muuta pientä sanaa.
Laatikosto ei tarjonnut toivoa, vaikka hän kuumeisesti tyhjensi jok'ikisen tavaran lattialle, kun oli ensin huolella tutkinut ne, ja haukansilmillään skannannut joka sentin nyt paljaista laatikoista. Hyvä on, sitten – tutkitaan joka sentti koko huoneesta! Ryömiessään vuoteen alle jossa hänen kokemuksensa mukaan moni tavara usein piileskeli, pian hänen pieni hahmonsa katosi sen alle kokonaan, hän toivoi ettei Tinkerbell olisi niin vihainen hänelle lähdön takia. Että tämä olisi täällä auttamassa. Tai ei, hän muutti pian mieltään - oli hyvinkin mahdollista että tämä polttaisi kaiken mikä vaikuttaisi vähänkään vihjeeltä, etenkin Wendyltä hänelle. Hän oli yhä yhtä hämmentynyt kuin aina siitä miksi tuo keiju vihasi Wendyä niin paljon, tai enemmänkin ajatusta heistä toisiaan lähellä. Wendy ei ollut mitään muuta kuin ihana kaikille, ja piti keijuista hyvin paljon. Joskus Tink oli typerin otus joka ikinä eli, eikä hän suostunut uskomaan että se oli syntynyt hänen ensi naurustaan.
Pojan etsintä oli kattanut toisen puolen lattiasta sängyn alla, löytäen vain pari pientä pölykoiraa, kun hänen korvansa joiden kuulokyky oli potentiaalisesti vaarallisissa tilanteissa kehittynyt normaalia ihmistä terävämmäksi, nappasivat liikehdintää ja puheensorinaa alakerrasta. Hyvin vaimeaan, mutta taatusti hän ei ollut yksin tässä talossa. Peter makasi suojassaan täydellisen liikkumatta ja hengittämättä, harkiten paeta ja palata toisena yönä. Ei, hän ei haluaisi menettää mahdollista jälkeään Wendystä. Hänellä olisi tikarinsa ja yllätyksen elementti puolellaan, jos talon omistaja löytäisi hänet. Paitsi jos hänet oli jo kuultu ja tällä olisi tuliaseita...! Tikari liukui ulos suojastaan yhdellä varmalla liikkeellä ja lapsi jäätyi jälleen paikoilleen. Mikään ei saisi häntä ilman veristä taistelua, se oli varmaa
La, 22.10. 2016 & Su, 23.10. 2016
Pimeys oli laskeutunut Englannin ylle jo monta tuntia aiemmin, kylmän lokakuisen lauantain lähestyessä puoltayötä. Sen enempää kylmyys kuin pimeyskään ei vaivannut erästä pikkupoikaa joka parhaillaan lensi Lontoon taivaalla, vaikka hänellä oli yllään vain ohuet, joskin pitkähihaiset ja -lahkeiset intiaanivaatteet eikä lainkaan alusvaatteita - siis todella epäsopiva asuste vuodenaikaan nähden. Hän ei edes nauttinut lentokoneen mukavuuksista,e i - päin vastoin, hän lensi aivan kattojen yläpuolella ilman minkäänlaisia siipiä auttamassa tai seiniä suojaamassa elementeiltä.
Uskomatonta useimmille jotka saattoivat huomata hänet, mutta viikari oli aivan yhtä todellinen kuin sinä ja minä - sillä Peter Pan oli jälleen päättänyt vierailla mantereella, onnellisena lähestyen Ealingin kaupunginosaa, esikaupunkialuetta kymmenisen kilometriä Lontoon sydämestä, Kensington Gardensista, jos sen matkaisi maata pitkin. Hän oli käynyt mantereella lukemattomia kertoja aiemminkin, mutta tällä kertaa hänellä oli erityisiä suunnitelmia. Ne, vaikka myös hermostuttivat, ylläpitivät hänen huoletonta mielialaansa. Hän oli kauhean suuren seikkailun alussa! Suurimman ikinä! Poika olisi tehnyt nuo vaikuttavat voltit ilmassa ja iloisesti tervehtinyt katoilla istuskelevia lintuja, vaikka hänellä olisi roikkunut jääpuikkoja jaloistaan eikä ollut yhtään valoa opastamassa tietä.
Hän oli ollut kaukana poissa sitten viimeisimmän vierailunsa yli kaksikymmentä vuotta sitten, kokemassa muita seikkailuja uuden jenginsä kanssa, mutta viime aikoina hän ei enää kyennyt vastustamaan tämän erityisen suuren kutsua. Hänellä ei ollut aavistustakaan että oli ollut poissa yli kaksi vuosikymmentä, hänelle se oli tuntunut vain muutamalta kuukaudelta – johtuen enimmäkseen hänen kotinsa ajattomasta olemassaolosta ja luonnottomasta vuodenaikojen rytmistä. Tänään hän oli laittanut pojat vannomaan henkensä kautta että eivät kertoisi kenellekään mihin hän oli menossa ja kauanko aikoi olla poissa. Että nämä kärsisivät mieluummin hirvittävää kidutussa ja kuoleman ennemmin kuin paljastaisivat sen kenellekään.
Kaikkein eniten se piti salata tietyltä merirosvokapteenilta josta Peter erityisesti tahtoi päästä eroon, lopullisesti. Taistelu oli ollut hauskaa vuoden, ehkä kaksi…mutta loput kaksikymmentäkahdeksan oli ollut kiduttavaa painajaista sisältäen enemmän läheltä-piti -tilanteita mitä hän halusi ajatellakaan. Vaikka hän olikin teeskennellyt nauttivansa joka hetkestä seikkailun nimessä. Tietenkään hän ei tiennyt lainkaan kuinka monta vuotta oli kutsunut Neverlandiä kodiksi, mutta jos vaikka olisikin tiennyt hän olisi pikemmin väittänyt sen olevan sata vuotta. Sellainen oli raakuus ja armottomuus maassa Ajan ulkopuolella.
Hän toivoi itsensä pois tuosta kylmästä, synkästä paikasta ja sen eläin- ja ihmispedoista, vihdoin uupuneena hengestään taisteluun joka yö ja päivä ja päättäen ettei hänen tarvinnut ikävöidä Wendyä niin paljon. Oli ollut aika kun hän vakuutti itselleen ettei sillä ollut merkitystä. Että se oli hänen paikkansa ja hän todella halusi olla poika ikuisesti. Että se oli reilu hinta ikuisesta lapsuudesta, täydellisestä vapaudesta ja loputtomista seikkailuista. Mutta vaikka hän oli elänyt jo lähes neljäkymmentä vuotta, valtaosan siitä hän oli jäätyneenä 9-vuotiaan kehoon ja mieleen. Hän tarvitsi paljon enemmän mitä Neverlandillä oli tarjota. Hän tiesi, että tässä maailmassa olisi enemmän. Toki se täälläkin olisi selviytymistaistelua, mutta se olisi helpompaa kuin Neverlandissä. ...Koska sen oli pakko olla.
Silti, hän ei koskaan myöntänyt sitä, vaan julisti pojille yksinkertaisesti haluavansa aivan uudenlaisen seikkailun ja että todennäköisimmin ei koskaan palaisi siltä. Hän kasvaisi vihdoin aikuiseksi! Ei hän tietenkään aikonut tehdä niin samalla tavalla kuin muut, mutta joka tapauksessa hänkin kasvaisi mieheksi. Ja tästä James Hook, Jolly Rogerin kapteeni, ei saisi koskaan ikinä milloinkaan kuulla. Peter oli vihdoin tajunnut, että tuo mies ei koskaan lakkaisi metsästämästä häntä raivoisalla kostonhimolla. Jommankumman heistä olisi kuoltava, jotta se oikeasti päättyisi. Ja hän tiesi yhä hengittävänsä todennäköisimmin vain koska Hook ei halunnut vain murhata häntä, vaan ensin harjoittaa hirveää ja pitkää kidutusta. Mikä, vaikka myös lisää traumoja tuottaen, aina antoi hänelle aikaa ja mahdollisuuksia paeta. Ja vain lisäsi sen hirviön raivoa niiden sinisten silmien takana jotka hän oli lukemattomat kerrat nähnyt muuttuvan punaisiksi kun mies aikoi teurastaa hänet tai jonkun muun. Usein syvissä ja synkissä painajaisissaan yöllä, mutta aivan liian usein todellisessa tilanteessa.
Jos näkisit Peterin vaatteiden alle, että saattaisi uskoa että hän on yhä hengissä ja yhtenä kappaleena. Pari tuoreimmista arvista olivat merkittäviä vaikuttajia hänen päätökseensä lähteä Neverlandistä lopullisesti. Hook oli muuttunut jatkuvasti tehokkaammaksi suunnitelmissaan ja niiden toteutuksessa, eikä hän itse onnistunut löytämään yhtä hyvää piilopaikkaa kuin alkuperäinen koti maan alla oli ollut.. Samalla kun hän ei muuttunut yhtään isommaksi tai vahvemmaksi, eikä Hook yhtään pienemmäksi tai heikommaksi.
Viime viikolla Hook oli viiltänyt koukullaan hänen kurkkunsa alaosaa, ei tarpeeksi syvään tappaakseen mutta jättäen pitkän ja ruman arven. Sen hoitamisessa hänen intiaaniystävänsä olivat auttaneet. Juuri nyt hänen hiuksensa olivat melko puhtaat eikä hän lemunnut miltään sillä hän oli matkalla tapaamaan tyttöä jota rakasti, mutta hän oli pölyinen ja hieman mutainen mitä hän myös rakasti - ja oli jokseenkin fyysisessä kivussa mutta ei olisi voinut vähempää välittää, tämän ihmeellisen suuren seikkailun edessä!
Hän oli varmistanut että pojat ymmärsivät seuraukset jos kukaan heistä paljastaisi hänen seikkailunsa ja Hook lähtisi hänen peräänsä. Että hän palaisi henkilökohtaisesti kiduttamaan ja tappamaan heistä jokaisen, huolimatta siitä kuka hänet oli pettänyt - ja tekisi niin paljon hirvittävämmin kuin kapteeni Hook ikinä. Rehellisesti, hän ei ollut lainkaan varma että kostaisi noin hurjasti sillä hän ei nauttinut toisten lasten kidutuksesta ja tappamisesta. Suoraan sanoen, hän ei suorastaan nauttinut sen tekemisestä kenellekään - ei ainakaan kovin aidosti. Siitä oli muodostunut vain välttämätön paha josta hän oli oppinut löytämään jonkinlaista viehättävyyttä ja kierolla tavalla lohtua.
Mutta pojat eivät tienneet sitä - he olivat täysin uskoneet että hän tekisi juuri niin kuin sanoi. Olihan hän aiemminkin toteuttanut uhkauksensa, ja nämä tunsivat hänet samana pelättynä kapteenina kuin hänen vanha jenginsä jonka hän oli jokin aikaa sitten päästänyt pois, kun tietty tyttölapsi oli väliaikaisesti pehmittänyt hänet näiden suhteen. Miten typerää se olikaan ollut!? Hän oli ollut kauhean yksinäinen monta kuuta sen jälkeen kun kaikki olivat lähteneet, valinneet elämän jossain tyhmässä talossa ja luopuneet kaikesta mahtavasta vapaudesta vain saadakseen-- …No, ei sillä enää väliä. Se oli vain muutama kuukausi, kun hän oli päässyt siitä yli sen verran että haki seurakseen uusia poikia leikkimää, ja taistelemaan merirosvoja vastaan.
Liihottaessaan alkuperäisen kotinsa yllä, Peter onnitteli itseään jälleen, nerokkaasta suunnitelmastaan. Hän kasvaisi aikuiseksi Wendyn ja muiden poikien kanssa, mutta olisi silti oman elämänsä ohjaksissa. Toki tämä maailma oli uusi ja outo, mutta ei se mitenkään voinut olla yhtä vaarallinen ja raskas elää kuin Neverland.
Ensin, hän menisi tervehtimään kaikkia ja yllättäisi päätöksellään, ja sitten..Ja sitten hän lentäisi yöhön etsimään itselleen täydellistä asuntoa jossa eläisi ihan omillaan! Ja sitten vain hengailisi muiden kanssa, silloin tällöin pilkaten näiden kontrolloitua ja kouluntäyteistä elämää. Hän näyttäisi niille nynnyille entisille Kadonneille Pojille, että tosimiehet eivät tarvinneet jotain typerää äitiä! Tosimiehet tekivät oman onnensa ja omat sääntönsä ja elivät onnellisina omassa fantastisessa kodissaan, kuin kuningas!
Pöyhkeä ja itsevarma virnistys levisi pojan kasvoille kun hänen määränpäänsä vihdoin kohosi horisontista. Talo oli yhtä hienona näköinen ja suuri mitä hän oli muistellutkin, mutta hänen oma talonsa olisi vieläkin upeampi! Ehkä hän asettuisi siihen valtavaan linnaan Kensington Gardensissa. Vähänpä hän tiesi että se tosiaan oli Kuninkaallisen Perheen entinen koti, jonka puutarha oli avattu julkiseksi kauan sitten.
Äänettömästi Peter leijui toisen kerroksen ikkunan edessä. Se oli auki, ja hän uskoi sen niin hänelle - olihan hän luvannut palata pian taas vierailemaan ja piti nyt lupauksensa. Mutta sillä sekunnilla kun hänen pienet mokkasiininsa laskeutuivat lattiaan, hän alkoi epäillä valinneensa väärän ikkunan. Ei ollut paljon valoa, oikeastaan ainoa valo soljui kuun säteistä jotka jäivät osittain hänen kehonsa taakse – tosin häntä ei ollut kovin paljoa. Jäätyneenä päivään ennen yhdeksättä syntymäpäiväänsä, hänen kehonsa oli jäänyt huomattavasti jälkeen - ehtinyt saavuttaa vain keskiverto 7-vuotiaan mitat.
Valoa oli tarpeeksi näyttämään että huoneessa oli jokin vialla. Se ei ollut lapsen huone. Tytön aikaisissa teinivuosissaan, huone jossa hänen olisi pitänyt seisoa. Kauhistuttava ajatus hiipi hänen mieleensä. Mitä jos he olivat muuttaneet pois?! Miten heidät ikinä löytäisi?? Mutta…mutta hänhän oli ollut poissa vain muutaman kuukauden ja varmasti Wendy olisi kertonut jos perheellä olisi ollut muuttosuunnitelmia! Mutta kun tämä ei ollut Wendyn huone! Okei, vedä syvään henkeä ja lopeta hölmöily! Tämä oli tietysti hänen äitinsä huone. Hän oli vain muistanut ikkunan väärin, siinä kaikki.
Mutta tutkittuaan muutkin yläkerroksen ikkunat hän ei löytänyt etsimäänsä. Kaikki huoneet olivat pimeitä, mutta hän oli varma muistikuvastaan vaikkei se ollutkaan yksityiskohtainen. Hän palasi ensimmäiseen outoon huoneeseen ja hiljaa, hyvin hiljaa, hiiviskeli sen ympäri, käsi valmiina tikarinsa kahvalla joka roikkui hänen vyöllään. Mikään tai kukaan ei ilmestynyt syyttämään tunkeilusta, huone pysyi täysin hiljaisena ja liikkumattomana häntä itseään lukuun ottamatta.
Myös käytävä ja aula vaikutti hiljaiselta, kun hän varovasti kurkisti oven raosta. Suurin osa aulasta oli muutaman kulman takana, joten hän kuunteli erityisen huolella. Poika rentoutui hieman ja jätti luotetun aseensa paikalleen.
Hän tarkasteli huonetta paremmin ja huokaisi äänekkäästi, turhautuneena siihen eksyneeseen ja sekavaan tilaansa. Hän yritti kovasti tunnistaa yksityiskohtia, muistaa. Jos tämä oli Wendyn huone, varmasti hän muistaisi edes jotakin, olihan hän vieraillut useita kertoja sen jälkeen kun muut palasivat kotiin.
Taas peloissaan ajatuksista että Darlingit olivat lähteneet, ne saivat hänet suorastaan vapisemaan, hän toivoi löytävänsä jotain…jonkin vihjeen…Niin, tietysti! Wendy on varmasti jättänyt hänelle jonkin vihjeen! Ehkä jopa viestin jossa kertoisi mistä löytää hänet! Ja ehkä se ei olisi kovin syvälle hukkunut näin lyhyessä ajassa. Hän kiirehti yöpöydän luo, sytytti sillä seisovan lampun – aiemmilta vierailultaan hän muisteli sen olevan tämän maailman versio soihdusta – ja polvistui tonkimaan sen laatikoiden sisältöä. Jos näistä löytyi irronneita varjoja, mitä tahansa voisi löytyä. Ja siltä se vaikuttikin, sillä hän ei tunnistanut moniakaan tavaroista joita likaisilla tassuillaan laatikoista kaivoi. Pelossaan ja epätoivossaan hän oli täysin unohtanut ettei osannut lukea juuri lainkaan. Tunnistaisi korkeintaan oman nimensä, ja pari muuta pientä sanaa.
Laatikosto ei tarjonnut toivoa, vaikka hän kuumeisesti tyhjensi jok'ikisen tavaran lattialle, kun oli ensin huolella tutkinut ne, ja haukansilmillään skannannut joka sentin nyt paljaista laatikoista. Hyvä on, sitten – tutkitaan joka sentti koko huoneesta! Ryömiessään vuoteen alle jossa hänen kokemuksensa mukaan moni tavara usein piileskeli, pian hänen pieni hahmonsa katosi sen alle kokonaan, hän toivoi ettei Tinkerbell olisi niin vihainen hänelle lähdön takia. Että tämä olisi täällä auttamassa. Tai ei, hän muutti pian mieltään - oli hyvinkin mahdollista että tämä polttaisi kaiken mikä vaikuttaisi vähänkään vihjeeltä, etenkin Wendyltä hänelle. Hän oli yhä yhtä hämmentynyt kuin aina siitä miksi tuo keiju vihasi Wendyä niin paljon, tai enemmänkin ajatusta heistä toisiaan lähellä. Wendy ei ollut mitään muuta kuin ihana kaikille, ja piti keijuista hyvin paljon. Joskus Tink oli typerin otus joka ikinä eli, eikä hän suostunut uskomaan että se oli syntynyt hänen ensi naurustaan.
Pojan etsintä oli kattanut toisen puolen lattiasta sängyn alla, löytäen vain pari pientä pölykoiraa, kun hänen korvansa joiden kuulokyky oli potentiaalisesti vaarallisissa tilanteissa kehittynyt normaalia ihmistä terävämmäksi, nappasivat liikehdintää ja puheensorinaa alakerrasta. Hyvin vaimeaan, mutta taatusti hän ei ollut yksin tässä talossa. Peter makasi suojassaan täydellisen liikkumatta ja hengittämättä, harkiten paeta ja palata toisena yönä. Ei, hän ei haluaisi menettää mahdollista jälkeään Wendystä. Hänellä olisi tikarinsa ja yllätyksen elementti puolellaan, jos talon omistaja löytäisi hänet. Paitsi jos hänet oli jo kuultu ja tällä olisi tuliaseita...! Tikari liukui ulos suojastaan yhdellä varmalla liikkeellä ja lapsi jäätyi jälleen paikoilleen. Mikään ei saisi häntä ilman veristä taistelua, se oli varmaa