Whispering at the campfire

[Rebecca 'Stuart' Wrightreed]

//Nibs, laumoineen ollos tuleva tänne.//

Keskiviikko 16.6.1875. Iltapäivä klo.16 tienoilta eteenpäin.


Stuart oli tuona aamuna, aikaisin, pakannut satulalaukkuihinsa retkeily- ja metsästyskamppeensa, Sally-koiran seuraillessa emäntäänsä tiiviisti. Se tiesi noiden toimien tarkoittavan mukavaa metsästysreissua emännän kanssa. Stu oli askareensa suorittanut aamun sarastaessa ja auringon alkaessa nousemaan kunnolla, hän saattoi lähteä matkaan koiransa ja hevosensa kanssa. Hän oli ratsastanut muutaman tunnin, kunnes löysi täydellisen paikan leirilleen, paikka oli joen varrella. Kun jokeen katsoi, olisi voinut luulla veden olevan kuin arkullinen timantteja, niin kauniisti aurinko kimmalteli veden pinnalla. 
Stuart riisui Barbelin varusteet ja antoi hevosensa nauttia joen tarjoamasta raikkaasta vedestä ja ruohosta, pitkän liekan varassa, jota oli riittämiin näköetäisyydellä. Sally juoksi innoissaan vedessä ja nautti sen viileydestä, päivä kun oli melkoisen lämmin. Tyttökin kävi juomassa vettä, jonka oli melko pian saapumisensa jälkeen keittänyt. 

Stu nautti leireilystä kovasti, niinkuin metsästämisestä. Hän piti leiriään tehdessään silmällä hevostaan, varmistaen että tuolla olisi kaikki hyvin. Sally taas pyöri emäntänsä jaloissa, mutta välillä käyden kauempana, palaten aina takaisin emäntänsä luo. Stuart otti maissintähkästä tehdyn piipun taskustaan, laittaen sinne pienestä nahkapussista kuivattuja ja murskattuja teenlehtiä, sytyttäen sitten piippunsa. Sally oli tuolla hetkellä lähtenyt omille teilleen, mutta tuon äänet kuuluivat Stuartin korviin ja siitä tyttö tiesi, koiransa olevan lähellä. Hän poltteli piippuaan rauhallisesti, ajatellen ensin kalastella vähän aikaa, sillä hänellä alkoi olla nälkä. Hän otti aseensa mukaan, kun lähti etsimään sopivaa puunkarahkaa ongenvavaksi ja sen löydettyään, hän kiinnitti siiman karahkaan ja valmisti ongen ja otti puisesta rasiasta toukan, jonka kiinnitti koukkuun. Hän kuuli koiransa mekastavan ja vislasi kuuluvasti, saaden koiran parissa hetkessä vierelleen. "Älä hölmö katoa kauas", tyttö sanoi ja koira pysyikin pitkän tovin siinä vierellä. Stu kalasteli hiljaa, eikä paljoa jutellut, joten Sally taas lähti kuitenkin omille teilleen. Nuorukainen huokaisi, mutta naurahti kuitenkin, Sally oli Sally, totteli ja pysyi pitkään vierellä, mutta välillä piti senkin purkaa energiaansa. Stuartin onkeen tarttui komea iso ahven, jonka hän iski kiveä vasten tajuttomaksi. Pian kuitenkin korva erotti Sallyn haukkumisessa muutakin kuin normaalia riehumista. Stu nosti onkensa ja otti aseensa, jonka latasi valmiiksi ja lähti ääntä kohti. Hän kuunteli ääniä, jotka johtivat kauemmas leiristä, mutta hän oli valmis. Kun hän oli lähellä, hänen adrenaliininsa alkoi nousta. Hän valmisti aseensa ja nosti sen, ollen valmis ampumaan, saadakseen eläimen Sallyn kimpusta. Kun hän sai Sallyn näköönsä, hän laski aseensa hämmentyneenä, sillä joku uros koira oli hänen Sallynsa selässä. "Heiii! Ihan kiva, että teillä on kivaa, mutta saat luvan jättää koirani rauhaan", tyttö älähti kuuluvalla äänellä. Stuart asteli rauhallisesti lähemmäs, sillä vieraasta koirasta ei voinut olla varma. Homma näytti olevan melko nopeasti ohi, mutta tietenkin koira jäi nalkkiin, kun yritti pois Sallyn selästä, eikä Stun auttanut muu kuin mennä lähemmäs rauhoittelemaan Sallya, joka oli vielä suuremmassa paniikissa, se kun ei ollut koskaan ollut nalkissa. "Hys, tyttö, ihan rauhassa", nuorukainen sanoi ja silitteli koiraansa ja huusi metsään: "Jos siellä on joku, joka omistaa uroksen, niin tule helvetissä auttamaan, koirat jäi nalkkiin!" Stuart oli lievästi sanottuna hämmentynyt, mutta enemmän ärsyyntynyt.

[Gabriel McKenzie]

Samuel McKenzie oli päättänyt viettää kunnolla laatuaikaa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Perhe oli suunnannut eväsretkelle metsään ja viettää siellä yö näin lämpimän ja kauniin kesän kunmiaksi. Lähempänäkin olisi ollut pientä metsää ja virtoja, mutta he olivat halunneet vähän kauemmas kotikulmilta joten alkuiltapäivällä he olivat saapunet lähes kymmenen kilometrin päähän Cottonwood-joen läheisyyeen. Leiri pystytettiin neljänsadan metrin päähän joesta, minkä urakan jälkeen nautittiin mahtava picnic-lounas. Ruokalevon jälkeen oli vuorossa mielikuvituksekas seikkailuleikki 5-vuotiaan Gabrielin johdolla. Toki vain näennäisesti, viimeinen sana siitä mihin sai mennä kuului silloinkin isälle ja äidille. Leikki oli onneksi sujunut ilman todellista draamaa. Poika oli innostunut seiķkailuryhmän johdost niin kovasti ettei olisi malttanut lopettaa, mutta lopulta he saivat puhuttua hänet kalastuksen pariin. Johan lounasaika lähestyikin kovaa vauhtia.

Vuorokaudenaika ja sää ei toki ollut läheskään paras mahdollinen kalastamiseen saaliin toivossa, mutta heillä oli nelinkertaiset mahdollisuudet. Samuel ja Gabriel toivat mukanaan ostetut laadukkaat onget ja Elizabeth joka ei harrastanut kalastusta valmisti itselleen väliaikaisen vavan paikan päällä. Neljäs kalastaja oli perheen monijalkaisin jäsen, punainen irlanninsetteri Charlie joka rakasti uimista ja nautti myös kalojen pyydystämisetä. Mutta se ei pitänyt kovin paljon sukelteusta joten sen apu oli tällä erää tällä paikalla lyhytkestoista. McKenzietkin halusivat pitää lemmikkinsä lähellä. Vaikka eteläisessä Minnesotassa ei karhuja asunut lainkaan, kojootti, mäyrä tai susi oli aivan yhtä ikävä vastustaja jos sikseen tuli. Haisunäädästä tai mistä tahansa vesikauhun vaivaamasta eläimestä puhumattakaan. Mutta märkä koira ei ollut miellyttävintä seuraa välittömässä lähisyydessä eivätkä he kolmestaan keskustellessa voineet jatkuvasti vahtia koiran touhuja joten uusista hajuist innostunut nuori karvakuono ehti yhdessä välissä seikkailemaan pidemmälle. Perhe kuuli jonkun huutavan jossakin päin, mutta ääni oli aivan liian kaukana kantautumaan selkeästi. Koska ei kuulostamut siltä että kukaan tarvitsisi apua he unohtivat sen samantien.

Luonto oli ystävällinen Sally-koiralle sillä kaksikko oli jumissa vain kaksi minuuttia minkä jälkeen Charlie pesi itsensä, tervehti ihmistyttöä hännänheilautuksella sekä ystävällisellä haukahduksella, ja viiletti samantien pois---takaisin kohti laumaansa. Se piti Sallystä kovasti ja olis viihtynyt tämän seurassa pitkäänkin mutta aisti ettei paikalle tupsahtanut ihminen hyväksynyt häntä.

[Rebecca 'Stuart' Wrightreed]

Lievästi sanottuna Stuarttia kenkutti tilanne, mutta onneksi parin minuutin piinan jälkeen koirat pääsivät irti. Vieras koira lähti pian juoksemaan ja tyttö lähtikin koirineen setterin perään. Stuart oli melko vikkelä juoksija ja pysyi koiransa kanssa vauhdissa, kunnes he tulivat vain hetki koiran jälkeen joen rannalle, muutaman metrin näköetäisyyden päähän, siitä, missä heidän leirinsä oli. Rannalla oli perhe, ja Stu arvasi koiran olevan näiden.

"Sally, vierellä", hän komensi koiraansa, äänellä, joka sai tämän ehdottomasti tottelemaan. "Toi uros on vissiin teidän?" Stuart sanoi kauempaa ja asteli jätkämäisesti perheen luo. Hän poltteli piippuaan ja kyykistyi parin metrin päähän noista, Sallyn istuutuessa vierelle. Oletetun vastauksen jälkeen Stuart totesi: "Ukki ei takuulla ilahdu, jos Sally tulee paksuksi." Tyttö puhalsi teenlehtiset savut keuhkoistaan ulos ja jatkoi teelehtien tupruttelua, rapsutellen samalla Sallyn niskaa. "Sally ei oo koskaan pennuttanut, eikä oo ollu tarkotuskaan. Ukki antoi sen mulle, sillä ehdolla, etten pennuta ja en tiiä ottaaks se nyt tän multa pois. Jos ottaa, ni se ei o reilua, ottaen huomioon, että mun koira sai panikiin siitä nalkista, mihin nää jäi", Stuart sylkäisi kunnon klimpin 5 metrin päässä olevaan puskaan ja nousi kyykystä, lähtien kohti omaa leiriään Sallyn kanssa. Vilkaisten taakseen tuimasti ja lisäsi huikaten: "Mun kalakin varmaa jo hävinny, sen typerän nalkin takia."

[Gabriel McKenzie]

Elizabeth parhaillaan piteli poikaa joka koetti kovasti hypätä koiran seuraksi joka oli saapunut ja samantien loikannut takaisin jokeen riehumaan. Virtaus oli tässä kohtaa melko voimakas eikä poika vielä uinut erityisen hyvin. Äiti ja poika huomioivat kyllä vieraan koirineen mutta eivät heti keskittyneet kaksikkoon, varsinkaan Gabriel joka oli vakaasti päättänyt uida lemmikkinsä kanssa ja alkoi tosissaan hermostua ja korottaa ääntään julistaessaan mitä tahtoi. Kärsivällisesti Elizabeth piteli poikaa sylissään ja perusteli uudestaan ja uudestaan miksi joessa ei sopinut uida ja että Charliella oli koirana luontainen uimataito. Charlie kauhoi mekastavan pikku-isäntänsä luo, hieman huolestuneen näköisenä.

Samuel joka istui aivan heidän vierellään selkä puunrunkoa vasten nojaten, keskittyi tulijaan kaikkien puolesta. Aluksi teiniä tervehdittyään ja vahvistettua että koira oli heidän, hän vilkaisi Charlieta ja sitten poikatytön mukana kulkevaa koiraa asteen yllättyneenä. Oli niin epätodennäköistä että juuri tällä alueella sattuisi olemaan narttukoira. Mies antoi tytön valittaa keskeyttämättä, mutta ei päästänyt tätä lähtemään noin vain töykeästi ilman että he saivat vastata syyllistävään sävyyn esitettyyn ongelmaan.

"Hetkinen vain, neiti hyvä," Samuel totesi tiukasti, mutta rauhallisesti ja asian vakavastiottavaan sävyyn, katsoessaan tytön perään. Hän korotti hieman ääntään koska Gabrielin kiukku ja sitä myöten äänekkyys yltyi.
"Olen pahoillani että niin kävi, mutta koirasi tekemiset on sinun vastuusi myös metsällä aivan yhtä lailla kuin meidän koiran on meidän," hän sanoi, arvellen ettei tytönkään koira ollut tapahtuneen aikana missään kiinni sidottuna kun nytkin kulki ilman hihnaa.

Oikeastaan, jos oikein tarkkoja oltaisiin niin vastuu tässä oli enemmän tytön oma, narttukoiran omistajana; jos kerta pentuja ei saanut teettää ja silti koiraa ei oltu steriloitu ja sitä piti vapaana paikassa jossa oli pienikin mahdollisuus kohdata uroskoira ja susia. Heidän pääasiallinen vastuunsa Charlien suhteen oli ettei se vahingoittaisi ketään vaaratonta ihmistä tai lemmikkieläintä, ja siitä ei ollut minkäänlaista riskiä. He olivat nimenomaan valinneet rodun joka luonteeltaan rakasti lapsia, kissoja, koiria ja oli vieraille ihmisille oletusarvoisesti ystävällinen mutta silti myös kohtuullisen hyvä vahtikoiranakin--sekä kasvattaneet koiransa hyvin.

Mutta, etenkin kun Gabrielin itsepäinen kiukkukohtaus alkoi rasittaa häntäkin, Samuel ei jaksanut nyt riskeerata riitelyä joten mies ei nostanut kyseistä pointtia suotta tässä vaiheessa. Jos tyttö vielä jatkaisi mahdollisen koiran menetyksen epäreiluuden väittämistä ja syyttelyä niin tuosta olisi aiheellista huomauttaa.

Kyllästyneen ja rasittuneen oloinen Elizabeth kantoi kiukkusena huutavaa ja alas pyristelevää poikaa kohti leiriä samalla kun Charlie kömpi ylös joesta ja pudisteli enimmät vedet turkistaan juuri ja juuri etäisyydellä josta se ei kastellut isäntäänsä. Samuel huokaisi noustessaan itsekin ylös ja irrottaessaan madon koukusta. Mihin se rento ja mukava kesäiltapäivän hetki oli yhtäkkiä kadonnut? Yhtäkkiä se oli täyttynyt töykeällä teinillä ja kiukuttelevalla pikkupojalla. Jokseenkin odottamatonta, poikakin oli ollut niin kiltisti ja retkestä onnellinen koko päivän tähän asti.

[Rebecca 'Stuart' Wrightreed]

Stuarttia kenkutti tilanteessa vielä sekin, että paikalla oli lapsi, joka kiukutteli nähtävästi kunnolla. Kun nuorukainen sadattelunsa jälkeen teki lähtöä, pysähtyi hän kuitenkin, kun mies alkoi neiditellä ja puolustautui. Nyt vasta Stuta ärsyttikin, kun häntä neiditeltiin, kai nyt kuka tahansa tajusi, ettei häntä kuulunut neiditellä, hänhän oli ulkoisesti aivan kuin jätkät. Hän ei kuitenkaan keskeyttänyt, vaan kääntyi katsomaan, piiippu suupielessä tupruten, miestä silmiin. "Minua neiditellä, sir", kuului jäätävä ääni, hänen lisätessään: "En minäkään rouvittele teitä." Ärsyyntymisen ja kiukun kuuli hänen äänestään, mutta ainakin hän yritti olla kohtelias, siitä hän ansaitsi kiitosta.
Hänestä näki, että hän taisteli kovasti sitä vastaan, ettei alkaisi enempää ärhentelemään, kunnes hän lopulta aloitti rauhallisesti: "Olisin voinut olla, ehkä reilumpi." Ja äänensävykin muuttui kivemmaksi: "Ei ukki tätä minulta vie, korkeintaan saattaa antaa minulle selkäsaunan. Mutta onhan siinäkin syynsä, ettei ukki halunnut tuhlata rahaa, sterilointiin, vaikka kielsikin pennutuksen. Eikä ukki anna minulle sitä selkäsaunaakaan, ei se raaski kuitenkaan. Aina se uhannut, mutta ei koskaan toteuttanut, olen korkeintaan joutunut etuajassa nukkumaan, ilman ruokaa, eikä se ole ollut ollenkaan paha."

[Gabriel McKenzie]

Samuel keskitti visuaalisen huomionsa onkivapansa turvalliseen pakkaamiseen, mutta kuunteli kärsivällisesti ja kohotti kulmiaan pariin otteeseen. Hän oli kyllä huomannut tytön poikamaisuuden, mutta ei sen suuremmin sitä rekisteröinyt uutispommin, syytöksen ja Gabrielin raivokohtauksen keskellä. Asia ei nyt kuitenkaan ollut aivan sama kuin hänen rouvittelu olisi. Hän kun oli oikeasti mies mutta tämä teini tässä virallisesti tyttö vaikka kuinka olisi poikatyttö. Kenen tahansa ensivalinta olisi nimittää tuntematonta henkilöä ulkoisen sukupuolen mukaisesti, jos ei erikseen ole toisin pyydetty. Hän kuitenkin nyökkäsi päätään rauhoittelun ja ymmärryksen eleenä, ssamalla tyttöön vilkaisten, sen suuremmin asiaan takertumaa.

Teinin ääneenpohdinta mahdollisista seurauksia kotona ja heti perään ettei niitä todennäköisimmin tulisikaan ja niin edelleen oli toinen hetki kun Samuel kohotti kulmiaan, kasvoillaan käväisten ymmärtäväinen ilme. Hänestä tuo kaikki, siis ilmeinen tehokkaan kotikurin puute, selitti mainiosti teinin töykeän käytöksen, jonkinasteisen vastuuttomuuden koiransa suhteen ja taipumuksen syyttää muita sitten kun jotain tapahtui. Mies heitti vavan olalleen saatuaan sen turvalliseen kantokuntoon, ja vihdoin käänsi katseensa kohti teinityttöä. Samuelin ilme oli vakava ja isällinen, ei niinkään tätä tuntematonta lasta kohtaan vaan yleisesti äskeisen tiedon ja oman poikansa kohtauksen aiheuttamien tunteiden myötä.
"No siinä tapauksessa sinulla ei taida olla mitään hätää," hän totesi tyynesti, joskin sävyssään hivenen mielipidettä ettei se ehkä ollut kaikkein paras tilanne.
"Mutta suosittelisin silti jatkossa pitämään koirasi näköpiirissä tai teltassa silloin kun et metsästä--ja jättämään se ensi kerralla kotiin. Uroskoira ei ole ainoa jota narttu kiinnostaa...Täällä on susia..." mies huomautti nostaessaan matokipon ja muut välineet kalastuslaukkuunsa.

Elizabeth joka oli ripeällä kävelyllä ehtinyt jo noin sadan metrin päähän, puolimatkaan, yritti yhä rauhoitella poikaa joka ei meinannut päästä yli pettymyksestä ja kiukusta.
"Gabe, älä jaksa!" nainen itsekin jo korotti ääntään. "Joessa ei uida, varsinkaan tuossa kohtaa!"
"Tyhmä äiti! Kyllä uidaan!" Gabriel ulvoi vastalausetta ja jatkoi kiemurtelua sillä äidin ote alkoi jo selvästi väsyä--voitto oli siis lähellä--eikä Elizabeth käsittänyt mistä niin pienellä pojalla riitti voimia raivota näin pitkään. Nainen puri hampaitaan yhteen ja laski nopeasti kymmeneen ennen kuin vastasi. Niin paljon ymmärrystä kuin hänellä riittikin pienen lapsen halujen ja pettymyksen tuomaan tunnekuohuun tämä nyt alkoi edetä epäkunnioituksen rajalle.
"Nyt riittää!" hän julisti niin ankaraan sävyyn että pojan huuto jopa vaimeni monta astetta, mutta alas pyrkimistä vekara ei lopettanut. Elizabeth laski tenavan maahan, mutta piteli silti käsivarsista kiinni, käänsi pojan kasvotusten, nosti kasvot leuasta ylös ja pakotti katsekontaktin,
"Olit miten vihainen tahansa, äidille et puhu tuohon sävyyn," hän nuhteli yhtä ankarasti.
"Sinulla on hyvin kipeä pylly loppuillan, jos asenteesi jatkuu tuohon suuntaan."

"Anteeksi, äiti...!" Gabriel sanoi hätääntyneenä, sormiaan hermostuneena väännellen, normaalilla puheäänellä mikä äskeisen loputtomalta tuntuvan huudon jälkeen kuulosti ensin melkein kuiskaukselta. Päivä uhkasi mennä nyt tosi huonoon suuntaan ja vähänkin vahvempi nimittely olisi jo sinetöinyt kohtalon.
"Hyvä on," Elizabethin sävy ja ilme pehmeni ja hän laskeutui polvilleen pojan eteen, toinen käsi lempeästi vekaran käsivarrella ja toinen silitti rauhoittavasti pientä poskea.
"Kultapieni, tiedän että rakastat vesileikkejä ja Charlieta. Ehdit kyllä niitä kyllästymiseen asti myöhemminkin--kesä on vasta alussa," nainen puhui tyynnyttelevään sävyyn. Hän oli jo pariin otteeseen yrittänyt sanoakin tuon, mutta aiemmin kaikki oli mennyt kuuroille korville. "Sitä paitsi, Charliekin nousi jo maihin. Hän tulee kohta perässä isin kanssa."
"Okei..." poika vastasi alakuloisena mutta helpottuneena, katse suunnattuna hieman äitinsä ohi, tulosuunnassa. "Päätä särkee..." vekara valitti hiljaisella äänellä ja hieraisi tummanruskeita kutrejaan.
"Niin varmasti," Elizabeth totesi, silitti pojan päälakea ja nousi ylös. Vaikkei vekara ollut missään vaiheessa itkenyt muuta kuin raivoitkua se stressin muassa kyllä riitti päänsäryn nousuun.
"Teen sinulle pajunlehti-teetä," hän lohdutti ja ohjasi lastaan jatkamaan matkaa kohti leiriä.

[Rebecca 'Stuart' Wrightreed]

"Ei mulla hätää oo, mä pärjään kyllä", nuorukainen vastasi ja kun mies puhui hänen koirastaan, ei Stu pitänyt, että hänen koiranpitoaan pidettiin vastuuttomana, varsinkaan, kun koira yleensäkin totteli häntä. Ja sen saattoi nähdä, että vaikka tuota nytkin kiinnosti uroskoira, niin se ei hievahtanutkaan Stun viereltä vaan kiltisti istui ja odotti. "No ei tuo yleensä lähde minun viereltäni mihinkään, se vain kyllästyi kun, en puhunut sille mitään kun kalastin", poikatyttö puolusti koiraansa ja tottahan se olikin, sillä Sally oli jatkuvasti isäntänsä vierellä, kadoten vain, jos se tylsistyi, kalastuksen aikana. 

"Nappasko teillä kalaa?" Stuart päätti vielä kohteliaasti kysyä ja mutisi: "Mun kala varmaan on jo pöllitty, ku piti lähtee Sallyn hätää katsomaan ja se olikin vaan typerä nalkki." Stuart sylkäisi pöpelikköön ja samassa hänen vatsassaan kuului nälkäistä kurinaa, hän olisi jo syönyt kalansa, ellei olisi joutunut lähtemään katsomaan, mikä omalla koiralla oli hätänä. "Olin valmistautunut ampumaan, sen eläimen, joka koirani sai paniikkiin, se kun ei yleensä panikoi mitään", Stuart sanoi ja katsoi miestä, mutta lisäsi: "En mä nyt tota sun koiraas ois ampunu, ku näin kuitenkin että se on kesy ja vain koira." Teini halusi kuitenkin ilmaista, että osasi puolustaa itseään ja koiraansa.

[Gabriel McKenzie]

"Ei. Yritän uudesaan parempaan aikaan," Samuel vastasi ja harkitsi nousta aikaisin  aamulla niin saataisi huomisen lounaaksi tuoretta kalaa. Tänään voisi vallan hyvin vielä maistua kotoa tuodut picnic-eväät toisenkin kerran. Tyttö vaikutti kalastelevan illalliskutsua, mutta Samuel ei katsonut sitä ansaituksi äskeisen käytöksn jälkeen joten hän sivutti sen täysi. Jos työllä oli vähänkään järkeä päässään niin laukustaan löytyisi kotoa tuotua ruokaa siltä varalta ettei kala nappaisi tai olisi metsätysonnea, joten tuskinpa hän oli tässä jättämässä lasta nälkiintymään. Lisäksi hän epäili ettei teini muutenkaan viihtyisi kahden aikuisen ja pikkulapsen lounasvieraana. Mutta ensisijaisesti hän ei vain halunnut palkita huonoa käytösttä, oli sitten oma lapsi tai ei.
"Pidämme koiramme näköpiirissä joten sinun ei tarvitse huolia ainakaan hänen paluusta," mies lupasi noustessaan ylös ja heitti kalastuslaukun toiselle olalleen, katse tytössä.
"Toivoisin että et ampuisi suttakaan vain siksi että hän haluaa levittää geeenejään ja sattuu kokemaan vetoa koiraasi," hän totesi kättään hyvästiksi heilautaen, lähtiessään astelemaan kohti leiriään. Se oli vain ruokaa ajatukselle, minkäänlaista vastausta hän ei kaivannut eikä odottamaan jäänyt. Miehen omat ajatukset kääntyivät välittömästi kirkkaampiin asioihin siinä hiljalleen kävellessään sillä hän huomasi että mekastus oli vaiennut jo muutama hetki sitten--Gabrielin draama oli ilmeisesti ohi. Ehkäpä illasta tulisi sittenkin mukava. Charlie, joka huomasi että laumansa viimeinenkin oli lähdössä takaisin leiriin, haukahti deitilleen pehmeästi hyvästiksi ja ampaisi isäntänsä ķannoille häntä rennosti heiluen.

[Rebecca 'Stuart' Wrightreed]

Stuart ajatteli jo lähtevänsä, kaloja narraamaan, sillä vieraan perheen seura, ei houkutellut. Hän halusi jo ruokaa, joten ei siksikään ollut halukas jäämään.
"Hyvä tietää", Stu vastasi ja otti askeleen kohti omaa leiriään, kun mies esitti toiveensa. Poikatyttö jatkoi silti pian kävelyään kun vastasi: "Paniikkia voi olla monesta syystä. Oletin painiikin johtuvan, siitä että peto olisi hyökännyt kynsin ja hampain koiraani. En mä nyt parittelun takia nasauta hengiltä. En minä idiootti ole", Stuart ei ollut tahallaan epäkohtelias, mutta väkisinkin tuppasi ärsyttämään.

Sally vastasi Charlien haukkumiseen ja väkisin Stu naurahti ja sanoi: "Hyvästelehän vain. Nuo tollaset pikasuhteet ei toimi yleensä ja muijat jää sen takia yksin. Mutta jos jotain sulle sattuu, ni mä kyl lupaan et sun vaavit, jos niitä tulee, saa hyvät kodit."
Hänen mielensä parani, eikä vieras lapsikaan enää huutanut. "Mennään Sal!" tyttö huudahti ja pian kaksikko oli jo kadonnut puskien taa.

[Gabriel McKenzie]

Samuel myönsi itsekseen että oli hypännyt päätelmään, vaikka väärinymmärrys olikin ymmärrettävä huomioon ottaen tytön nostaman draaman ja ainoan mainitun syyn ampumatta jättämiseen. Muutaman minuutin kuluttua hän ja Charlie saapuivat leiriin joka oli pystytetty pienelle tiheän puuston ympäröimälle aukiolle, noin neljän sadan metrin päässä joen rannasta. Välimatkalla vältettiin mahdollinen tulvavesi ja juomassa käyvät villieläimet. Ja illalla olisi ehkä edes hieman vähemmän hyttysiäkin.

Leirissä oli leppoisa tunnelma. Heidän hevosensa makoili rentona ja tyytyväisen oloisena koivun alla johon se oli sidottu muutaman metrin pituisella liealla, Gabriel istui sen vieressä harjaamassa sitä, ja Elizabeth murskasi pestyjä pajun lehtiä pienessä kipossa samalla kun teevesi lämpeni nuotiolla.
"Oliko Charlie napannut jonkun metsästyssaaliin vai mitä?" Elizabeth nosti katseensa mieheen samalla kun Charlie asettui hänen jalkoihinsa lepäämään. Hän ei ehtinyt kuulla muuta kuin kysymyksen koiran omistuksesta, hyvä kun senkään keskittyessään pojan rauhoitteluun.
"Ei, hän löysi mieleistään naisseuraa eikä sen omistaja haluaisi teettää pentuja," Samuel vastasi asettaessaan onkensa ja laukun teltan viereen. "Hänen isoisänsä on kuulema liian pihi maksamaan steriloinnista."
Elizabeth pohti asiaa hetken hieman hämmentyneenä.
"Mitä hän meistä sitten halusi? Syyttikö hän silti meitä?"
"Jep, mutta ei hän varsinaisesti vaatinut mitään. Kunhan valitti," Samuel jatkoi ja istahti myös nuotion ääreen yhdelle jakkaroista jotka he olivat tuoneet mukanaan. "Tiedäthän teinit...Tai ainakin hän vaikutti olevan jossain kahden- ja neljäntoista välillä. Toki täytyý myöntää että oli häneltä kypsää olla vaatimatta mitään. Ja uskoisin että kahden metsästyskoiran vahinkopentuekin löytää helposti hyvät kodit."

"Siis hän oli tyttö," Elizabeth totesi aiheen vierestä ja kaatoi murskatut teelehdet vielä haaleaan veteen. "Olinkin näkevinäni nuoren pojan mutta kuulevinani nuoren tytön."
"Niin, täysin tomboy," Samuel kommentoi valitessaan toisesta laukusta illallisvaihtoehtoja. "Oikeastaan voi hyvin olla että hän suorastaan haluaisi olla poika," mies lisäsi hetken tapaamista pohdittuaan. "Hän vaikutti loukkaantuvan kun kutsuin häntä neidiksi."

"Onpahan onnetonta jos niin on," Elizabeth sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Varsinkin sitten kun hän kasvaa aikuiseksi..." hän mietti auttaessaan picnic-liinan kattamisessa. Pariskunta oli pari kertaa ennenkin tavannut vastaavanlaista muutoin aivan tavallisissa ihmisissä, suurkaupungin elämässä, joten he eivät noin vain tuominneet tyttöä sairaaksi joskaan eivät siltikään oikein tienneet mitä ajatella. Eniten he kallistuivat päätelmään että tyttö oli vain poikkeuksellisen vahvasti tomboy ja murrosiän keskellä hämmentynyt. Se oli vähemmän hirvittävä ajatus kuin mielensairaus. Mikä sitten olikaan tytön valintojen ja tunteiden taustalla, jos tilanne olisi pysyvä tai etenisi pidemmälle niin tämän elämä tulisi olemaan hyvin vaikea ja rankka.

Elizabeth oli nyt erityisen kiitollinen siitä että oli itse täysin naisellinen. Ja että oli löytänyt aviomiehen joka - vaikkakin ehdoton perheen pää sekä leivän tuoja - silti ainakin kuunteli hänenkin mielipiteitään yhteisissä asioissa, oli yksi niistä harvoista jotka ajattelivat sen perheyksikköä vahvistavana asiana. Heidän liittonsa toimi loistavasti ja onnellisena sillä hän puolestaan kunnioitti miehensä määräysvaltaa ja luotti tämän päätöksiin ja kykyyn hoitaa asiat kuntoon jos jokin kuitenkin meni väärin.

"Niin...Mutta varmasti Jumala antaa hänelle voimaa jos hän vain rukoilee," Samuel totesi hetken kuluttua. Silti kumpikin kiitti mielessään Luojaa pojasta jolla ei ollut mielenterveysongelmia tai muutakaan sukupuoliroolia vaikeuttavaa. Ei itsensä vanhempina vaan lapsen oman onnellisuuden vuoksi.

"Gabe, ei!" pariskunta huudahti yhteen ääneen kun heidän huomionsa kääntyi poikaan joka yhä istui hevosen luona mutta oli lopettanut harjauksen ja juuri aikeissa juoda sen vettä jota he olivat sille joesta ämpärillä kantaneet heti alkuiltapäivällä saapumisen jälkeen.
"Mitä?" Gabriel huudahti takaisin ihmeissään, katse vanhempiensa suunnassa ja vesitilkka haihtumassa kämmenkupissa aivan hänen kasvojensa alla.
"Se vesi on vain hepalle," Samuel muistutti vakavana jottei vekara tulkitsisi tätä pilailuksi. "Ihmisen ei ole turvallista juoda luonnosta noin vain, siitä voi tulla tosi sairaaksi. Mene telttaan jos janottaa, siellä on vielä paljon vettä jonka äiti suodatti ja kiehautti puhtaaksi saapuessamme."
Poika muisteli kuulleensa tuon ennenkin, mutta luultavasti unohtaisi vielä uudestaankin. Hän kömpi ylös ja kiirehti telttaan, ja muisti jopa ottaa vettä kippoon eikä käsin. Vesi ei lievittänyt päänsärkyä joten huokaisten hän tallusti nuotiolle odottamaan pajunlehti-teetään.