I'm just wondering

[Zora Correyne]

Tenavan itku raastoi hänen isäänsä sisältä, mutta pojan itku haihtui siinä, kun tämä astui vahingossa koiran hännälle ja Steven piti keskittyä, nyt vanhemman tyttärensä itkuun. Nuorempi tytöistä tuijotti vain hämmentyneenä kehdossaan, kun vanhempi paniikissa pyrki isän syliin ja valitti kivusta, joka enemmän oli kivun muisto.
Isäntä oli vähän säikähtänyt, vaikka tiesi lapsen kokemuksen. Rauhallisesti iso mies halasi ja silitteli lastaan sylissään ja hyssytteli rauhallisesti, itseensä turvautuvaa kasvattitytärtä.

Steve kuuli Gabrielin kysymyksen ja hänen äitinsä vastauksen. "Joitain vuosia sitten, Zoran kimppuun hyökkäsi koira, hän sairasteli sen jälkeen jalkansa vuoksi pitkään", Steve selitti rauhallisesti ja nosti hameen helmaa, näyttäen tytön sääressä olevia arpia. "Ei hätää Zora, koira säikähti ja on ihan kiltti", isä rauhoitteli lempeästi lasta.
Kun koiran omistajatkin rauhoittelivat tenavaa, loppui suurempi panikointi, mutta isän sylistä tyttö ei siirtynyt, vaan pysyi tiukasti, miestä vasten painautuneena. Arasti tyttö katsoi, kun Samuel-setä antoi koiralle keksin ja kehoitti sitten tyttöäkin antaman keksin, mutta tyttö arasti pudisti päätään. Steve taputti tytön kämmenselkää ja otti Samuelilta koirankeksin, ojentaen sen koiralle, joka häntä heiluen otti herkkupalan. Steve hymyili rohkaisevasti Zoralle, kuiskaten: "Ei hätää, se on ihan kiltti", joten tyttö uskalsi lopulta ottaa koirankeksin ja ojensi koiralle ja kun koira otti keksin, lipaisten kielellään samalla tytön kättä, pieni tirskahdus kuului lapsen suusta ja hän sanoi: "Sen kieli kutittaa."
Kehdossa oleva pikkuneiti katsoi muita tarkkaan, mutta kun häntä ei heti huomioitu, hän alkoi lähimmälle aikuiselle, joka sattui olemaan Elizabeth, ojennella käsiään ja huutamaan: "Japapapapaaa paaapapapapaaa!"