I'm just wondering

[Zora Correyne]

Tyttö, joka oli joutunut tappelemaan ja kerjäämään ruokansa, oli yksinkertaisesti oppinut elämänsä menneessä elämässään siihen, että hän ei ollut tarpeeksi arvokas syömään kylläkseen pöydän äärestä. Häntä oli aina piesty, kun hän oli syönyt, paitsi jos hän oli syönyt maasta, silloin hänen oli annettu syödä likaista ruokaa, puhdasta ruokaa ei häneen tuhlattu. Isännän ajatukset katkesivat toviksi, kun hän kääntyi katsomaan kasvattiaan ja tuon epävarmaa syömistä. Hän huokaisi syvään ja alkoi putsata muita lautasia rauhallisena.
Hänen poikansa istui kuopuksen kehdon vieressä ja hypisteli Moeta. Myös hän oli uppoutunut ajatuksiinsa, samalla kun nuuhki sinistä nalleaan. Nallessa tuoksui vielä äiti tai sitten mukula vain muisti mamman ihanan turvallisen tuoksun elävästi. Hän muisti äidistään hetken, kuinka äiti kyykistynenä ojensi hänelle käsiään ja kaappasi syliinsä syöksyvän pojan syliinsä ja nauraen pyöritti häntä ympäri sylissään. Äidin nauru oli ollut kivan kuuloista ja äidin ääni oli paras.
Mies vilkaisi poikaansa ja saattoi vain arvella mitä tuo ajatteli.

Kun uuden tuttavuuden äiti, lupasi myös vierailumahdollisuuden, iloinen hymy leveni tenavan suulle ja katse kirkastui kovasti. Eikä häntä pian harmittanut enää lainkaan, varsinkaan, kun Gabriel ei tuntunut kovinkaan paljon matkustaneen myöskään eli suurempaa syytä mustasukkaisuuteen ei ollut.

Saatuaan lautasen tyhjäksi, Zora, ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana, tunsi itsensä kylläiseksi. Steve huomasi tyhjän lautasen ja varmisti: "Oletko nyt varmasti kylläinen." Nuori mustalaistypykkä nosti katseen mieheen ja nyökkäsi, tuoden lautasen tuolle tiskattavaksi ja halasi heken ajan miestä, nojaten päätään, tuon kylkeä vasten. Raamikas äijänkörilläs kiersi kätensä lapsen ympärille, halaten hellästi takaisin. Hänen sisimmässään tuntui hyvältä, kun tyttö oli edes jollain tasolla oppinut luottamaan häneen. "Olet reipas", mies sanoi hiljaa tuolle ja tunsi pian tytön hierovan poskeaan, hänen kättään vasten. Se oli tytön tapa ilmaista, että hän oli tyytyväinen ja iloinen.
Kun hän oli irrottautunut tytöstä, ilmoitti jälkimmäinen lähtevänsä taas etsimään kasveja ja otti korin käsivarrelleen.

Ulos päästyään Zoran suusta alkoi soljua kauniita sointuja ja säveliä, kun hän hyräili osaamiaan lauluja. Hän myös keksi niitä päästään itse. Hän oli keksinyt jopa oman kiitoslaulun luojalle ja pian hänen suustaan alkoi kuulua kirkas, melodinen ja heleä ääni: "♪Oi herra sua kiittää tahdon♫kun kuulla voin äänet maailman♪ ♪Oi herra sua kiittää tahdon♫kun nähdä saan värit elämän♪Sä antanut meille oot kaiken♫kaiken josta nauttia voi♪ ♪Sua ylistää siks tahdon aina♫olet kaiken sen ansainnut♪ ♪Oi herra sä ravinnon annat♫ maun ja elämykset sen♪ ♪Oi herra sua kiittää tahdon♫kun annoit perheen mulle♪En koskaan vois toivoa muuta♫kuin siunausta perheelleni♪ ♪Oi herra mä sulta vain pyydän♫oi olethan kanssamme ain♫"